Tuomme terveiset kolmansilta arktisen hysterian päiviltä, joita kuluvan viikon aikana vietetään Oulussa. Niillä olemme pohtineet pohjoisen yhteiskunta- ja kulttuurielämän rakenteellisia peruspuutteita. Taiteen ja kulttuurielämän eri alojen edustajina tulimme tuomaan taidepolitiikkaa koskevan lyhyen muistion, koska tiedämme Teidän koko valtiollisen toimintanne aikana olleen kiinnostunut Pohjois-Suomen ongelmista ja usein myös merkittävällä tavalla kiinnittäneen huomiota kulttuurielämän epäkohtiin. Vaikka meillä ei ole valtuuksia puhua koko alueen puolesta, toivomme edustavamme yleisemminkin kehitysalueen kulttuuripoliittista näkökulmaa.

Emme tule pyytämään valtiovallalta erityisiä suosionosoituksia, vaan ainoastaan sitä, mikä pohjoiselle mielestämme kohtuudella demokratian periaatteiden mukaisesti pitäisi kuulua. Emme väitä, että kukaan tietoisesti meitä sortaisi. Asia on vain niin, että taidepolitiikassa on ikivanhan tradition mukaisesti ilman muuta lähdetty pääkaupunkikeskeisyydestä: kaiken henkisen vaikutuksen on säteiltävä sieltä käsin. Talous- ja yhteiskuntapolitiikassa samoin kuin kulttuurin alueella esim. koulutuspolitiikassa on ainakin periaatteessa hyväksytty alueellinen ajattelu, taidepolitiikassa tästä on näkyvissä vasta yksittäisiä oireita. Ei yksinkertaisesti ole oivallettu, että 600.000 pohjoissuomalaista edustavat yhtä suurta inhimillistä arvoa ja palvelusten laadullista tarvetta kuin neljä miljoonaa eteläisempää suomalaista.

Emme ole vain taiteilijan asialla, vaan koko taide-elämän ja viime kädessä pohjoisen ihmisen. Samoin kuin pohjoisen ihmisellä pitäisi olla oikeus turvalliseen leipään ja työhön, hänellä pitäisi olla oikeus henkisiin palveluksiin, kulttuuriseen kasvuun omalta pohjalta, sanoisimmeko omaan henkiseen identiteettiin. Pohjoisessa leivän huoli on ollut niin lähellä, että tätä ei missään vaiheessa ole osattu pyytää, ei edes uusia investointeja suoritettaessa. Esim. Tornion terästehdashankkeen yhteydessä ei kukaan suunnittele sen luoman 8 000 hengen asujamiston kulttuuritarpeita. Suunnittelulla ei ole mitään kokonaisvaltaista otetta, niin että luotaisiin ihmiselle mahdollisuudet itsensä kehittämiseen yhtä aikaa hänen ammatillisen ympäristönsä kanssa. Pohjoisen ihmisen kulttuuritarpeet ajatellaan yhä voitavan tyydyttää etelässä tehdyn televisio-ohjelman ja kaupallisen lehdistön turvin: hän on monin verroin enemmän kuin etelän ihminen alttiina sen harjoittamalle henkiselle ryöstöviljelylle.

Pohjoisen kulttuuripoliittisen näkökulman haluamme tuoda esille seuraavina esimerkkeinä:

1) Kehitysalueelta puuttuvat lähes tyystin ne perusinvestoinnit, jotka tekisivät kehittyneen taidetoiminnan mahdolliseksi. Useimmilla taidetoiminnan aloilla ei valtion tuessa ole otettu huomioon eri alueiden varallisuuserojen edellyttämää porrastusta. On kohtuutonta vaatia valtion tuen edellytyksenä Kuhmon kunnalta samaa kunnallista prosenttiosuutta kuin Espoolta. Kunnallisten kulttuurin keskusten luominen tyhjien ja käytössä olevien koulujen ja muiden tilojen yhteyteen eri puolille Pohjois-Suomea ei ole tavaton kustannuskysymys, mutta se edellyttäisi kehitysalueelle kunnalliseen kulttuuritoimintaan valtiolta erityistukea.
    Sama koskee uuden taidehallinnon puitteissa läänien taidetoimikuntien kautta jaettavaa tukea. Minkäänlaista tuen prosenttiporrastusta ei ole toteutettu. Esim. läänintaiteilijajärjestelmää luotaessa jäänee pohjoinen tästä syystä jotakuinkin ilman, virat perustetaan etelään. Lähtökohtana olisi täytynyt luonnollisesti olla järjestelmän luominen äärialueilta käsin.

2) Syy on tietenkin taidepolitiikkaa ohjaavissa taiteen keskustoimikunnissa ja eri taiteen alojen erityistoimikunnissa. Niitten jäsenistä on
    Helsingistä ja sen välittömästä läheisyydestä 80 %
    Etelä-Suomesta (Turkua ja Tamperetta myöten) 13 %
    Muualta Suomesta 7 %
    Pohjois-Suomesta näissä toimikunnissa on yksi ainoa jäsen.
    Kaikkiin valtion taidetoimikuntiin olisi ehdottomasti saatava Pohjois-Suomen edustus.

3) Kulttuurielämälle kansalta kerätyt erityisvarat (veikkaus- ja raha-arpajaisvoittovarat) on oleelliselta osin varattu ns. kansallisille taidelaitoksille (kansallisteatteri, kansallisooppera jne). Nykymuodossaan ne ovat puhtaita helsinkiläislaitoksia, joiden olemassaolo ei vähimmässäkään määrin vaikuta Pohjois-Suomeen. Sama epäsuhde vallitsee muuten opetusministeriön käytössä olevien varojen jaossa. Vähin edellytys olisi, että kehitysalueelta kerätyt varat annettaisiin näiden alueiden taidelaitoksille.

4) Yleisradion harjoittamassa taidepolitiikassa vallitsee sama epäsuhde. Alueradiot ovat toiminnassa, mutta niitä käytetään äärimmäisen vähän taiteen välittämiseen. Itsestään selvänä pidetään, että radion ja television teatterit ja orkesterit ovat helsinkiläisiä. Radiotoiminnan investoinnit on sijoitettu etelään. Yleisradiolla olisi periaatteessa erinomaiset mahdollisuudet, kuten esim. Ruotsissa on tapahtunut, itsenäisten hajasijoitettujen toimintayksiköiden kautta toimia määrätietoisesti taiteen tuotteiden välittäjänä.

5) Pohjoinen taide-elämä ja pohjoinen taiteilija on eristetty. Varsinkin Pohjois-Suomen kuvataiteen, musiikin ja teatterin on äärimmäisen vaikeaa saada valtakunnallista tunnustusta. Mitään järjestettyä toimintaa taidetuonnin ja -viennin järjestämiseksi ei ole olemassa. Apurahapolitiikka on sen mukaista. Seurauksena on ollut taiteilijoiden pakoa etelään. Voidaan sanoa, että Suomi on riistänyt pohjoiselta sen luovaa henkistä pääomaa. Kehitysaluetta varten tarvittaisiin oma taiteilijatukijärjestelmä.
    Kannustavana esimerkkinä valtio ja kunnat voisivat itse näyttää tietä siten, että julkisiin laitoksiin nimenomaan kehitysalueella käytettäisiin 1-2 prosentin verran rakennuskustannuksista taideostoihin.

6) Pohjois-Suomen taidekoulutus rajoittuu käytännöllisesti katsoen parin musiikkiopiston toimintaan. Alueelta puuttuu - kun peruskoulun taidekasvatuksen osuutta on oleellisesti supistettu - sekä taiteen alkeiskoulutus että kaikkien alojen taiteilijakoulutus.

7) Erityiskysymyksenä voi mainita, että pohjoiskalottialueen monikielinen kustannustoiminta ja tiedottaminen olisi pohjoismaiden hallitusten yhteisenä projektina saatava mahdollisimman pian toimintaan. Aloite tällaisen toiminnan aikaansaamiseksi on tehty.

8) Toinen pohjoisimman Suomen erityisongelmista koskee saamelaisia. Saamelaisten asuma-alue - heidän oman käsityksensä mukaan - tulisi rauhoittaa teknologian ja turismin tulvalta ja saamelaisalue varattava luontoa suojelevalle luontaiselle elinkeinomuodolle ja näin tuotava omapohjaiselle kulttuurille elinehdot.


On itse asiassa valtakunnallisen kokonaisedun mukaista, että Pohjois-Suomen kulttuurielämän tukemiseksi ryhdyttäisiin välittömästi tiettyihin toimenpiteisiin:

- Pohjois-Suomea varten olisi perustettava erityinen taideorganisaatio, kutsukaamme sitä Pohjois-Suomen taideinstituutiksi, jonka ei tarvitsisi noudattaa nyt olemassa olevia toimintamalleja. Sen puitteissa olisi järjestettävä Pohjois-Suomen taidekoulutus ja opetus, taiteen välittäminen ja levittäminen sekä taiteilijoiden tuki.

- Tämän järjestelmän luomiseksi olisi valtiovallan toimesta asetettava kiireimmiten komitea, jota koottaessa kerrankin olisi käytettävä nimenomaan Pohjois-Suomen kulttuurielämän asiantuntemusta.

    Oulussa arktisen hysterian päivien aikana helmikuun 1. päivänä 1973

        Iikka Vuotila
        Eeli Aalto
        Tauno Vesala
        Matti Saanio
        Stephen Portman
        Kauko Rantala