"Se salaperäinen itä, josta länsimaiset ihmiset puhuvat, viittaa luultavasti näiden pimeyden paikkojen outoon hiljaisuuteen. Myös me itse saatoimme lapsina kokea selittämättömiä vilunväreitä kurkistaessamme alkovin syövereihin, joihin auringonvalo ei ollut milloinkaan tunkeutunut. Missä on tämän mysteerin avain? Haluan paljastaa salaisuuden: se on lopultakin varjojen taikaa. Mikäli varjot olisi karkotettu alkovin nurkista, olisi se samalla hetkellä palautunut pelkäksi tyhjäksi tilaksi."

Junichiro Tanizaki


Shintolaisuus on Japanin alkuperäinen uskonto, joka kuvastaa japanilaisten elämäntapaa ja luonnetta. Shintolaisessa mytologiassa maailman synnyttäneet jumalolennot ilmestyivät alkukaaoksesta, joka muistutti pimeyteen verhottua mutaista valtamerta. Hämäriä tiloja ja varjoja on pidetty merkittävinä paikkoina ja suosittu japanilaisessa estetiikassa. Kami viittaa jumalaiseen shintolaisuudessa, joten se voidaan kääntää tarkoittamaan jumalolentoa, henkeä, sielua ja yliluonnollista voimaa. Henget eli kamit on yhdistetty vaikeimmin tavoitettaviin kohteisiin: luonnon kaukaisiin ja utuisiin vuoriin, sankkoihin metsiin, kallioluotoihin sekä arkkitehtuurissa hämyisimpiin, sisimpiin ja vähiten näkösällä oleviin paikkoihin. Tämän käsityksen mukaan tila on ymmärretty heterogeenisena määreenä, jolla on suurin intensiteetti paikoissa, joissa länsimaisen käsityksen mukaan on vain vähän tilaa.

Edellä mainitun pohjalta on syntynyt japanilainen tilakäsitteistö. Tila-aika -käsite ma tarkoittaa ajan mittaan sekä henkisesti että fyysisesti koettua tilaa. Alkuperäiseltä merkitykseltään se on hiljainen tauko musiikissa. Se on eräänlainen intervalli tilassa ja ajassa, jotka ovat yhteismitallisia. Intervallina voidaan kokea esimerkiksi kahden seinän välinen tyhjä tila.

Toinen tilaa kuvaava japanilainen käsite on oku. Japanin kielen sana oku merkitsee sisintä tai sisempää osaa jostakin kokonaisuudesta. Tilaan liittyessään se sisältää aina käsitteen okuyuki, joka tarkoittaa syvyyttä ja etäisyyden vaikutelmaa tarkasteltavassa tilassa, tila jatkuu taka-alalle. Perinteisen kiotolaisen kauppiaantalon takahuonetta nimitettiin sanalla oku. Japanilaisen talon sisimmän olemuksen voidaan kuvitella sijaitsevan jossakin varjoisassa nurkassa. Tuo sisin voi vaihtaa paikkaa ja sijaitsee aina jollakin etäisyydellä tarkastelijasta. Se on tavoittamaton. Sitä voi lähestyä aavistuksin.

Japanilainen arkkitehti Fumihiko Maki on kirjoittanut okun merkityksen olevan syvällinen ja vaikeatajuinen. Oku on esoteerinen eli salaiseen tietoon viittaava käsite, joka merkitsee arkkitehtonisen tilan lisäksi myös mielen syvyyttä. On olemassa henkinen oku. Se voi ilmetä japanilaisen kanssa keskusteltaessa sanattomana viestintänä, esimerkiksi arvoituksellisina ja tulkinnanvaraisina hymyinä.

Seuraava suomalainen esimerkki kertoo jotain okun ominaispiirteistä: Itse muistan lapsuudestani, kuinka kurkistelin saunassa lauteiden alaiseen varjojen maailmaan. Tuntui kuin siellä olisi asunut jonkinlaisia henkiä. Saunassa ja saunakokemuksessa voidaan nähdä okun piirteitä. Perinteisesti suomalaiseen saunaan on johtanut polku pihan kautta; matkalla on voinut valmistautua tulevaan saunakokemukseen. Pukeutumishuone on myös valmistava tila. Löylyyn johtava ovi ei ole suureellinen vaan yleensä matala ja kapea. Saapuminen on vaatimatonta. Sauna on pieni huone, mutta sen hämärässä ja lämmössä on vastaanottavaa syvyyttä. Lämmön voi kuvitella vaeltelevan mystisten henkien tavoin hämärässä tilassa. Sitä ei voi tavoittaa, mutta se tavoittaa.

Käsitykseni mukaan esimerkiksi ollessaan matkalla jokainen voi tavoittaa jotain syvyydestä, johon japanilainen oku-käsite viittaa. Matkaa tehdessään tiellä edessä olevista tapahtumista ei ole tarkkaa tietoa. Niitä voi vain aavistella. Menneisiin tilanteisiin ei voi enää palata. Tämä hetki on ainoa asia, johon saa suoran kosketuksen ja jonka voi ottaa haltuun. Kuitenkaan nykyhetki ei kata kaikkea. Tärkeitä asioita ja tilanteita on edessä ja takana tavoittamattomissa. Vastaavasti patikkapolku metsäluonnossa toteuttaa myös okun periaatteita. On ponnisteltava ja selvittävä esteistä saapuakseen kohteeseen. Sinne päästyä on yleensä edessä uusi patikointi takaisin. Lopullista perillepääsyä ei ole. Se on tavoittamattomissa.

Japanilaisessa arkkitehtuurissa tilat ryhmittyvät pitkänkin matkan varrelle. Matka korostuu, mutta on silti vaatimaton. Rakennuksen sisäinen reitti on tapa jäsentää tiloja. Reitti voi koostua eri korkeuksilla sijaitsevista tasoista ja niitä yhdistävistä portaista, silloista ja rampeista. Japanilaisista nykyarkkitehdeista esimerkiksi Tadao Ando on jäsentänyt monen suunnittelemansa rakennuksen tilat pitkien sisäisten tai ulkotilassa kulkevien reittien avulla. Samalla hän on luonut ainutlaatuisia tilallisia jännitteitä. Rakennuksessa liikkuminen on mieleenpainuva kokemus. Ando käsittää arkkitehtuurin taidoksi jäsentää maailmaa geometrian avulla. Hänelle jokin paikka ei ole vain absoluuttisesti mitattavissa oleva tila. Paikka on merkityksellisesti suuntautunut ja heterogeenista tiheyttä ilmentävä tila, joka syntyy arkkitehtonisen tilan sekä ihmisen ruumiin ja mielen sisältämän kehollisuuden suhteesta. Kehollisuutemme kokee tilan liikkuessamme siinä. Tadao Andon lisäksi Fumihiko Maki jäsentää suunnittelemansa tilat siten, että ne ilmentävät aikaa sekä avautuvat ja kehittyvät ajan kanssa kuljettuina ja koettuina.

On helppo ajatella suuren talon sisältävän tilallista syvyyttä. Pitkien reittien ja monien tasoerojen muodostamasta rakennuksesta ei saa kokonaiskäsitystä. Talo tuntuu pakenevan tarkastelijaltaan. Näin tapahtuu esimerkiksi Tadao Andon suunnittelemassa Galleria Akkassa. Oku eli tilallinen syvyys ei ole kuitenkaan sidoksissa rakennuksen kokoon. Japanilaisilla on kyky saada syvyyttä jopa parin neliömetrin kokoiseen teehuoneeseen. Se on taito käyttää luonnonvaloa vaihteluineen syvyysvaikutelman ja hiljaisuuden luomiseksi. Tadao Ando on maininnut arkkitehtuurin hiljaisuuden olevan syvyyttä.

Fumihiko Maki on tuonut esiin japanilaisen ja länsimaisen tilakäsityksen eroavaisuuksia yhdyskunnan mittakaavassa. Japanissa vanhimpia uskonnollisia rakennuksia olivat hengille tarkoitetut shinto-pyhäköt. Ihmiset eivät välttämättä päässeet niihin sisälle. Ne oli sijoitettu asutuksen ulkopuolelle, etäisyyteen. Länsimaissa merkkirakennukset sijoittuivat yleensä yhdyskunnan keskelle. Länsimainen perinne suosii selkeitä, rajattuja ja näkyviä keskuksia, kun Japanissa epämääräisen alueen merkiksi yhdyskunnalle tärkeät hengelliset rakennukset syntyivät luonnon verhoon, syvyyteen. Japanilainen keskus on näkymättömissä.

Länsimainen ihminen haluaa yleensä olla tilanteen herra. Hän haluaa saada kokonaiskäsityksen asioista ja vaikkapa rakennuksista. Tilan selkeyttä pidetään toivottuna ominaisuutena. On hyvä, jos sisäänkäyntiaulasta tavoitetaan vaivattomasti ja suoraan kaikki rakennuksen tärkeimmät tilat. Niin tapahtuu esimerkiksi 1920-luvun klassismia edustavassa J. S. Sirénin suunnittelemassa Suomen eduskuntatalossa. Toki eduskuntatalossakin on tilallista syvyyttä, mutta pääasiassa se pyrkii olemaan kaunis, juhlava ja selkeä rakennus. Tilaan saapumista korostetaan.

Länsimaissa korostetaan kokonaisuutta ja yhtenäisyyttä, kun taas Japanissa ihannoidaan harmoniaa, joka voi olla keskenään erilaistenkin fragmenttien yhdessä muodostamaa. Fragmenttiajattelu näkyy kaikissa taiteissa kirjallisuutta myöten. Romaani saattaa olla useiden pienten ja hiuksenhienosti yhdistyvien tapahtumien ketju. Vapaasti erilaisia fragmentteja yhdistelevää postmodernia arkkitehtuuria on melko runsaasti Japanissa. Esimerkiksi Arata Isozakin suunnittelemissa postmoderneissa rakennuksissa yhdistyy länsimainen formaalinen geometria japanilaisen herkkään materiaalin, pinnan ja värin käsittelyyn. Se sopii sikäläiseen rakennusperinteeseen, joka on kehittynyt arvostamaan keskenään erilaisten rakennuksen osien muodostamaa harmoniaa. Ehkä japanilainen perinne hyväksyy länsimaista perinnettä paremmin rakennuksen hetkellisenä ajan merkkinä ja heijastajana. Kokonaisuuden harmonia on tärkeää.

Suomeen rakennetussa nykyarkkitehtuurissa esimerkiksi Steven Hollin suunnittelemassa nykytaiteen museossa, Kiasmassa, ja Juhani Pallasmaan suunnittelemassa Saamen museossa on pyritty luomaan kokemuksellista ja jopa yllätyksellisen leikkisää arkkitehtuuria. Länsimainen rakennustaide on niissä lähestynyt japanilaista tilallista ilmaisua ja vaikkapa Tadao Andon ajatuksia siitä, mitä arkkitehtuurin ja paikan pitäisi olla. Saamen museossa ja Kiasmassa on jotakin samankaltaista syvyyttä kuin japanilaisten nykyarkkitehtien töissä tai perinteisessä japanilaisessa pyhäkössä. Mielipiteitä kahtiajakanut Kiasma -rakennus avautuu kävijälle vasta ajan kanssa koettuna ja tutkittuna. Siitä löytyy yhä uusia puolia useammankin käynnin jälkeen.

Länsimaisesta filosofiasta löytyy yhtymäkohtia japanilaiseen tilan kokemiseen. Maurice Merleau-Ponty kirjoittaa esseessään Silmä ja mieli liikkuvalla silmällään maailmaa haltuunottavasta ihmisestä: "Näkeminen ei ole jokin ajattelun muoto tai läsnäoloa itselleen: se on minulle annettu keino olla poissa itsestäni, olla sisältäpäin mukana Olevan avautumisessa, jonka päätteeksi vasta sulkeudun itseeni."

Merleau-Pontyn fenomenologisen käsityksen mukaan ihmisen maailmankuva jäsentyy oman ruumiin kokemusten kautta. Myös japanilainen ma-tila-aika käsitetään hetkittäisinä kokemuksina ja niistä muodostuvina sarjoina. Vastaavasti oku-syvyydestä voidaan ottaa haltuun kullakin hetkellä koetut sisällöt, muu jää tavoittamattomaksi. Japanilaisen käsityksen mukaan asiat eivät fenomenologiassaan ole absoluuttisia totuuksia, vaan ne ymmärretään tulkinnanvaraisesti ja suhteellisesti. Ihmisen elämä on opettavaisten kokemusten sarja, jollaista Hokusai on kuvannut testamentissaan:

HOKUSAIN TESTAMENTTI

"Kuusitoistavuotiaasta asti minulla on ollut voimakas halu piirtää esineitä.
Olin tehnyt lukemattomia piirroksia, mutta mitään siitä minkä olin tehnyt ennen kuin täytin seitsemänkymmentä vuotta ei kannata ottaa lukuun.
Seitsemänkymmentäkolmevuotiaana olin oppinut jotakin eläimistä, kasveista, linnuista ja hyönteisistä.
Sen tähden uskon kahdeksankymmentävuotiaana olevani pitemmällä;
yhdeksänkymmentävuotiaana olen tunkeutuva esineitten salaisuuksiin;
satavuotiaana olen varmasti päässyt ihmeellisiin tuloksiin;
kun olen sadankymmenen vuoden ikäinen, on kaikki mitä teen, olkoon se vain piste tai viiva, saava elämän.

Tämän olen kirjoittanut seitsemänkymmenenviiden vuoden ikäisenä,
minä
joka kerran olin nimeltäni Hokusai, nyt Gwakio Rojin, piirtämiseen hullaantunut vanha mies."

Hokusai Katsusika

Lähteet:
Broner-Bauer, K. 1995. Arkkitehtuuri ja kulttuurin symboliikka. Teoksessa: Haapala, A., Honkanen, M. & Rantala, V. (toim.)
Maki, F. 1979. Japanese City Spaces and the Concept of Oku. The Japan Architect, 5.Tokio.