Kajaanin junarata viettää 100-vuotis juhlavuottaan. Kiskot ovat vieneet väkeä etelään, tavaraa pohjoiseen, lapsia isovanhempiensa luo, sotilaita lomille ja kasarmille. Uusmaalainen kirjailija Hannu Niklander juhlisti rataa matkustamalla muistojensa Kainuuseen, äitinsä synnyinsijoille.

Iisalmen jälkeen valpastun. Junan edestä on kytketty pois neuvostoliittolaisvalmisteinen Sr 1 -sähköveturi, langat kun loppuivat tähän. Tilalle tuli pitkä vaalea dieselveturi, suomalainen Dr 16. Se pitää hiukan lapsellisen traktorimaista ääntä, kun vetää meitä kohti Kajaania, niin kuin tätä rataa pitkin on junia vuodesta 1904 lähtien kiskottu. Eletään juhlavuoden syksyä.
 

Menen ravintolavaunuun. Kahvi on kallista, mutta täältä aukeaa monien ikkunoiden kautta hyvä näköala Ylä-Savon pelloille. Maisemassa on jo pohjoista vivahdusta, mutta silti lempeämmin ja lehmämäisemmin kuin havumetsien Kainuussa.
 

Sukeva jäi lapsena mieleen, kun äiti mainitsi keskusvankilasta. Minua pelotti, jospa hyvinkin tulisi vankikarkureita kyytiin. Kajaanin mummolaan matkustin yleensä äidin kanssa, kesällä ja hiihtolomalla, joskus jouluksi tai pääsiäiseksi. Kuopioon asti jyskyi edessä iso Hr 1 eli Ukko-Pekka, sitten vähäisempi höyryveturi Hv 3. Valkoinen sauhu liehtoi ikkunan edessä, jotkut valittivat että tulee katkua sisälle, ja minusta juuri veturinsavu haisi erityisen hyvältä. Joskus 1960-luvulla tulivat alkumatkalla eteen isot dieselveturit, mutta Kuopion jälkeen oli yhä remmissä höyryveturi, usein kaksi peräkkäin.
 

Rasinmäessä valpastun jälleen. Nyt ollaan jo Kainuussa. Rautatie muutti Kajaanin orientaatiota. Jokiyhteyksien aikana Kajaani katsoi yksistään Ouluun, Kainuu oli Pohjois-Pohjanmaan takanurkkia. Rata avasi yhteyden Savoon, sinne minne kainuulaiset murteellisesti kuuluvatkin yhtenä erityistapauksena. Mutta Savo oli heikompi kuin Pohjanmaa, Kuopiosta ei ollut Ouluksi. Kainuu saattoi paremmin kehittää omaa identiteettiään nyt kaksinapaistuneessa maailmassa.
 

Pitkä metsätaival vettä tippuvia mäntyjä. Juuri nyt en puhu Kainuun kauneudesta. Murtomäki. Täältä erkanee kaivosrata Vuolijoen Otanmäelle. Tarkistan heti papereistani, että rata rakennettiin vasta 1953. Enää se ei ole kaivosrata, Otanmäessä tehdään junakalustoa, ja täällä voi hyvällä onnella nähdä mitä eksoottisinta vaunustoa, kun sitä ollaan hinaamassa kohti vientisatamia.
 

Pistoraiteet Kajaanista Tihisenniemeen ja Petäisenniskaan olivat valmiina jo 1907. Nekin olivat tärkeitä ratoja minulle. Kajaanissa vierailun huveja oli ajaa potkukelkalla Itkumuurin ohitse jonnekin Sissikadun ja Vuorikadun välimaille ja katsella, kuinka Kajaani-yhtiölle ajava tavarajuna kolisi ohi ja sen päivystävä veturi puuskutti lumivalkean sauhunsa kohti taivasta. Niin kirpeä pakkanen, niin hohtava savu, niin lempeä tuoksu.
 Kesällä käytiin Petäisenniskan satamassa. Öljysora ja märkä puutavara lemusivat, hinaajia saapui Rehjanselältä. Minä olin Uudellamaalla tottunut meren satamiin enkä tiennyt, kuinka tarpeeksi kohteliaasti sanoisin serkuilleni, että onhan siinä nyt jokin ero, lähteekö laiva Sotkamoon vai Venezuelaan.

Lapsuusjuna,
lomajuna, siviilijuna

Kivimäki. Täällä äiti tyttönä kävi mustikassa. Oikealle jää Lehtovaara tutka-asemineen, ja nyt muuttavat muistoni luonnettaan. Lapsuus väistyy kuin karkaava uni, olen nuorukainen, joka tukka lyhyenä saapuu lokakuisena aamuna alokkaaksi Hoikankankaalle, katselee hermostuneena ikkunasta hämäriä märkiä metsiä ja ajattelee, ettei kovin hyvältä näytä. Silloin en vielä arvannut, että joskus soittaisin radiopuhelimella Lehtovaaran tutka-asemalle. Kajaani oli kaupunki, jossa tunsin sukulaisia ja korkeintaan heidän tuttaviaan. Nyt siitä tulisi kertaheitolla paikka, jossa tapaisin kuukausitolkulla ikäisiäni ventovieraita miehiä.
 

Ohitamme Vimpelinlammen ja ampumaradan piikkilankoja. Kun pysähdymme, olen taas lapsi, joka ihmettelee Kajaanin asemarakennuksen seinien susia ja katonharjan lohikäärmeitä. Erot ovat aika tavalla tasoittuneet, mutta lapsuudessa tunsin saapuneeni viiveen maakuntaan. Täällä työmiehillä oli lippalakin sijasta lierihattu, pojat tervehtivät aikuisia kumartamalla ja pokatessaan paukauttivat kenkänsä yhteen, linja-autojen takaseinällä roikkui vararengas tai kaksi, ja höyryveturit kulkivat koivuhaloilla, piipussa niillä oli leveä kipinänsammutin. Niitä katsellessa päivät kuluivatkin. Kontiomäen rata oli valmistunut jo 1923, Pesiökylälle oli päässyt 1955 ja Taivalkoskelle 1961. Niihin ajoivat sinivalkoiset kiskobussit.
 

Nytkin jättäydyn katselemaan veturia. Dr 16 lähtee kiskomaan junaa Ouluun. Veturin ääni kuulostaa heiveröiseltä, mutta hyvin se saa pitkät matkustajavaunut liikkeeseen. Seuraavaksi juna pysähtyisi Kontiomäellä. Se on koko huomattava risteys vallankin tavaraliikenteelle. Sieltä pääsee paitsi Kajaaniin ja Ouluun myös Nurmekseen, Taivalkoskelle ja Vartiuksen kautta Kostamukseen. Sota-aikana Kontiomäkeä pommitettiin, mutta järin suuria tuhoja ei aiheutunut. Hyrynsalmelle rautatie oli ennättänyt juuri ennen talvisotaa. Lisäksi oli kapearaiteinen kenttärata, jonka saksalaiset rakensivat sotavankityövoimalla suurin ihmisuhrein Hyrynsalmelta Kuusamon suuntaan. Kenttärata valmistui joulukuussa 1943 ja tuhottiin jo syyskuussa 1944. Taivalkoskella Isokummun kylässä on pakkotyön uhreille omistettu muistomerkki.
 Kun minun sotaväkeni oli ohi, veti junaa 1970-luvulle luonteenomainen Dr 13, ranskalaisen Alsthomin valmistama dieselveturi, jonka tuulilasit taipuivat etuviistoon. Se oli sykähdyttävä hetki, kun punakeltainen veturi luikersi esiin tavaravaunurivistöjen välistä, hiljensi kello kilkattaen kotiutujia kuhisevalle asemalla, ja siviilijuna pysähtyi ottamaan väen sisäänsä.

Junan juhlaa
ja Kajaanin arkea

Kun ensimmäinen juna saapui Kajaaniin 16. lokakuuta 1904, oli myös Ilmari Kianto mielissään ja kirjoitti laajassa juhlarunossaan muun muassa seuraavaa:

Sellainen se onpi seutu, jossa nyt on rautatie,
Sellaista se onpi rahvas, jonka luo se meidät vie.
Kauwan on se kaiwannunna woimallista auttajaa,
Jottei aina tarwis oisi Ouluterwaa soudattaa.

Tämä into ja suopeus ei estänyt Kiantoa myöhemmin kuvaamasta Kajaania siinä valossa, kuinka juna saapuu Moukkalan kaupunkiin.
 

Minulle Kajaani ei koskaan ole ollut Moukkala. Minua viehätti ja viehättää sen tahaton museaalisuus, se tuntuu yhä Kajaanin ominaispiirteeltä samoin kuin jotenkin alleviivattu arkisuus. Erityisesti tämän lähes fundamentalistisen konstailemattomuuden saattaa vieläkin aistia Lehtikankaalla, Teppanassa, Purolassa ja Puistolassa, osittain myös keskustan yläkaupungilla. Sielläkin pihat ovat siistejä, mutta vailla kohokohtia. On kuin Kajaanin äänet kuuluisivat sordinon lävitse ja kuvat erottuisivat harson takaa. Talot eivät suinkaan ole huonossa maalissa, mutta ne ovat himmeässä maalissa.
 Juuri arjen kohteistaan Kajaanin kannattaisi pitää kiinni. Puutaloja on surutta purettu, liike-elämä on tuhonnut näkymiä pahemmin kuin sota. Meni siinä minun mummolanikin, Pohjolankatu 7, ja vähällä oli jo varhemmin mennä vanhempieni vihkikirkkokin. Linnanrauniot taas ovat varsin vähäpätöinen nähtävyys, etenkin nyt sillan tueksi hyödynnettyinä, mutta voimalaitosmiljöössä on oma tenhonsa, samoin rautatieasemassa, vesitornissa, Kauppakadun funkkiksessa ja yläkaupungin pihoissa sokkeloisine moniovisine ulkorakennuksineen.

Vieläkö juna
auttaisi Kainuuta?

Juna emansipoi Kajaanin Oulun holhouksesta, mutta toisaalta antoi kelvollisen ja järkevän liikenneyhteyden myös Ouluun. Tavarajunan lastausta seuratessani aprikoin, mikä mahtaa olla Kajaanin ja Kainuun junien tulevaisuus? Sähköistys etenee kohti Kajaania niin Iisalmen kuin Oulunkin suunnalta. Kovin paljoa etua se ei tuo, kyllä dieselkyydilläkin pääsee mukavasti. Tärkeämpää tapahtuukin silloin, kun VR:n Tsekistä tilaamat uudet kiskobussit tulevat radoille. Mutta mille radoille? Toisivatko ne taas junaliikenteen Pesiökylän kautta Taivalkoskelle ja Vuokatin kautta Nurmekseen? Pääsisikö Kainuu taas junalla maakuntarajojensa ulkopuolelle, Koillismaalle ja Pohjois-Karjalaan?
 

Ei kai junan tarkoitus ole vain passittaa kainuulaisia etelään ja länteen, suuriin kasvukeskuksiin tulokkaiksi?  Ei kai rata ole vain viemäri, joka imaisee työvoiman tyhjiin? Pikemminkin juuri radan rakentaminen ja ylläpitäminen toisi Kainuulle töitä ja kaikkea muuta elämänmoninaisuutta, jota työ ympärilleen suo.

Hannu Niklander