1960-luvun lopussa osa länsimaisen kulttuurin rajoista ja estoista murtui San Fransiscossa. Perinteisten instituutioiden ja arvojen halkeamista kasvoi esiin hippiliike. Psykedelia, optinen taide ja underground ravistelivat visuaalista kulttuuria. Siellä Seattlesta kotoisin oleva taideopiskelija Charles Krafft tutustui "vallankumouksellisiin". Yksi heistä oli sarjakuvapiirtäjä Robert Williams, jonka sittemmin perustamassa Juxtapoz-lehdessä Krafft on toiminut myös taidejournalistina. Juxtapoz on museoista ja taiteen instituutioista piittaamaton popkulttuuriin päin kallellaan oleva visuaalisen kulttuurin lehti, jossa esitellään maalausten ja veistosten lisäksi arkikuvastoa autonmaalauksesta levynkansitaiteeseen.
Seattleen palannut Krafft ei ole taidemaailman vanki. Hänen posliinilautasiaan esitellään muun muassa paikallisessa tatuointistudiossa. Hänellä on aina ollut ulkotaiteellista yleisöä. Tähän on osasyynä omaperäinen materiaalin valinta.
1990-luvun vaihteessa Krafft ryhtyi soveltamaan maalarintaitojaan posliiniin. Yksinäiset kokeilut innoittivat hänet Friikkilän Pojat -henkiselle Amsterdamin matkalle, mutta amerikkalaiselta hipiltä evättiin mahdollisuus Delftin kaupungissa varjeltujen posliinimaalaustaitojen opiskeluun. Kaliforniassa tatuointien ja moottoripyörien maailmaan juurtunut Krafft tutustui Amsterdamin Helvetin Enkeleihin, joista yksi oli läpikäynyt kolmivuotisen alan koulutuksen. Perinteiset, tarkoin varjellut käsityötaidot siirtyivät näin käsitetaiteen palvelukseen.
Posliinia koristellaan perinteisesti kukkaornamentein ja kansallisromanttisin kuvastoin. Krafft kuvaa Disasterware-sarjassa inhimillisiä katastrofeja, kuten Andrea Doria -laivan uppoamista, Dresdenin pommituksia ja Hindenburgin räjähtämistä. Median, eli posliinimaalauksen konventiot särkyvät käsiin.
Krafft on myös valmistanut posliinisia aseita ja natsisymboleja sekä vaikuttanut viime syksynä Helsingissä järjestetyssä mikrovaltioiden tapaamisessa vierailleen slovenialaisen mikrovaltio NSK:n (Neue Slovenische Kunst) propagandistina.
Hän vie äärimmäiset teemat taidokkaasti ja viettelevästi pikkuporvarillisen kulttuurin haaleimmille kentille: posliinin lisäksi Krafft on käyttänyt materiaaleinaan hajusteita ja saippuaa.
Max Ryynänen
Kuvillasi on pysäyttävä efekti. Toisaalta me täällä Suomessa näemme ne varmasti eri tavalla kuin te siellä. Emme tunne niiden alkuperäistä merkitystä. Onko ironialla tärkeä rooli näistä teoksista puhuttaessa?
Charles Krafft
Kyllä, ironia on keskeistä ennen kaikkea posliinisotamuseosta puhuttaessa. Valmistin aseita ja panoksia posliinista ja koristelin niitä kansantaiteesta lainatuilla motiiveilla. Samaa voi sanoa Forgiveness-sarjasta, johon kuuluu natsisaippuaa ja -parfyymia. Ironia on molemmissa kritiikin väline. Kritiikin tulee puolestaan pysyä monitulkintaisena, jotta teos toimisi taiteena. Itse en välitä kehen se vetoaa, vaikkapa sitten suomalaiseen sisuun, marxilaisiin, liberaaleihin tai konservatiiveihin.
Ryynänen
Koetko kuuluvasi enemmän underground-liikkeeseen kuin taidemaailmaan?
Krafft
Meillä on länsirannikolla uusi taideliike. Sitä kutsutaan lowbrow-taiteeksi (lowbrow art). Sen synnyttivät kalifornialaiset sarjakuvapiirtäjät, jotka luopuivat kynistään ja ryhtyivät maalaamaan ruiskuilla. He halusivat myydä taidetta gallerioissa, "oikeiden" taiteilijoiden (fine artists) tapaan. Teokseni huomattiin aluksi popkulttuuriin perustuvan Juxtapozin edeltäjässä, jonka nimi oli Art? Alternatives. Sitä julkaisi käsittääkseni jokin tatuointilehtiin erikoistunut firma New Yorkissa. Kun lehti kaatui, Juxtapoz löysi minut. Siihen koen kuuluvani henkisesti, tyylillisesti ja paikallisen toimintani kautta. Taidelehdissä haluaisin tulla nähdyksi käsitetaiteilijana. Toivon että amerikkalaiset ja eurooppalaiset kriitikot ja museokuraattoritkin näkisivät minut tässä valossa, mutta toistaiseksi vain ne, jotka seuraavat käsityöperinteiden (craft), erityisesti nykykeramiikan kehitystä ovat olleet kyllin innostuneita työstäni.
"THE RENDEZVOUS OF A ROSE AND HATCHET" - E.M. CIORAN
Forgiveness-mainos.
Mustesuihkutuloste sametille, 2002.
Ryynänen
Olet tehnyt yhteistyötä slovenialaisen mikrovaltio NSK:n kanssa. Slovenialainen mikrovaltio NSK:han on jo parin vuosikymmenen ajan painattanut omia passejaan, tuottanut näennäispropagandaa ja vaikuttanut monilla taiteen aloilla rockmusiikista teatteriin. Tunnetuinta NSK:ssa on rockyhtye Laibach, jonka levyjen ja esiintymisten visualisointi on ollut ryhmän kuvataiteilijoiden näkyvintä työtä. Kerro propagandatyöstäsi NSK:lle.
Krafft
Vuonna 1995 tein yhteistyötä NSK:n design-osaston kanssa kahden heidän toimintaansa liittyvän lautasen kanssa. Design-osastoa kutsutaan nimellä uusi Uusi Kollektivismi (New Kollectivism). Ollessani Ljubljanassa Sloveniassa valmistamassa näitä kuvalautasia heidän kanssaan minut kutsuttiin Sarajevoon NSK:n rockyhtyeen Laibachin kiertuekuvaajaksi. Laibach lähti Sarajevoon NSK:n maalausosaston Irwin Groupin kanssa pitämään kaksi ilmaiskonserttia Sarajevon kansallisteatterissa. Oli uskomatonta olla paikan päällä juuri sodan loppuessa. Sieltä pois pääsemisestäkin muodostui mieletön seikkailu.
Ryynänen
Teitkö vain töitä NSK:lle vai oliko teillä yhteisiä tavoitteita?
Krafft
Tein heille töitä. Lautasten valmistamisen jälkeen annoin heille kaikki niitä koskevat reproduktio-oikeudet. Niistä tuli NSK:n myyntitavaraa. Kun palasin Slovenian tasavaltaan vuonna 1999, se tapahtui kuitenkin puolustusministeriön kutsusta. He sponsoroivat posliinisotamuseon maailman ensi-iltaa. Näyttely pidettiin puolustusministeriön päämajassa Ljubljanassa. Jotkut NSK:n jäsenet tulivat avajaisiin, mutta palasin tosiaan Slovenian valtion virallisena vieraana.
Ryynänen
Mitä teet nyt? NSK:n yhden hengen filosofian laitos (14-henkinen NSK on jaettu eri osastoihin ja yhdestä henkilöstä koostuva filosofian laitos toimii ryhmän ajatusten käsitteellistäjänä) kertoi Helsingissä, että valmistat posliinia, johon olet sekoittanut ihmisluiden tuhkaa.
Krafft
Viimeisin näyttelyni pidettiin hautausmaalla Seattlessa. Kutsun tätä mainitsemaasi materiaalia Sponeksi. (Toim. huom. Josiah Spode II on yksi posliininvalmistuksen uudistajista, joka lisäsi vuonna 1797 bone china -lajikkeeseensa lehmän luuta.) Tähän työhön ei liiemmin kuulu ironiaa. Työt ovat muistomerkkejä niille kuolleille, joiden tuhkaa niihin on käytetty, ja joita sairastuneiden perheet ja ystävät olivat minulle tuoneet. Äitini kuoli viikkoa ennen näyttelyä, joten omistin tapahtuman hänelle. 400 henkeä saapui paikalliselle hautausmaalle. Meillä oli elävää musiikkia. Katsoimme Intiassa kuvaamaani videota. Tarjolla oli paljon hyvää ruokaa ja juomaa. Se oli ainutlaatuista, sillä ihmiset eivät yleensä lähde hautausmaalle katsomaan taidetta...
