Olen kerran nähnyt jääkarhun, oikean, luonnossa elävän. Ne – niitä oli kaksi – juoksivat jossain näkökentän rajalla valkoisessa lumessa, kun helikopteri kallisteli sohjoisen avomeren ja maan molemmin puolin. Aikion Pekka muistaakseni istui vieressä ja tiiraili yhtä innokkaasti pienistä ikkunoista ulos.

 

Meitä oli kyllä varoitettu aiemmin jääkarhuista, ja aiheesta, ja tehokkain seurauksin. Hannele Pokkakin jätti juoksulenkkinsä väliin. Paikallinen väki oli vihdoin saanut pyydetyksi kolme valasta, ja niiden jäännöksiä lojui yhä rantakaistaleella. Se oli ison juhlan aihe, mutta jääkarhutkin haistoivat, että kylä oli täynnä valasta. Munuaisia pidettiin suurena herkkuna, ja majapaikassa sisäoppilaitoksessa joku työnsi käteen kuumana höyryävän valaanihraklimpin, jota monen sentin paksuinen nahan kaistale piteli koossa, ja sanoi että herkullista.
   Paikka oli Barrow Alaskan pohjoisimmalla rannikolla, ja meneillään oli Arktisen neuvoston ministerikokous syksyllä 2000. Siellä pohjoiset valtiot sopivat, että ilmaston muuttumisen seuraukset tutkitaan kunnolla. Aihetta siihen oli.
   Barrow'n lähistöllä oli amerikkalaisten tieteellinen tutkimusasema kylmän sodan aikaisen, nyt hylätyn tutka-aseman kupeessa. Napakettu juoksi hangella. Lippalakkeja vieraille jakelevat tutkijat tekivät kaikenlaisia tutkimussarjoja, ja kaikki luontoon liittyvät sarjat osoittivat, että jotain kummallista oli meneillään. Sehän jo oikeastaan tiedettiinkin.
   Vieressä Amerikan manner päättyi vähä-eleisesti sohjoiseen harmaaseen mereen, ja sen meren olisi pitänyt olla tähän aikaan erinäköinen. Jäinen ja lohkareinen. Nyt se oli räntää niskaansa ottava suttuinen harmaa veden, lumen ja jään sekoitus.
   Kokouspaikan, paikallisen koulun käytävillä kuuli kaikenlaisia juttuja pitkin pohjoista maanpiiriä tulleelta väeltä. Ukkonen Iqaluitissa? Iqaluitissa ei ole koskaan ollut ukkosta, ei tätä ennen.
   Kokouksen päätteeksi amerikkalaiset pakkasivat helikoptereihin kaikki, jotka halusivat, ja lensivät etsimään jääkarhuja. Useimmilla kierroksilla oli jotain nähty.
   On hyvin mahdollista, että toista jääkarhua en koskaan enää luonnossa näe. Aikaa olisi vielä ehkä parikymmentä vuotta. Sen jälkeen jääkarhuja ei näe kukaan muukaan, sillä niitä ei enää ole. Kiinteä jää on poissa. Kulkureitit ovat poikki. Suojapaikat ovat menneet. Ruokaa ei ole. Ja jääkarhu on kuollut, paitsi ehkä eläintarhoista kuten Ranualta ja Kööpenhaminasta.
   Jääkarhusta on tulossa kuin mammutti, myyttinen olento, ei enää todellinen. Se tapahtuu tässä ja nyt.

Syyskuussa olin, taas arktisten kokousten lennättämänä, Grönlannin pääkaupungissa Nuukissa. Arktinen ilmastoraportti oli nyt valmis, ja siitä oli aika kertoa.
   Hotellin ikkunan alla paikallinen väki möykkäsi aamuviiteen ja kiskoi Tuborgia pullokaupalla, sillä juuri siinä oli seudun urbaanin elämän huipentuma: saaren toiset liikennevalot. Hyvä paikka ryypätä ulkona, sillä oli intiaanikesä. Vain vähän pakkasta. Ja päivällä siis lämpöasteita, ja täysin pilvetön taivas. Jäävuori toisensa jälkeen lipui vuonon pohjukan jäätiköltä avomerelle, isoon salmeen Grönlannin ja Kanadan välissä.
   Nuukin kahvilassa tilasin cappuccinon ja luin paikallista lehteä. Jäävuoristaan kuuluisa Iluissatin vuono toisaalla, Grönlannin paras nähtävyys, oli juuri nimetty Unescon maailmanperintökohteeksi. Mutta koska jäätikkö vetäytyy jo kilometrin pari vuodessa, ei tätä menoa jäävuoria siihen vuonoon enää kovin kauaa riitä. Maailmanperintö sulaa pois.
   Kokouspaikalla kerrottiin sama toisella tavoin. Grönlannin jäätiköt näyttävät olevan ohenemassa  nopeammin kuin koskaan ennen. Itse asiassa katoamassa kokonaan pois, 400 vuodessa – ellei se sulaminen sitten pysäytä Golf-virtaa ja tuo jääkautta. Merenpinta nousee, ikiroudan maat muuttuvat velliksi, mutta Japaniin pääsee laivalla nopeammin ja öljyn saa helpommin liikkeelle.

Toistakymmentä vuotta minulla on ollut työn ansiosta Kalevan toimittajana harvinainen mahdollisuus kiertää pohjoista maanpiiriä. En ole ollut yksin, arktinen yhteistyö on kuin eräänlainen veljeskunta. Ne, jotka jäävät siihen koukkuun, eivät yleensä enää edes halua irti. Ei tarvitse olla kotoisin pohjoisesta. Moni on töissä pääkaupungeissa. Mutta tarvitsee rakastua siihen, mitä näkee.
   Loputon tila. Kirkas valo ja pimeä pimeys. Matkat avarassa tilassa, aikaa olla, katsoa, ajatella. Ilma, jota on täydellisen hyvä hengittää. Monet ihmiset, monet kielet, ja yhä ennen muuta se valtava, ylellinen tila kaikkialla. Ihmisten outo yhteenkuuluvuus, vahva sitoutuminen. Aivan toisenlainen tunnelma kuin    EU:ssa, YK:ssa tai missä tahansa, minne kansainvälistä väkeä kokoontuu.

Usein sen kaiken kiteytti parhaiten Clifford Lincoln, kanadalainen nyt eläkkeelle jäänyt liberaalipuolueen parlamentaarikko, jonka puheissa pohjoisen luonnosta, sen kansoista ja molempien kohtalonyhteydestä kaikui syvä viisaus ja syvä kokemus. Clifford oli itse etelän miehiä, mutta hänestä tuli eräänlainen heimon vanhin. Ehkä hienoin poliitikko, jota olen politiikan toimittajana nähnyt.
   On toki monia muitakin. Amerikkalainen Bob Correll veti ilmastoraportin kokoon uskomattomalla tarmolla. Yliopistoissa Rovaniemellä, Fairbanksissa ja ties missä pitkin pohjoista, nyt myös Oulussa, on uskottu näkyyn ja luotu yhteinen arktinen yliopisto. Saamelaiset istuvat samoissa pöydissä kuin Washingtonin väki polaariasiain departementista. Kun tätä kirjoitan kotona, alan veljeskuntaa eri maista on juuri koolla Jakutiassa, Siperiassa. Arktisen yliopiston iso kokous on toukokuussa Oulussa. Polaarivuosi 2007 lähestyy, asioita tapahtuu.
   Mutta kaikilla, jotka noissa kuvioissa ovat kulkeneet mukana vähänkään kauemmin, on vähitellen kasvanut aavistus. Tai ehkä useita vuosia sitten se oli aavistus, nyt se on aina vain paremmin ja paremmin vahvistettua tietoa. Tietoa siitä, että kaikki tämä voi kohta olla ohitse. Pohjoinen pysyy kartalla, mutta ei elämässä: mitä on pohjoinen ilman suurta valkeutta? Lunta, jäätä, kylmää?
   Niille, joille tuo elämä on kaikki, kasvaa hätä. Inuiteilta on menossa kaikki, mitä heillä on ollut. Siitä hyvästä he yrittävät haastaa Yhdysvallat oikeuteen, Kioton sopimuksesta pois jääneen maan. Nenetsit ovat jo aikansa kompastelleet öljy- ja kaasuputkiin, mutta pian heidän poronsa eivät muutenkaan pysty vaeltamaan siellä, missä ne ovat aina ennen vaeltaneet. Maa ei kanna, lumi ei kuljeta. Hanteilta ja manseilta meni sadassa vuodessa maa, kieli, kulttuuri, elinkeino, luonto, siis koko elämä. Neuvostotalous vei ensin elämäntavan, nyt katoaa pohja alta, kirjaimellisesti. Ikirouta sulaa. Mitä tuli tilalle: tilastoissa heidän alueensa keskelle noussut Salekhard on Venäjän rikkaimpia kaupunkeja, öljyrahan aluekeskus.

Barrow'ssa kuulin väitettävän, että seudun suullisessa perinteessä olisi säilynyt tarinoita siitä, kuinka mammutti parhaiten laitetaan ruuaksi. Tuhansien vuosien yhtäjaksoinen kulttuuri katkesi siellä ensin amerikkalaisten tuloon sata vuotta sitten, ja nyt menee loputkin. Jääkellarit eivät ole koskaan tätä ennen sulaneet.
   Suomessa, Oulussa, asia on toisenlainen. Oma elämä ei ole menossa. On vain eräänlainen haikeus.
   Meistä tulee tosi eurooppalaisia: saamme Schleswig-Holsteinin talven. Lumi ei kai katoa, mutta sitä on miten sattuu, joskus hirveästi, joskus ei ollenkaan. Kevätaurinkoa ja hienoja hankia tänään, vesisadetta huomenna.
   On tulossa pohjoinen ilman pohjoista. On tulossa, yhä ylemmäs, talvia ilman talvia.
   Se, niin uskon, saattaa olla oman sukupolveni suuri kulttuurinen murros. Eikä sitä ole niin helppo käsitellä kuin luulisi. Ehkä tämä oli minun pohjoiseni. Olen iloinen, että näin sen. Mutta mitä se on seuraavalla sukupolvella, sitä en tiedä. Lupasin mennä lasten kanssa huomenna Syötteelle, mutta ulkona sataa vettä. Rukan nettikamerassa oli hetki sitten linssi täynnä pisaroita. Huhtikuun alku, sesonki parhaimmillaan, hohtavat keväthanget. Mainoksessa.

 

Markku Heikkilä (s. 1961) on Oulussa parikymmentä vuotta asunut ja sanomalehti Kalevassa työskentelevä pirkanmaalaislähtöinen toimittaja, jonka sukujuuret ovat Satakunnassa ja Karjalassa. Kiinnostus pohjoisen kansainvälisiin kysymyksiin toi hänelle valtion tiedonjulkistamispalkinnon 1997, kirja Arktiset visiot ilmestyi 1998. Kalevaan hän kirjoittaa nykyään lähinnä pääkirjoituksia ja kolumneja.

Aikaisemmin Minun Pohjoiseni -sarjassa ovat kirjoittaneet Esko Valtaoja 2/05, Hannu Väisänen 1/05, Hannu Niklander 6/04, Pentti Holappa 5/04, Hanna Hauru 3/04, Maarit Verronen 2/04, Maria Peura 1/04, Hannu Taanila 6/03 sekä Markus Drake 5/03.