Tulen keskittymään pääosin kaunokirjallisuutta sisältäviin tai sitä käsitteleviin blogeihin, jotka voidaan jonkin todennetun ominaisuuden perusteella asettaa vakiintuneen kirjallisen kulttuurin sisään. Totean siis tällaisen keinotekoisen konstruktion toimivaksi erottelijaksi ja pitäydyn sivummalla terapeuttisesta ja lässyttävästä digitaalisesta tekstikuonasta.

Käsitteellä ´kirjallinen blogi´ tarkoitan tietoverkon toposta (1), jossa kirjallisuuden tuntemuksen suhteen jossain määrin uskottava persona – merkitys sekä henkilökohtaisena ´persoonana´ että alkuperäisenä ´roolina´ – kirjoittaa julkista tekstiä. ´Kirjallinen´ ilmenee kahdessa merkityksessä: 1) blogi käsittelee tai sivuaa kirjallisuutta, joko tuottamalla, kääntämällä tai tutkimalla sitä, ja 2) sen olemus on kirjallinen, so. se kyetään näkemään geneerisesti ja tyylillisesti kirjallisuutena; tutkivana, esseistisenä, esteettisenä tai poeettisena – yhtä kaikki, kunhan kirjallinen taso on määriteltävissä kompetentiksi. Tämän suorittaa yhteisö. Kumpikin ehto on riittävä määritelmän täyttämiseksi. Vaikka jako on yleinen, se onneksi karsii tarkastelusta pois valtaosan verkkopäiväkirjoista.

Karkeasti jaoteltuna voidaan kenties erottaa viidentyyppisiä kirjallisia blogeja. Ensimmäisenä ovat ´Muistivihkot´. Muistivihkoblogit ovat kirjallisen luomis- tai käännöstyön vaiheita tai jatkeita, jotka sisältävät lastuja ja roiskeita, eräänlaisia muun (lue: painetun) kirjallisen työn ohella julkisiksi tehtäviä muistiinpanoja, hahmotelmia ja oivalluksia. Niiden ensisijainen luonne on tyyppiä ´work in progress´, prosessin läpivalaisu ja välivaiheiden läpikäynti. Tähän saattaa nivoutua myös tekstien taustoja ja selityksiä. Muistivihkossa voi olla aineistoa, jota ei ole tarkoitus julkaista muualla, mutta joka kuitenkin sivuaa samoja teemoja.

Toisena tyyppinä voidaan ajatella teosmaisempaa ´Oeuvren lisämäärettä´, jossa kirjoittajan julkaistujen teosten ulkopuolelle jäävä kauno- tai tietokirjallinen aines, sekä kaikkien tekstien mahdolliset selitykset ja taustat julkaistaan blogissa. Tähän kuuluvat myös omaa painettua teostansa julkaisemattomien, mutta jollain tavalla kirjalliseen yhteisöön integroituneiden tekstintekijöiden blogit, joita voisi nimittää käsitteellä ´Digitaalinen oeuvre´. Molempia muotoja esiintyy myös kirjallisuutta suomentavien blogaajien keskuudessa.

´Marginaali´ on blogimuotona eräänlaisten kirjallisten reunaviitteiden tekemistä. Se on spin-off-versio työpäiväkirjasta, koska siihen heijastuu samaan tapaan tekstintekijän kulloisenkin työprojektin vaatima ajatteluprosessi, mutta kuitenkin ilman suoranaista blogin ulkopuolella tavoiteltavaa päämäärää tai teosta, yksittäisten huomioiden koostaessa rihmastollista kokonaisuutta. Tässä muodossa teksti siis ei pääosin ole kaunokirjallista, vaan tutkivaa, arvostelevaa ja kommentoivaa. Tämä on yleinen verkkotekstin muoto.

Marginaalin huomautukset voivat olla lauseen tai kymmenen sivun mittaisia, tällä ei sinänsä ole merkitystä. Ne heijastelevat usein kirjoittajaan liitettyjä asenteita, arvoja ja esteettisiä ominaisuuksia ja muistuttavat essee-, pakina- tai mielipidekirjoituksia. Tärkeä havainto on se, että tekstit ovat painetussa muodossa julkaistuihin verrattuna usein vähemmän viimeisteltyjä; niissä on tiettyä raakilemaisuutta, joka sopii blogien personifioituun luonteeseen verrattuna lehtien yleisyyteen. Marginaalin tekstit voivat käsitellä myös ulko-kirjallisia aiheita; tällöin ne ovat edelleen kirjallisia yllä annetun määritelmän toisen ehdon tapaan.

Mikään näistä muodoista ei kuitenkaan esiinny puhtaana, vaan ne sulautuvat toisiinsa ja muodostavat uudenlaisia yhteyksiä eri tekstikategorioiden välille. Esimerkiksi marginaalissa voidaan julkaista jo aiemmin lehdissä julkaistua materiaalia, tai muistivihossa tiedottaa kirjan julkaisusta tms. Tärkeämpänä pidänkin näiden käsittelyä auttavien luokitusten yksityiskohtaisen käsittelyn sijaan nimenomaan hybridimuotoa, ´Mélangea´.

Mélange on blogi, jossa erilaiset taiteelliset, tieteelliset, poeettiset, yhteiskunnalliset ja tiedolliset elementit sulavat yhdeksi teokseksi, joka kuvastaa kirjoittajansa persoonaa ja työskentelyn prosessuaalisuutta, ja saattaa laajeta materiaaliltansa varsin mittavaksi. Käymälä-blogia (kaymala.blogspot.com) kirjoittava Sven Laakso kertoo Tuli&Savu Netin (tuli-savu.nihil.fi) haastattelussa, että hänellä on 3 000–4 000 sivua bloginsa kauno- ja tietokirjallista materiaalia tietokoneellaan. Olen tässä kiinnostunut ensi sijassa tällaisista molemmat ´kirjallisen blogin´ ehdot täyttävistä teosmaisista blogeista.

Näissä erilaisia kauno- ja tietokirjallisia aineksia yhteen sekoittavien fragmenttien otoksissa näen nimittäin selvää sukulaisuutta 1800-luvun romantiikan ajatukseen fragmenttien varassa etenevästä monialaisesta teoksesta merkittävänä kirjallisena keinona maailman ja mielen hahmottamisen suhteen. Erityisesti varhaisromantikot uskoivat sirpaleista hahmottuvan ensyklopedisen estetiikan luotaavan hajonnutta todellisuutta mahdollisimman kattavalla, verkostollisella tavalla. Näin blogit vähintään tiedostamatta perustelevat estetiikkansa.

Viimeistään Novaliksen Fragmenttien julkaisu vuonna 1798 ja hänen yhdessä Friedrich Schlegelin kanssa tekemänsä työ merkitsi kirjallisen fragmentin astumista taidekirjallisuuden alueelle. Nykyisissä kirjallisissa blogeissa jo verkkoteoksen muoto manifestoi fragmentaarisuutta. Tekstit ilmestyvät erimittaisina entryinä, jotka graafisesti erottuvat toisistaan palasiksi prosessuaalisesta ajattelusta. Fragmenteilla ei ole selkeää kausaalista yhteyttä toisiinsa, mutta ne näyttävät implisiittisesti heijastavan samoja ajattelun muotoja ja prosesseja, joten kyse ei myöskään ole täydellisestä irrallisuudesta, enemmänkin artikuloituvasta kollaasista. Typistävän muodon vaade putoaa yhtä kaikki pois hajoavan synteesin astuessa sen sijaan.

Novaliksen tähtäimenä oli tieteen, filosofian ja kaunokirjallisuuden yhdistäminen ´progressiiviseksi universaaliutopiaksi´, ja hän oli vakuuttunut tieteen ja korkeakirjallisuuden elimellisestä yhteydestä tavoitteen saavuttamisessa. Monet fragmentaariset kirjallisuusblogit sattuvatkin tuottamaan julkison (2) arvioitavaksi limittäin sekä kauno- että tietokirjallista tekstiä, itse tuotettuna tai muilta lainattuna/suomennettuna. Blogilla on siis kirjallisena muotona edeltäjänsä; kun vielä muistetaan romantiikan korostaman subjektista kumpuavan maailmanhavaintotiedon merkitys ja yhdistetään se blogien henkilökohtaiseen – vaikka kyse ei olisikaan päiväkirjasta – tieto-luonteeseen, voidaan sanoa, että digitaalinen avaruus kaivaa romantiikan esteettisen filosofian mausoleumistaan uudella tavalla esiin.

Kirjoittamisen hahmo

Internetissä kirjoittaminen eroaa painetusta sanasta sekä käytännön tasolla että abstraktimmalla, topologisen idean tasolla. Tämä jälkimmäinen on sen oman estetiikan kannalta tärkeää; käyn kuitenkin ensin läpi joitain pinnallisia eroja. Portinvartijoiden puute on selkeä käytännön ero painettuun tekstiin, joskin pienlehdet, omakustanteet ja vanity press -tyyppiset palvelukustantamot ovat häivyttäneet rajaa. Tähän en kuitenkaan tule puuttumaan, koska uskon julkison itse määrittelevän parhaiten sen ryhmän, johon kuulumisella lunastetaan mainitsemani rooli. Tällöin julkaisupohja on yhdentekevä. Kyse ei siis ole niinkään raskaan hierarkian säätelemistä sulkuporteista tai teknisistä edellytyksistä, vaan samasta salongista, joka toimii myös painetun sanan tantereella, joskin verkossa näkyvämmin yhteisöllisessä muodossaan.

Vähäisessä määrin kiinnostavaa puolestaan on tekstin artikuloituminen osaksi verkkoa; linkkien, yhteyksien ja solmukohtien mahdollisuudet tulevat ilmeisiksi, kun tiettyä sanaa klikkaamalla pääsee käsiksi vaikkapa sen etymologisiin juuriin tai tekstikohdan viittaamaan teokseen. Tämä ei kuitenkaan tee hypertekstuaalista kirjoitusta laadullisesti toiseksi. Se luo enemmän avoimuutta ja prosessuaalisuutta sekä tieto- että kaunokirjalliseen tekstiin verrattuna vakaaseen painettuun muotoon, mutta ei käytännössä ole kuin kvantitatiivisesti poikkeava versio jähmeämmistä menetelmistä.

Nykyisessä kirjallisessa verkkotodellisuudessa monet blogiteokset ovat kahdella tavalla viimeistelemättömiä; ne ovat usein muodollisesti jossain määrin hiomattomia, eivätkä ne periaatteessa lopu. Ajatukseen liittyy heti mukaan myös tietoverkon joustavuuden mahdollistama nopea uudelleenmuokkaus. Tätä puolta kirjallisissa blogeissa ei kuitenkaan juuri käytetä. Blogiteksteissä saattaa olla harmittomia kirjoitusvirheitä, spontaaneja rakenteita ja ennakoimatonta muuntelua ilman, että nitä takautuvasti hiottaisiin. Juuri nämä piirteet leimaavat monia kirjoituksia verrattuna painettuun julkaisuun, jossa teksti kulkee sensorien siivilöiden läpi. Niiden muodossa myös manifestoituu blogin sisällöllisen ajattelun prosessuaalisuus.

Yksisilmäisten kerberosten katoamisen ohessa kulkee myös sensuroimattomuus. Toisaalta tällaisena aikana, jonka parissa elämällä huvitamme tylsiä hetkiämme maailmankaikkeudessa, ei juuri näe sellaista sensuuria, jonka rivilukija sensuuriksi käsittäisi. Nykyajan censukset voivat toki julkisen moraalin ohella valvoa myös tekstuaalista estetiikkaa. Enkä tarkoita nyt muodon tason korjauksia, vaan sisällöllisesti tarkoituksettomien banaliteettien karsintaa ja viestin välittymiseen liittyvien näkökohtien esiin nostamista.

Ei siis voida sanoa, että blogitekstien vapaus olisi verkon tuoma uusi ominaisuus, joka vapahtaisi sensorien ikeestä, koska tällaista hyveen marinoimaa tuomaritoimintaa ei ole aikoihin harjoitettu. Pikemminkin voisi sanoa, että osaava sensori kirjallisuuslehdessä tai toimittaja kustantamon palveluksessa saattaa pelastaa kirjoittajan pahimmilta yli- tai alilyönneiltä. Verkon demokraattisuudessa on se vika, että se sallii julkisen idiotismin, mutta myös se etu, että julkiso toimii siellä voimakkaamminkin yhteisöjä luoden kuin byrokratian pylväskäytävillä.

Nopea reagoivuus on eräs tärkeitä erottavia verkon tuomia ominaisuuksia. Päivänkohtaiset analyyttiset kirjoitukset saattavat helposti peitota kuukautta myöhemmin painosta syljetyn tekstin, vaikka eivät olisi muodoltaan viimeisteltyjä. Ajankohtaisuus on kuitenkin kirjallisen käsittelyn ja julkison keskustelun marginaalissa – sillä ei ole, eikä pidä olla, samaa roolia kuin Big Brother -talon kameroiden armoilla keikistelevällä teuraskarjalla.

Kirjallisten blogien hahmossa ei siis ole niin paljon uutta kuin ensinäkemältä saattaisi olettaa. Toisaalta niiden jatkuvuus todistaa sen, että aiemmin julkaisematta jääneet tai niveltyneiksi huomautuksiksi typistyneet ajattelu- ja työprosessin lastut saattavat toimia itsenäisinä havaintoina todellisuudesta, ja mikä tärkeämpää, muodostaa yhdessä laadullisesti uudenlaisen kokonaisteoksen, jollaisia ei painetun kirjallisuuden puolella ole nähty, koska hajatelmat siivotaan sivuun valmiin teoksen alttarilta. Spontaanin synteesin omaava blogiteos onkin tekijä, jota pidän verkkoestetiikan merkittävimpänä saavutuksena.

Kotimaisien blogien keskustelevuudesta ja löyhästä julkisosta huolimatta meillä ei ole vielä syntynyt sen kaltaisia blogiyhteisöjä tai yhteisblogeja kuin Yhdysvalloissa ja globaalissa, rajat ylittävässä kirjoitusmaailmassa. Esimerkiksi sivusto International Exchange for Poetic Invention (poeticinvention.blog-spot.com) kokoaa yhteen eri maiden kokeilevia runoilijoita tiedottavien ja kaunokirjallisten tekstien vaihtoon Suomesta Brasilian kautta Islantiin ja Vietnamiin. Tässäkin kyse on kuitenkin vain julkaisu- ja keskustelufoorumin perustan muutoksesta, ei laadullisesti uudesta tekstigenrestä.

Näen julkison siunaaman jatkumoa rakentavan kirjallisen blogin nimenomaan teoksena; toki jatkuvasti muuttuvana, kehittyvänä, kasautuvana ja mahdollisesti ristiriitaisenakin kokonaisuutena, mutta yhtä kaikki teoksena, jolla parhaimmillaan on omat geneeriset ominaisuutensa. Teoksen käsite on jatkuvassa muutoksessa, enkä näe syytä, miksi sen käyttöä tulisi rajoittaa digitaalisen maailman sisällä – blogin voisi aivan hyvin mainita kirjoittajan julkaistujen teosten luettelon osana ja vähintään jokaisen tulisi lisätä se ansioluetteloonsa.

Jos valmis, julkaistu teos nähdään palapelinä, joka on koottu yhtenäiseksi mahdollisesti lukuisistakin erilaisista paloista ja missä järjestyksessä hyvänsä, mutta kuitenkin saman laatikon sisältä, voidaan blogin konstruoima prosessuaalinen teos nähdä eri laatikoista haalittujen, mahdollisesti tehtaalta hieman puolivalmiina matkaan lähteneistä palasista kootuksi koheesioksi, jossa ei ole reunapaloja, vaan aina mahdollisuus lisäosien yhdistämiseen. Tässä on sen kirjoittamisen uudenlainen hahmo, kirjallisen blogin fragmentteja limittävä genre. Blogien estetiikka manifestoi kirjallisuuden tulkinnallisen dialogin tuoman prosessuaalisuuden.

Tämä tekee blogiteoksen ontologisen (3) perustan epävarmaksi, mutta eräs hyvän kirjallisuuden ominaisuus on juuri epävarmuuden ja hämmennyksen salliminen. Prosessuaalisuutta ei näet tule pitää keskeneräisyytenä, vaan mahdollisuutena ennen jähmettymistä. Hypertekstuaalisuuden, digitaalisuuden, nopeuden tai tekstin materiaalisen perustan sijaan prosessi on se ominaisuus, joka syvätasolla erottaa kirjalliset blogit omaksi kirjallisuudenlajikseen.

Prosessi

Prosessuaalisuus ja sen tuominen osaksi lukukokemusta suoraan tekstimuodossa ovat siis merkittävimpiä tekijöitä, joita verkkokirjoittaminen saattaa kulttuurisessa kehyksessä tarjota, ainakin toistaiseksi. Tämä tarkoittaa työvaiheiden eksplisiittisen tai implisiittisen kuvaamisen ja avoimuuden kautta saavutetun myytin purkamisen lisäksi paljon abstraktimpia etuja kuin ensi näkemältä on havaittavissa. Viittaan tällä rakenteellisen sulkeuman välttämiseen, keinotekoisen jähmetyksen tarpeettomuuteen, tulkintakentän rajoittamattomuuteen, sekä muutoksen mahdollisuuteen kahdella tasolla.

Käsite prosessi, englanniksi ´process´, periytyy etymologisesti eri juurista ja käytön viitekehyksistä. Se on ensinkin todiste jonkin toimen jatkumisesta, näyte tai oire kehityksestä. Tämä ei kuitenkaan blogien kohdalla tarkoita välivaihetta tiellä valmiiseen, vaan itse asiassa täydellisen kehityksen jatkuvasti muotoutuvaa toposta, jonka jälkeen tekstin vaihtoehtona voi ainoastaan olla kuihtuminen väärennetyksi kiinteäksi symboliksi, perhoseksi toukan sijaan. (4) Valmiin ja ei-lopullisen dikotomia purkautuu kirjallisten blogien tekstigenressä.

Toisena merkityssysteeminä sanan taustalla on ranskan kielen ´proces´, matka, sekä latinan ´processus´, kehitys ja edistys. Ollaan kliseen kynnyksellä, mutta astutaan tyhmänrohkeasti sisään: ei liene tyhjä sanonta, että ´matka on päämäärää tärkeämpi´ ja varsinkin verkkotekstien estetiikassa tämä on totta. Digitaalisen tekstin on olemassaolonsa oikeuttaakseen erottava olennaisella tavalla painetusta, muutoin sen summa on nolla. Ainoastaan saatavuus helpomman ja riskittömämmän levityksen kautta on etuna silloin, kun siirretään julkaisupohjasta riippumatonta tekstiä verkkoon.

Juuri prosessuaalisen täydellistymänsä esiin tuomalla blogi-teksti saattaa saavuttaa oman ontologisen asemansa tietoverkon oikeaan topokseen asettuessaan. Tämä ei siis tarkoita muusta mediasta tuttujen muotojen soveltamista digitaaliseen foorumiin, vaan syvällistä muutosta esteettisessä kehyksessä. Ymmärrettäviä etuja toki syntyy, jos blogissaan esimerkiksi Leevi Lehdon (www.leevilehto.net) tapaan jakaa kirjallisen tuotantonsa digitaalisessa muodossa kaikille, mutta se ei muuta näiden tekstien ontologista statusta.

Pääasiallinen nykyinen käsitesisältö sanalle prosessi on muokkaantunut 1600-luvun alussa. Vasta uuden ajan käyttökonteksti toi käsitteeseen välivaiheen merkityksen; sitä ennen sen päämääränä on ollut nimenomaan olla kineettinen status, ei menneisyydeksi muutettava kausaliteetti. Prosessin menneen merkityksen herättäminen henkiin ja yhdistäminen romantiikan fragmentaariseen synteesiin määrittelee kirjallisen blogin estetiikan.

Miksi sitten korostaa prosessuaalisuuden näkyvyyden merkitystä tekstuaalisessa todellisuudessa? Tähän voi vastata helpoiten sulkemalla soittorasian kannen; musiikkia ei enää kuulu, koska mekanismi toimii siten, että suljettu teksti ei välitä sen kaikkia mahdollisia, jopa ei-intentioituja konnotaatioita ja verkostoja, vaan vääjäämättä sulkee osan niistä pois. Korostetusti totta tämä on fragmentaarisen kokonaisuuden tasolla, jollaista suljetun totaliteetin ei ole mahdollista saavuttaa. Lohkottu ajattelu on hyväksikäytön oire, siksi sitä on vältettävä.

Metaforaa on kuitenkin jatkettava: kirjallinen blogi on nimittäin todellisuudessa enemmänkin kuin usean eri laitteen osista kokoon pantu soittorasia. Tällöin osa prosessuaalisuutta on myös tuon soittorasian jatkuva purkaminen ja uudelleenkokoaminen, joka voi johtaa siihen, että toisinaan musiikkia ei kuulu eikä tanssija liiku – mekanismi on tukossa.

Vaaroista huolimatta tämä on hyväksyttävä. Se ei heijastele epävarmuutta, vaan uskottavuutta nimenomaan sen ajoittaisen menetyksen kautta. Jos banaliteetit tunkeutuvat prosessuaaliseen tekstiin, on yritettävä palauttaa jatkuvasti muuttuvan kokonaisuuden jännitetila uusien tekstien kautta. Blogia tulee nimittäin ajatella samaan aikaan sekä fragmenttien että niiden kautta muodostuvan kokonaisteoksen suhteen.

Verkko, julkiso ja topos

"Verkko on mattomainen silmäverkko. Kala ui huomaamattaan verkonsilmään ja jää kiinni. Verkonsilmän koolla voidaan valita, millaisia ja minkäkokoisia kaloja halutaan saaliiksi. Verkko merkitään veteen kelluvilla merkeillä, jotta vesilläliikkujat osaavat varoa verkkoa ja kalastaja voi itse kokea verkot vedestä."
(Wikipedia)

Blogien uudenlaisen julkisuuden illuusio on kenties aiheuttanut joitain väärinkäsityksiä niiden todellisesta kulttuurisesta merkityksestä. Blogit eivät nimittäin sellaisenaan suoraan ole tae hegemonisesta kielenkäytöstä ja viestintämuodoista riippumattomasta, demokraattisesta yhteisöstä. Päinvastoin ne saattavat olla tiedostamattaan järjestelmän rakennetta toistavan julkisuuden valjastettuja uhreja, paradoksaalisesti juuri yrittäessään välttää uhriutumista olemalla ´omia itsejään´ – ikävä kyllä oma itse on median määrittelemä myytti.

Kaikkien blogien tarkoitus on toki olla julkisia (sitä olisi järjetön kieltää), ja voidaan sanoa, että ne parhaimmillaan ja tietoisesti asemoituna muodostavat vaihtoehtoisen julkison hierarkisoituneen, jähmeän traditionaalisen viestinnän rinnalle. Kuitenkin niin kauan kuin osa verkkokirjoittajista hyödyntää samoja kaavamaisia ilmaisumuotoja ja -tapoja, joita valtajulkisuus omassa toiminnassaan, ei rinnakkaista, kyseenalaistavaa sfääriä muodostu, ainoastaan ylimääräinen jatke, umpisuoli, jonka merkitys on mitätön jäänne.

Oli kyse sitten mielipiteistä, runoudesta, päiväkirjasta tai myötähäpeällisestä tilityksestä, kenenkään verkkoon kirjoittavan ei tulisi yrittää voittaa alaa riistomediasta tutuin keinoin, koska tällainen toiminta ja ryhmä representoi systeemin, jonka kaava on luonnollisena anastettu hyväksikäytön näkyvyydeltä, ja joka uusintaa sitä omalla toiminnallaan. Tämän vuoksi blogien asemasta ja julkisuudesta keskustelu tulisikin korvata kysymyksellä kunkin kirjoittajan, ryhmän tai verkoston topoksesta verkkojulkisossa ja tekemisen tiedostamisen tasosta.

Olen rajannut tarkasteluni yksinomaan kirjallisen blogin topokseen. Kirjallisen julkison määrittelee yllä mainitun ilmaisun tiedostamisen kääntöpuolena se, mitä se ei ole. Sen topoksessa ei myöskään ole tarkoitus tuottaa jatkeita teoksille tai keskusteluille, vaan lopulta toimia itsenäisten teosten joukkona ja keskustelupaikkana – blogijulkiso ei ole matinean jälkeisen kapakkakeskustelun metakka, vaan oma, uusi topoksensa.

Verkossa rakentuneen kirjallisen julkison muodostuminen on tuonut joitain uusia asioita muassaan, mutta missään nimessä se ei ole muodostunut vallankumoukselliseksi. Risto Niemi-Pynttäri kirjoittaa Kiiltomato.net-verkkolehden (www.kiiltomato.fi) pääkirjoituksessa

´Verkko kiristyy, blogissa tapahtuu´ (22.11.2006), että kirjoittajan ja lukijan välinen hierarkia olisi murtunut verkkokirjoittamisen ansiosta. Tämä kausaliteetti ei ole mielestäni pätevä. Pikemminkin kirjallisuuden uuden esiinnousun ansiosta tapahtuneen lukijan ja kirjailijan etäisyyden supistuminen johtaa blogi-yhteisöjen synnyn mahdollisuuteen.

Lukija ei ole milloinkaan ollut vastaanottoautomaatti, vaan aktiivinen osa merkityksenmuodostumisen prosessia; ei-aktiiviset lukijat tuskin ovat blogien aikakautenakaan ottaneet sen enempää osaa kirjoittamisen maailmaan, vaan pysytelleet keskustelevan julkison ulkopuolella, omassa ala-kulttuurisessa erityisjulkisossaan (jollainen kirjallinen yhteisökin on) tai massahuvin jatkeeksi perustetussa virtuaalimaailmassa, jolla sattuu vain olemaan sama tekninen perusta. Jälkimmäisten päämääränä on ylläpitää hegemonian toimintaa levittämällä kotisohvilla televisiosarjan ratkaisuista käytävä keskustelu verkkoon ja välttää joutumasta vastakkain tiettyjen solmukohtien kanssa, koska kyseenalaistaminen järkyttää heidän topostaan.

Niemi-Pynttärin kirjoituksessaan mainitsema ´vertaisuuden illuusio´ on todellinen verkossa syntyvä ilmiö; se ei kuitenkaan ole negatiivinen harha silloin, kun diletanttien puheet alkavat valua liitoksistaan ja kun pätevän kirjoittajan ajattelun jatkuvuus osoittaa pysyvyytensä. Hajalaukauksia lukuun ottamatta tiettyihin julkisoihin ei verkossa kuitenkaan ole pyritty sen aktiivisemmin kuin kapakan pöytäänkään.

Vaikka verkko on demokraattinen, voi se luoda abstraktion tasolla olevia rakenteita, jotka eivät houkuta puoleensa jokaista sen suhteen etäisessä topoksessa sijaitsevan personan kautta verkossa kirjoittavaa. Tasan niin kauan kuin laissez-faire vallitsee tietyssä foorumissa tai yhteisössä, siellä on omat seinähullunsa, pikkusielunsa, terroristinsa ja massamedialle sielunsa kaupanneet hyötyajattelijansa.

Tietoverkon ei tarvitse sulkea pois teknisellä tasolla, vaan se voi luoda topoksensa kautta tietyn kapasiteettivaatimuksen, jonka rinnalle saattaa silloin tällöin nousta keskustelevan julkison ulkopuolelta tulevia uusia ihmisiä, joiden mielenkiinto riittää selvittämään sen ´henkisen salasanan´, joka sivuston näkemiseksi vaaditaan.

Kirjoista ja sähköisestä julkaisusta

Millä tavoin uskottavien blogien ynnä muiden relevanttien web-julkaisujen tekstit ja painetun kirjan ja sen kautta teos-kokonaisuuden sisään asettuvat tekstit sitten suhtautuvat toisiinsa? Aluksi on vielä kerran todettava, että vain marginaalinen osa verkossa julkaistavasta kaunokirjallisesta aineksesta on millään tavalla kiinnostavaa, ja että suurin osa on itse asiassa silkkaa omaan syöttökaukaloon ulostamista ja tämän jäteliemen nieleskelyä hymisevän seurakunnan kompatessa suorituksen ällöttävyyttä ylisanoin.

Kirjoittaessani verkossa julkaistusta tekstistä olenkin tarkoittanut uskottavaa, tiettyä tehtävää toteuttavaa omaperäistä ja kulttuuritietoista kirjallisuutta, joka aiemmin määritellyn julkison toiminnan prosessien myötä on syntynyt ja vakiintunut. Sillä on kenties mahdollisuus suurempaan tai ainakin nopeampaan joustavuuteen kuin ei-verkottuneella rakenteella, mutta yhtä kaikki se toimii muodoltaan samaan tapaan, vaikka saattaakin saada erilaisia, tätä nykyä etenkin marginaaliestetiikan sisältöjä.

Alussa esittelin erottelun digitaalisen oeuvren ja oeuvren lisämääreen välillä. Tämän kohdalla astuu esiin kysymys formaatin merkityksessä: esimerkiksi runojen julkaisu blogissa ei ole ulkopuolelta säädeltyä. Ainoana portinvartijana toimii kirjoittajien itsekritiikki, joka toisinaan on yhtä hyvä seula kuin taikurin silinterihattu.

Toisaalta voidaan olettaa tilanne, jossa verkkojulkison prosessien hyväksymä ja tietyssä topoksessa omia runojaan julkaisevan kirjoittajan voidaan laskea saavuttaneen vaikkapa kahden teoksen tekstimäärän uskottavilla runoillaan, kuitenkin ilman että hän on milloinkaan julkaissut sanaakaan painetussa tai kirjamuodossa. Osa verkkoteksteistä nimittäin selkeästi ylittää laadultaan monet tavan vuoksi painetuissa teoksissa julkaistut kirjoitukset jo nykytilanteessa.

Hypoteettinen henkilömme tuskin pääsee kuitenkaan näine hyvineen kirjailijaliiton jäseneksi... ja miksi? Koska hän ei ole painattanut tekstiään konkreettiseen muotoon ja käynyt rituaalista kauppaa naamallaan vakiintuneen julkison sisällä. Myönnettäköön, että kirjan julkaisuprosessi kasvattaa tekstintekijöitä usein suuresti, ja että tämän esimerkin mukaisia hypoteettisia kirjoittajia on vain prosenttiosuus kaikista blogikirjoittajista.

Annettakoon edelleen hihnaa sille, että painetun teoksen julkaiseminen on tällaisten kulttuurin rakenteiden ja kanavien vallitessa parempi vaihtoehto kuin puhdas verkkojulkaisu. Blogiinsa kirjoittavat tekstintekijät tuntuvatkin olevan nyt samassa asemassa kuin pienkustantamoiden kirjailijat kymmenen vuotta sitten, ikään kuin olisi vielä yksi askel, joka tulisi ottaa päästäkseen hesa... hegemonisen valtajulkison keskustelun hyväksymäksi.

Painetun muodon merkitys on siis etenkin (esikois)teoksen kustannuskynnyksessä, jonka ylittäminen ainakin tässä kulttuurikontekstissa vaatii sellaista työtä, paneutumista ja itsekriittisyyttä, ynnä loputonta vaivannäköä toimitustyössä kustannustoimittajan kanssa, johon verkkojulkaisuissa ei usein-kaan vaivauduta. Sama prosessi toistuu jokaisen julkaistun teoksen kohdalla.

On toki totta, että instituution, kustantamoiden ja muodon vallan tuomat rajoitukset säätelevät joskus aivan väärällä tavalla julkaisua. Voisiko sitten musiikkiteollisuuden systeemin kaltainen maksullinen runouden tilaaminen, tai poEsian tyyliin toteutettu rinnakkainen kirjamuotoinen ja .pdf-julkaisu olla ensimmäinen askel kohti uudenlaista kauno- ja tietokirjallisuuden levitystä?

Ainakaan näillä digitaalisilla teksteillä ei ole mitään tiettyä eroa painettuihin verrattuna; ainoastaan jakelukanava on erilainen. Ne eivät siis ole verkkotekstejä yllä määrittelemässäni fragmentaarisen synteesin mielessä, vaan tekstejä, joiden materiaalinen perusta on yhdentekevä niiden tulkinnan kannalta.

Henkilökohtaisesti hallittava verkkojulkaisu nimittäin mahdollistaa myös tekstien muokattavuuden, joka lähtökohtana on mielenkiintoinen mahdollisuus, koska se konkretisoi käsityksen alati kehittyvästä tekstimaailmasta. Toisaalta hyvän kirjoituksen tulisi jo oletuksena olla muodoltaan siinä määrin rakenteellisesti avoin ja prosessuaalinen, että se painettunakin säilyttää tietynlaisen ameebamaisuuden ja muuttuu kontekstien ynnä tekstimaailman kehityksen yhteydessä sulavasti ja ristiriitaisesti uudeksi. Ihanteena ei siis ole pelkästään siirtää kirjallisuutta digitaaliseen muotoon, vaan rakentaa digitaalisten ominaisuuksien perustalle uusi verkkoestetiikka, joka vastaa maailman ensimmäisen blogaajan, Novaliksen, ajatusta universaaliutopiasta.

Olen muuten tässäkin esseessä käyttänyt hyväkseni oman blogini kahta pitkää entryä, joista on mukana sekä suoria katkelmia että muodoltaan ja sisällöltään eteenpäin toimittamiani ajatuksia. Tämä manifestoikoon sen, että verkkojulkaisu ei kilpaile, vaan pikemminkin edeltämällä täydentää lehtijulkaisuja samalla kun painettu sana täydentää progressiivisen universaaliutopian yksityiskohtia.

www.susirajoilla.blogs.fi

´Vastakohdat ovat käänteisiä samanlaisuuksia.´
(Fragmentteja, nro 89)

´Jokaisesta tieteestä tulee runoutta – sen jälkeen kun siitä on tullut filosofiaa.´
(Fragmentteja, nro 114)

´Aidosti synteettinen persoona on sellainen, joka on samalla kertaa useita persoonia – nero. Jokainen persoona on äärettömän neron alkuitu. Hänet voidaan jakaa useammaksi persoonaksi, mutta hän voi myös olla yksi.´
(Fragmentteja, nro 91)

´Heti kun ihmisellä on todellinen sisäinen Sinä, syntyy sen kanssa mitä henkevin ja aistillinen seurustelu ja voimakkaat intohimot ovat mahdollisia: nero ei ehkä ole muuta, kuin tuollaisen sisäisen monikon seuraus. [- -]´
(Fragmentteja, nro 126–7)

Alaviitteet
1 ´Topos´ on käsite, jota käytän merkitsemään asemaa tai paikkaa tietyssä määritellyssä kokonaisuudessa. Topos on usein liikkuva, ja siksi kuvaa parhaiten julkison eri kategorioiden ilmenemisen tapaa.

2 ´Julkisolla´ tarkoitan tässä pääosin Jürgen Habermasin teoksesssaan Julkisuuden rakennemuutos (Strukturwandel der Öffentlichkeit, 1964, suom. Veikko Pietilä 2004) määrittelemää käsittettä ´Publikum´. Se ei siis ole vastaanottava yleisö, vaan aktiivisesti julkisuudessa keskusteleva ja ajatteluaan esittävä, sekä sen kautta vaikuttavasti toimiva kansanosa, julkiso.

3 ´Ontologia´ viittaa yksinkertaisesti oppiin olevaisesta, siihen kuinka jokin on olemassa, mitkä ovat sen synnyn ja vakiintumisen edellytyksen ja perusteet.

4 Osa tutkijoista on sitä mieltä, että ainakin tiettyjen hyönteislajien toukat ovat jo valmiita eläimiä; eivät siis kehityksensä viimeisessä vaiheessa, mutta sen varsinaisessa ja pääasiallisessa kehityspisteessä. Tällöin kotelovaiheen jälkeen kuoriutuneet perhoset ovat ainoastaan lajin lisääntyvä osa, suvun jatkamiseen tarkoitettu jäänne varsinaisesta eläimestä. Samalla tavalla kirjallisen tekstin voidaan ajatella tulleen väärinymmärretyksi, jos sitä luetaan loppuvaiheessa olevana, jähmetettynä ja valmiina, vaikka se tulisi lukea toukkavaiheessaan olevana muodonmuutostensa sarjan täydellistymänä, jonka viimeinen muodonvaihdos olisi vain sen kuolemaa ennakoiva loppukaneetti. Tärkeintä on kyetä ymmärtämään, että prosessuaalisuus ei ole epävarmuutta tai välivaiheen oire, vaan tekstuaalisesti siinä mielessä täydellinen, että se on prosessinsa keskellä ja aukeaa kaikkialle, irtoaa jopa itsestään niin kuin toukka luo nahkansa; se ahmii maailmaa ja todellisuutta ravinnokseen. Tämän prosessuaalisuuden progressiivista universaaliutopiaa tavoitteleva kirjallinen blogi todentaa muodollaan.

Ville-Juhani Sutinen
Ville-Juhani Sutinen on Turussa asuva runoilija ja kääntäjä.