Soinion teossarja Sankarin koti – Domesticated Hero (2009) sijoittuu kodin ja puutarhan piiriin, mutta ei suinkaan sisustuslehtien brittihenkiseen "homes and gardens" -kulttuuriin, vaan tunnelmaltaan toisistaan hyvin jyrkästi eroaviin sisä- ja ulkotiloihin. Siinä missä Soinion aikaisemmat teokset (Luontoäidin poika 1992, Sankarin paluu 2004 ja Miehen tuoksu 2006) ovat kuvanneet anonyymin, usein torsona esitetyn hahmon vaellusta luonnon ja kulttuurin välimaastossa, peikkomaisena osana maisemaa tai urbaaniin tilaan eksyneenä, ´sankarilla´ on nyt kasvot. Hänellä on myös ympärillään enemmän tai vähemmän kultivoitu tila: asunnon sisätila, piha tai villiintynyt puutarha.

Nämä tilat ovat näyttämöitä tunnetilojen huiman vaihtelun esittämiselle. Jo tässä mielessä taiteilija rikkoo kulttuurista normistoa: jos Soinion kuvia pohtii mieskuvina, tunteiden ailahtelevuuden esiin tuominen kodin feminiiniseksi mielletyssä tilassa on jotain, mikä ei tahdo mahtua perimaskuliinisuuden esityksiin. Jos kuvia taas katsoo sukupuolta oudosti mallaavan ruumiillisuuden esityksinä, ne toimivat vastakarvaan suhteessa jyrkän kaksijakoisuuden, mies–nais-erottelun logiikkaan.

Raskaimpia tunnetiloja Soinion esitysten asteikolla edustavat täysin tyhjäksi riisutussa, vuosikymmenien patinoimassa asunnossa kuvatut kuvat. Niitä voi lukea kuin Sigmund Freudin kuvausta murheesta: "Syvään murheeseen, reaktiona rakkaan ihmisen menetykseen, kuuluu [...] tuskallinen mieliala, ulkomaailma menettää kiinnostavuutensa, sikäli kuin se ei muistuta vainajasta – muu merkitsisi murehditun syrjäyttämistä –, surija torjuu kaiken toiminnan, jolla ei ole yhteyttä vainajan muistoon."

Tummien kuvien hahmo tuijottaa eteensä näkemättä ympärillään levittäytyviä, poistumisesta, hylkäämisestä ja menetyksestä kertovia merkkejä: rapistuneita tapetteja, seiniin painautuneita kirjahyllyjen aavemaisia jälkiä, jotka kuvassa näyttävät suorastaan materialisoituvan ja nousevan koholle... Alkovin seinään on nojannut sänky, jota ei enää ole, niin kuin ei siinä nukkujaakaan. Seinillä roikkuneista kuvista on jäljellä vain niiden paikkaa merkitsevät haalistuneet kohdat. Paljas tila kertoo jotain siitä, kuinka sieltä poistunut edellinen asukas on elämisensä järjestänyt, mutta siitä on vaikeaa hahmottaa normatiivisesti sukupuolittuneita tai sukupuolittavia merkkejä. Ainoa, mitä katsoja voi tietää, on se, että kuvassa on alaston alastomassa tilassa, joka ei oikeastaan ole enää edes koti, ei enää merkitysten kyllästämä asutettu paikka, vaan autio mielen maisema.

Mutta onko hahmon tunnereaktiossa sittenkään kysymys murheesta – vai sittenkin melankoliasta: onko käynyt niin, että "todellisuus kiistetään" ja "kadotetun kohteen olemassaolo jatkuu kaiken aikaa psyykkisesti"? Kameran edessä liikkuvan hahmon tunteet näyttävät vaihtelevan tuimasta ärtymyksestä hämmästykseen ja itseensä vajonneeseen mietteliäisyyteen. Hän milloin tuijottaa tyhjyyteen ikään kuin kokemaansa menetystä ymmärtämättä ja hyväksymättä, milloin pyörii kameran edessä kuin vihan vallassa ruumistaan vääntäen. Eikä hän suinkaan tunne kameran edessä alastomuudessaan häpeää, päinvastoin. Hän kiertää ruumistaan auliisti kameran tarkasteltavaksi eikä peittele sen anti-ideaalisiksi karrikoituja muotoja.

Soinion sankarin sukupuoli joustaa ja tunteet vaihtelevat myös asutummassa miljöössä. Toinen koti, jossa taiteilija harjoittaa maskuliinisen ja feminiinisen välisen ruumiillisen liukuman tutkimistaan, on koristeellisine huonekaluineen, lamppuineen, seinälle ripustettuine taideteoksineen, huonekasveineen ja maljakkokukkineen edellisen tyhjän tilan vastakohta. Tämän rekvisiitan keskellä, vaaleammansävyisissä huoneissa ja kirkkaammassa valaistuksessa "sankari" välillä keikistelee kameran katseelle pin up -poseerauksia muistuttavissa tyttömäisissä asennoissa tai tarjoutuu kameraa kohti lempeänä ja vetoavana. Jokin ei kuitenkaan täsmää: kamera ei tarkennu ruumiiseen aivan niin, että se tuottaisi tunteen kuvan hallinnasta ja pin up -kuvalle tyypillisestä "katseella omistamisesta". Yläviistosta figuuriin suunnattu kuvakulma tuottaa ruumiille heiveröisen muodon ja epäharmoniset suhteet, ei sen kummemmin miehekästä atleettisuutta kuin naisellista muodokkuutta. Ajoittain sankari vaipuu tässäkin kodissa, heleiden värien ja näennäisen mukavuuden keskelläkin, synkkyyteen. Tarkkaavainen katsoja saattaa huomata haavoittuvassa ruumiissa arven, harmaiden hiusten epäjärjestyksen. Tänään kotona kaikki ei ole välttämättä hyvin.

Seesteisimmissä kuvissa sankarin koti ulottuu puutarhaan ja laiturille. Villiintyneessä puutarhassa tai vaikka vain sen suuntaan katsellessaan Soinion luoma hahmo näyttäisi olevan rauhassa ympäristönsä kanssa. Siellä hän kumartuu heleän lupiininkukan puoleen ja poseeraa alastomassa kainalossaan kissa, vanha naisellisuuden symboli. Myös hahmon omasta, tarkkaavaisesta olemuksesta saattaa löytää jotain kissamaista. Rannassa, avaran ja samalla lähes näkyvistä katoavan horisontin edessä ja veden äärellä myös sankarin ääriviivat pehmenevät. Tuskin erottuva viiri laiturin päässä, perspektiivin loitontamana, kertoo, että sankari on kotona – ruumiissaan ja ympäristössään.


Leena-Maija Rossin toimittama, Soinion tuotantoa vuosilta 1989–2009 esittelevä kirja Maisemasta paikkaan – From Landscape to Place (Maahenki) on juuri ilmestynyt.