Asun äidin ja isän kanssa ja haaveilen, että saisin muuttaa kylälle, omaan asuntoon.          On kiihkeä tarve päästä etsimään tietä omaan keskustaan. Se olisi mahdollista myös tässä, mutta on liian kiire. Kanavat ovat tukossa. Mieli on levoton ja hälisevä. Tuntuu että muutokseen tarvitaan fyysinen muutto. Äiti ja isä eivät päästä kylälle. Ei ennen kuin olet kahdeksantoista. Elän harppoen sinne asti. Nopeasti, kiihkeästi. En halua kylälle, haluan kylästä pois, mahdollisimman pian, mahdollisimman kauas. Vihdoin koittaa se päivä.

Lakkiaiset ovat ohi ja pääsen lähtemään. Lähden uhmakkaana, täynnä intoa ja rohkeutta. Sydän jyskyttää voimakkaammin kuin juna. Kohta pääsen sinne. Se odottaa pääteasemalla, tuhannen kilometrin päässä ankeasta kotikylästäni. Kohta olen siellä. Keskellä pursuilevaa elämää. Mutta miksi se liukuu kauemmas, vaikka juna hidastaa ja sanotaan, että olen perillä? Miksi elämä liukuu kauemmas, eikä anna ottaa itseään kiinni, vaikka ostan uusia lippuja, matkustan sen perässä junalla laivalla ja lentokoneella? Se lipuu kauemmas ja häviää lopulta kokonaan näköpiiristä. Elän tyhjiössä, itseni laitamilla, ankeilla seuduilla, tuntemattomalla vyöhykkeellä ja alan toivoa, etten olisi koskaan lähtenyt. Jättäydyn tyhjiöön ja odotan. Minulla ei ole mitään. Kun asuin kylässä, minulla oli kieli. Nyt päiväkirjan sivut täyttyvät tyhjistä lauseista, jotka on pakko puristaa palloksi ja polttaa. Huulet kuivuvat auringossa ja kieli kramppaa, kun pitää muuttaa puhetta niin että ei tarvitsisi hävetä, pelätä paljastumista. Kukaan ei saa nähdä tyttöä, joka asui kylässä ja puhui rehevää murretta. Se tyttö vie liikaa tilaa. Se täyttää koko kaupungin ja antaa itsensä pilkattavaksi.

Sanat muuntuvat helposti, lauseet oikenevat, mutta intonaatio elää omaa kiemurtelevaa elämäänsä ja nousee pintaan milloin haluaa. Kun tarkkaavaisuus herpaantuu, se ryömii nopeasti päivänvaloon ja mutkistaa kaikki sanat ja taas joku kysyy: - Niin mistä sä oletkaan kotoisin, kun sä puhut noin omituisesti?

Häpeän itseäni ja kielipeliä, jonka vangiksi olen jäänyt. Häpeän pellolaista ystävääni, joka ei suostu muuttamaan puhettaan, vaikka vaadin. Häpeän näärännäppyä, joka kasvaa silmäluomessani vuoren kokoiseksi ja heittää kasvoille mustan varjon. Tuuli puhaltaa hiukset sivuun, vaikka kampaan niitä koko ajan näppylän päälle. Kävelen kaupungilla ja teeskentelen tietäväni, minne olen menossa. Hiljennän jokaisen heijastavan näyteikkunan luona ja rukoilen, että näppylä olisi kadonnut. Se paljastaa minut. Kaikki arvaavat, että olen ryöminyt aidan alta kielletylle alueelle ja tirkistellyt iljettävää, liejuista seutua. Olen tehnyt sen tahallani ja rangaistukseksi siitä silmät sokaistuvat ja kieli halvaantuu kokonaan.
 

Minulla ei ole mitään keinoja selviytyä. Olen menettänyt kävelykeppini, kieleni. Ilman kieltä minä en ole mitään. Istun huoneessa, jossa ei ole kalusteita ja tuijotan seinää. Sylissäni lepää kirja ja päiväkirja. Kämmenistä valuva hiki sotkee musteen. En pysty lukemaan enkä kirjoittamaan. Käyn yliopistolla opiskelemassa saksankieltä.

Opettajat eivät puhu suomea. Auon suutani, mutta sanat eivät uskalla tulla ulos. Kieli on raskas vaatimuksista. Kukaan ei saa kuulla, kuinka epävarma olen. Rakentaessani mielessäni täydellisiä saksankielisiä lauseita, kynä alkaa liikkua itsestään. Se kirjoittaa, mitä tunteeni käskevät. Se liikkuu sulavasti ja pehmeästi eikä halua pysähtyä ennen kuin tarina on valmis. - Ausgezeichnet, erinomaista! kehuu tyyliopin opettaja.

Rohkaistun hakemaan työtä sanomalehdestä. Se on samaa työtä, jota tein asuessani kylässä. Istun muutaman lauseen kanssa tuntikausia. Itken ja hikoilen ja sommittelen sanoja lauseeksi, pyyhin pois, laitan uuteen järjestykseen. Kun jutut julkaistaan, tunnen mielihyvää ja häpeää. Tyyliopin opettaja kummastelee, kuinka voin kirjoittaa niin loistavasti saksaa ja niin kuivasti suomenkieltä. Niin äärimmäisen kuivasti.

Muutan Berliiniin suomenkieltä pakoon. Ihmiset puhuvat kieltä, jota en kuullut puhuttavan germanistiikan laitoksella. Kirjoitan saksaksi päiväkirjaa, mutta kukaan ei lue sitä eikä kehu. Jakaudun kahtia. Suomeksi kirjoittaa kuivakka Maria, saksaksi kiehtova kaunis Rebekka. Kun pitää puhua, kiehtova Rebekka livahtaa piiloon ja paikalla on vain henkeään haukkova, änkyttävä Maria. Suunnittelen etsiväni työtä saksalaisesta lehdestä, mutta kun avaan sanomalehden, en ymmärrä mitään. Luen ja luen mutta en ymmärrä. Käytän järkälemäistä sanakirjaa, joka johdatti minut mihin tahansa tekstiin yliopistolla, mutta Berliinissä siitä ei ole apua. En ymmärrä lukemaani. Kun minua puhutellaan saksankielellä, tunnen aivojeni sammuvan. Muutan takaisin yhteen ja samaan personaan, takaisin Mariaan, joka piilottaa rehevyytensä ja voimansa samean katseen taakse. Muutan takaisin Suomeen. Häpäisen itseäni saksanlaitoksella sekoittamalla muuten takeltelevaan puheeseen berliininmurretta. Häpeän sitä, etten puhu saksaa täydellisesti, vaikka vietin Berliinissä kokonaisen vuoden. En kerro kenellekään, että ensimmäiset kolme kuukautta olin täysin mykkä ja senkin jälkeen hakeuduin mieluimmin toisten ulkomaalaisten seuraan. Pelkäsin saksalaisia, jotka puhuivat vuolaasti ja täydellisesti ja työnsivät minut kasvotusten oman heikkouteni kanssa.

Aika pakottaa muuttumaan. Oman keskustan pakoileminen on muokannut mieleeni maaperän, johon sairaus mielellään kaivaa pesäkolon. Annan periksi ja alan kirjoittaa suomenkielellä. Päiväkirjat täyttyvät. Löydän teatterin, joka tarvitsee lauseitani. Kieli rentoutuu, enkä jaksa estää sitä muodostamasta sanoja sellaisiksi kuin opin ne lapsena.
- Sä puhut omituisesti! saan kuulla mutta en välitä. Yhtäkkiä tunnen itseni mielenkiintoiseksi. Minussa on jotakin, joka erottaa minut muista. Minulla on erikoinen kieli. Kun tapaan miehen, josta tulee lapseni isä, tunnen, että kynä alkaa taas kirjoittaa itsestään. Mies on ulkomaalainen. Emme oikein ymmärrä toisiamme. Lauseet, joita kynäni kirjoittaa, ovat käsittämättömiä. Se ei ole suomea eikä saksaa. Kirjoittaminen on kuin syvä rento uloshengitys, joka työntää maailmaan pojan.
 

Olen tullut kotiin. Ei ole kotimaata tai kylää, ei ole äidinkieltä tai murretta. On vain vaistot ja juuret siinä, missä uni katkeaa, kun lapsi itkee ja rinnat täyttyvät maidosta. Synnytyksen jälkeen kynä ei pysy kädessä. Monta viikkoa kynänjälki on himmeä ja epäselvä ja kun jälki vahvistuu, yllätyn taas. Kirjoitan Tornionjokilaakson murteella, äidinkielelläni, suoraan omasta keskustastani. Olen omassa keskustassani, enkä kaipaa mitään. En halua matkustaa minnekään. Olen tässä ja kirjoitan. Muistan, että olen voimakas. Muistan sen silloinkin, kun kieli muuttuu ja hakee uusia muotoja. Murre on voimapaikka, jossa voin käydä aina, kun haluan. Se ei katoa, vaikka pysyttelen pitkiä aikoja pois. Tunnen reitin. Se pitää itsensä auki.

Minulla oli isä äiti ja veli. Muita sukulaisia ei ollut. Murre yhdisti minut ympäristööni. Äiti ja isä muualta tulleina puhuivat jonkinlaista yleiskieltä. Veljeni puhui murretta mutta ei yhtä vahvasti kuin minä. Hän omaksui enemmän äidin ja isän puhetta. Minä en omaksunut sitä ollenkaan. Halusin kuulua suurempaan yhteisöön. Kavereilla oli setiä Juoksengissa, mummoja Rattosjärvellä, serkkuja Saukkoriivissä ja pappoja Orajärvellä. Minulla ei ollut muita kuin perheeni. Leimauduin voimakkaasti kavereihin. Vasta hiljattain olen huomannut, että vieläkin ruodin heidän perheidensä ja sukujensa traumoja kuin ne olisivat omiani. Olen ominut ne itselleni, varastanut itselleni pellolaiset sukujuuret.
 

Olen ylpeä joka kerta, kun sanon, että olen kotoisin Pellosta ja että äidinkieleni on murre, jota siellä puhutaan. Samalla tiedostan, että voisin osata sitä murretta vielä paremmin. Olen oppinut kielen kavereiltani, jotka ovat suodattaneet sen omilta vanhemmiltaan ja sukulaisiltaan. Olen jäänyt paitsi vanhakantaisimmista kielikuvista. Minulla ei ole ollut mahdollisuutta valita, minkälaiset ilmaukset hyväksyn mitkä hylkään. Ehkä siinä on pohja perfektionismille, joka Saksassa sai nipistämään huulet tiukasti yhteen. Ja pohja vierauden tunteelle, hyytävälle ulkopuolisuudelle, joka leimasi minua lapsuusvuosista lähtien.

Vanhempani tekivät Pelloon muutettuaan saman, minkä minä muutettuani Etelä-Suomeen. He typistivät oman puhetapansa, riisuivat murteidensa vahvimmat piirteet, antoivat sen rönsytä ja rehottaa vain silloin, kun olimme tekemisissä sukulaisten kanssa Savossa ja Pohjanmaalla. Muistan  että muuntautuminen välillä pohjalaiseksi, välillä savolaiseksi toi minulle suurta mielihyvää. Puhuessani vanhempieni kieltä tunsin saavani käyttööni heidän voimansa. Ehkä sen ansiosta, että minulla on ollut käytössäni kolme voimakasta murretta, olen ollut altis omaksumaan muita vieraita kieliä ja myös kirjoittamaan niillä.
 

Onneksi ristiriidoista tulee vahvuuksia sitten, kun niiden kanssa lakkaa tappelemasta. Käydessäni Pellossa parikymppisenä jo maailmalle muuttaneena, kohtasin vanhoja kavereita, jotka irvailivat minua, kun en puhunutkaan enää "hoon" päälle. He olivat jääneet synnyinseudulleen. Heillä ei ollut tarvetta lähteä etsimään keskustaansa muualta. Tai sitten heillä ei ollut rohkeutta. Ensimmäinen vaihtoehto on ihanne, jälkimmäinen on tragedia. Yksi epävarmaa puhettani kummasteleva teki sittemmin itsemurhan. Jotkut heistä elävät Pellossa rauhallista, täyteläistä elämää. Jotkut miettivät turhautuneina, pitäisikö sittenkin muuttaa pois, johonkin suurempaan paikkaan, jossa olisi mahdollista elää anonyyminä.  Minun piti lähteä ja kadottaa kieleni, jotta voisin löytää sen aiempaa puhtaampana ja väkevämpänä. En usko, että on välttämätöntä palata synnyinseudulleen. Riittää että palaa juurilleen.  

Maria Peura