Aavistuksessani on samaa kuin siinä pienessä hirsistä tehdyssä komilaisessa saunassa, johon olin lentänyt vaaleansinisellä koneella yli maan, joka oli vettä, vihreää ja ruskeaa. Taivaalla oli hyvä ruuhkaisen lentokentän ja kiitotien päässä tapahtuneen pitkän jonotuksen jälkeen. Datsha sijaitsi keskellä metsää Uralin kupeessa. Kulttuuriministeri oli hento siperialaisella porotilalla syntynyt nainen, joka kylvetti minut perinteiseen tapaan. Makasin lauteilla vuoroin vatsallani ja vuoroin selälläni ja hän siveli ja hakkasi minua kahdella vihdalla. Samalla hän kutsui koivun henkeä ja manasi pahaa pois. Välillä makasin hiljaa vihta kasvoillani ja hengitin puuta. Hengitin omaa lapsuuttani. Keväistä metsää ja puiden karsimista.
Kylvetykseen tuli tauko, jolloin istuin alhaalla ja katselin miten kulttuuriministeri järjesteli laudetta. Hän kertoi pohjoisen tundran toimivasta poroteollisuudesta, jossa eläimestä jo osattiin käyttää kaikki. Nahat, luut, sarvet ja lihat, aivan kuten alkuperäiskansat ovat tehneet. Neuvostoliiton aikaan ja Venäjän alkuvuosina teollisuus hyödynsi vain lihan. Samalla hän seisoi kuluneella jakkaralla ja hänen pieni kaunis, kiiltävä ja trimmattu takapuolensa keikkui tulikuuman kiukaan edessä. Minuun iski paha ja minä ajattelin, että jos nyt potkaisen tuosta jakkarasta jalan alta, hänen takapuolensa läjähtää päin hehkuvaa kiuasta. Kului minuutti ja jakkarasta petti jalka. Kuului kolahdus, sihahdus ja huuto pienen naisen kaatuessa päin kiuasta. Saunaan jäi vain palaneen lihan käry, kun hän juoksi jo Jäämereen virtaavaa jokea kohden.
- Olin joskus sellasella kurssilla kun kansainväliset juomatavat. Juotiin samaa cocktailia kukin omalla pillillä. Mä olin viimenen, enkä saanu koskaan pisaraakaan, kuuluu vierestä.
Astun ulos öiselle kadulle, valojen ja ohi suhahtavien autojen sekaan. Lämmin katu kuljettaa minua, ohrainen luomuolut kuumottaa poskiani ja jalkani menevät omaa tietään. Minä olen humalassa ja rämmin ruohikossa puiston poikki oikotietä kohti kotia. Väliäkö sillä kuka näkee minut täällä. Itse maksan sakkoni.
Lapsena kuljin metsissä. Sankoissa kuusikoissa ja uljasrunkoisissa männiköissä. Silloin vielä tiesi mitä seikkailuja halusi seuraavalta päivältä. Ajattelen aamua ja kaikkia ikkunoiden ulkopuolella aukeavia huomisia ja muualla heräämistä. Raukeita aamuja hotellihuoneissa valkoisten lakanoiden välissä. Huoneisiin tilattuja aamiaisia ja töihinsä lähteviä naisia, jotka jättävät yöpöydälle puhelinnumeronsa. Minulla on ollut varattuja hotellihuoneita koko pohjoiskalotti täynnä. Buukattuja sviittejä Euroopan reunalta toiselle. Ajattelen aamuja jonkun kotona. Lempeätä juttelua ja ihon tunnustelua. Toinen on kuin avoin kartta, jota rakentaa päässään. Ullakkohuoneiden ikkunoita, punaisia omenapuita ja pienten tyttöjen lattialla lojuvia barbie-nukkea.
Minä olen nähnyt myrskyävät vedet, meripihkameret ja villiruusupensaat ruosteisten piikkilanka-aitojen seassa. Olen nähnyt miten vallankumoukset syntyvät, valtiot kaatuvat ja rajat siirtyvät. Minun maailmassani on satanut pehmeätä valkoista lunta ja keltaiset valot ovat valaisseet vanhoja puutaloja. Minun maailmani on ollut mannerten välisiä lentoja ja uusia planeettoja, sumuisia linnunratoja. Öiset taksit ovat vieneet minua pitkin vieraita katuja ja vapaiden jokien varsia. Olen katsonut pitkään, enkä ole sanonut mitään ja onnistunut kääntämään pääni pois, ennen kuin olen nähnyt totuuden. Olen oppinut varovaiseksi ja minä olen ollut kaikkialla, enkä ole ollut missään. Minä olen palannut kotiin ja minulla on ollut huono omatunto. Minulla on ollut aina huono omatunto.
Olen heittäytynyt ihmisten päälle kuin maahan, jotta he voisivat juurruttaa minut, mutta olen riuhtaissut itseni irti, sillä minulla on ollut aina pakattu matkalaukku valmiina. Hallitukset ovat vaihtuneet ja kansliapäälliköt ovat istuneet. Virat ovat menneet ja mandaatit siirtyneet. Olen istunut päätösvaltaisissa kokouksissa, lähettänyt kommentteja ja miettinyt, miten hallinto toimisi sujuvasti vielä vuosia, vaikka asiakkaat puuttuisivat. Olen menestynyt ja kaikki tavoitteeni ovat toteutuneet, mutta kenen elämää tämä on?
Tässä iässä minun pitäisi nähdä tuhoutuneita kaupunkeja, purppuraisia savuja ja punertavia vaarallisia auringonnousuja. Myrkyllisiä pilviä Kuolan niemimaan päällä. Ei, maailma on kaunis, eikä se ole muuttunut, on vain oma tragediani, oma elämäni ja ne, jotka ovat jo menneet. Olen katsonut vanhoja ja haalistuvia valokuvia, kuolleiden ystävieni hymyileviä kasvoja ja etsinyt sieltä merkkejä. En ole nähnyt niitä. Itsemurhien uhritkin ovat viimeiseksi vakuutelleet onneaan.
- Mennään naimisiin ja synnytetään perhosii, vaimoni ehdotti muutaman viinilasin jälkeen kymmeniä vuosia sitten.
Ne perhoset eivät koskaan syntyneet.
Valkoiset saunakukat kuohuvat ja ryöppyävät kävelytien ympärillä ja koivujen rungot häämöttävät pimeydessä. Jokainen väsynyt askel vie minua kohti kotia. Nyt minä puran laukkuni.
Kun avaan kotini oven ja suljen hälyttimen, on oudon hiljaista. Kävelen huojuen läpi hämärien huoneiden kohti olohuonetta, josta kuuluu etäisiä ääniä. Jotenkin tuttuja. Ketä minun talossani on? Minä annan tämänkin anteeksi. Minä annan kaikille anteeksi. Etenkin itselleni. Tästä humalasta minä en halua selvitä.
Olohuoneen ovelta näen seinällä television jättikokoisen ruudun, joka on kehystetty hopeisilla maalauksen kehyksillä. Tässä maalauksessa elää kanslian laitteilla tallentamani kuva, josta heijastuu valo vaimoni kalpeille ja ilmeettömille kasvoille. Katson vaimoani ja katson ruutua. Siellä on kaksi luonnollisen kokoista alastonta ihmistä. He ovat vuoteessa. Etualalla näen komilaisen kulttuuriministerin kireän keskittyneen naaman. Olen hänen takanaan ja minun silmäni ovat kiinni. ï

Taija Tuominen on kirjailija ja Hämeen taidetoimikunnan kirjallisuuden läänintaiteilija
Kuva: Marjukka Vainio
Marjukka Vainio on hämeenlinnalainen valokuvataiteilija