Tollonjoki autioitettiin pakolla kuten Vienan muutkin kylät Vuokkiniemeä, Vuonnista ja Uhtuaa lukuun ottamatta. Nykyään parissa talossa on ainakin kesäisin elämää. Kylä ei ole kovin vanha, 1870-luvulta. Kalmisto on pieni, mutta selvästi siellä vieraillaan, muotiin tulleita muovikukkaseppeleitä näkyy siellä täällä. Neuvostoaikaisesta teräksisestä hautamuistomerkistä on kuvat ja tekstit karisseet, nyt se näyttää abstraktilta minimalistiselta veistokselta keskellä metsää. Perinteisiä puisia hautakatoksia kropnitsoita on myös.

Olin Kuhmossa lähtiessä onnistunut reväyttämään olkapääni reppua selkään heittäessäni. Vuokkiniemeen tultaessa kipu on jo melkein unohtunut, koska automatkan jäljiltä kaikkia muitakin paikkoja särkee.

Särkän ja järven välissä

Vuokkiniemi aukeaa avarana harjun eli tsärkän ja Ylä-Kuittijärven välissä. Niittyjä, perunapeltoja, hiekkateitä, irtokoiria, moottoripyörillä hurjastelevia teinejä. Lehmiä ei näy. Talot ovat eri aikakausilta ja eri tyylisiä, useimmat maalaamattomia. Osa on tänne siirretty lähiseutujen likvitoiduista kylistä. Toiset talot ovat hyvin pidettyjä, toiset juuri kaatumassa. Kotipuutarhat ja kasvihuoneet kukoistavat siellä täällä. Hirsikirkko on kauniisti harmaantunut, sitä saattaisi luulla vanhaksikin, mutta valmistumisvuosi on 1997. Suomen helluntailaiset ovat ahkeroineet oman rukoushuoneen vanhaan kauppaan.

Syntymäkyläni Rovaniemen Ylikylä, sen vanha osa, säilyi kohtalaisen harmonisena 1970-luvulle saakka. Sittemmin sitä on pilattu espanjalaistyylisillä lohkotiilitaloilla. Ehkä täälläkin olisi haluja semmoiseen, muttei rahaa. Ainoastaan kylän välskärillä on hieman näyttävämpi talo, maalaamatonta puuta tosin sekin. Neuvostoliiton loppuaikoina Vuokkiniemestä piti tehdä tehokas ´balttilaistyyppinen´ maatalouskollektiivi tiilirakennuksineen, onneksi niin ei käynyt.

Viidensadan asukkaan Vuokkiniemi on periaatteessa toimiva kylä: uusi koulu ja vanhainkoti, välskäri, kauppa, posti, kerhotalo, linja-auto Kostamukseen. Jopa kännykät ovat alkaneet kuulua. Nuorisolle pidetään viikonloppuisin diskoa Kova Pirtti -nimisessä remonttia kaipaavassa parakissa, jonka toisessa päässä toimii Briz-baari silloin kun toimii.

Valitettavasti kylässä ei ole juuri töitä. Harjun toisella puolella avautuvat entiset kolhoosin niityt, mutta itse kolhoosi on jo aikaa mennyt konkurssiin. Niittyjä kyllä niitetään, kostamuslaisten tarpeisiin. Taimitarha on toiminnassa. Moni elää pienillä tukiaisilla ja luonnon antimilla. Kyläkaupan ympärillä pyörii humalaisia; pienen kaupan varustuksessa alkoholi on hyvin edustettuna, myös viiden tähden konjakki. Sähköt katkeilevat, mutta äänestä päätellen kaupan takahuoneessa on jonkinlainen aggregaatti, joka pitää kylmälaitteet käynnissä.

Autio 1920-luvun komea kaksikerroksinen hirsikoulu olisi varmaan vielä pelastettavissa. Siihen saisi vaikka matkustajakodin. Tosin tiet pitäisi saada kuntoon ennen kuin turistit tulevat sekä viisumit ja turhanpäiväiset rekisteröinnit pois. Parissa kylän talossa majoitetaan matkamiehiä. Kalmisto muovikukkaloistossaan on täälläkin tutustumisen arvoinen, vanha osa tosin tuhottiin pystyttämällä sen päälle tv-torni. Niiltä main otti I. K. Inha kuvan kylästä 1894.

Jotkut suomalaiset pelkäävät että turistivirrat tuhoavat Vienan herkän luonnon ja ihmiset. Pelko on aiheeton, koska täällä ei ole kummoisia vaaroja, jonne laskettelukeskuksia voisi perustaa. Ennen kaikkea ihminen haluaa laskea mäkeä.

Lähiruokaa

Matkan on järjestänyt Juminkeko (www.juminkeko.fi), jonka kunniallisena tavoitteena on elvyttää Vienan runokyliä. Ryhmässämme on Sergein ja itseni lisäksi rovaniemeläis-kirkkonummelainen ystäväni Harri ja neljä muuta. Ei mitään kainuulaisia vodkaturisteja – he jäävät Kostamukseen – vaan vakaata pääkaupunkiseudun keskiluokkaa, tosin käy ilmi että monen juuret ovat maalla. Tietenkin Vienaan pääsee omin päinkin, mutta siinä tapauksessa kannattaa miettiä millä vehkeellä ja mitä teitä. Markus Lehtipuun Karjala-opas (2005) on suureksi avuksi.

Kahtena yönä porukka sijoitetaan samaan perhemajoitukseen, yhtenä kahteen eri taloon. Jälkimmäinen on parempi käytäntö – monilla suomalaisilla ei ole kovin paljoa taipumusta tai kiinnostusta sosiaalisuuteen.

Tarjolla on mainiota perinteistä ruokaa: haukea ja ahventa järvestä, vihanneksia pihamaalta, puolukkamehua. Lihapullatkin maistuvat, mutta bakteerikanta on täällä varmaan eri, sillä huussiin muodostuu jono.

Sauna on erinomainen, hyvin kostea. Venäläinen sauna eli banja on oikeastaan höyrysauna ja sikäläisten mielestä suomalainen sauna on liian kuiva, toteaa Rudolf Sykiäinen kirjassaan Venäläinen sauna (2003).

Uudehko talo muistuttaa rintamamiestaloja. Valitettavasti tällaisia ei enää talopakettien Suomeen nouse. Asukkaat ovat itse ratkaisseet erinäisiä rakentamisen ongelmia, eivät aina kovin järkevästi, mutta yksilöllisesti. Nukkumapaikalla vintillä – kunhan sinne on kyennyt kipuamaan – tulee mieleen pappavainajan 50-luvulla rakentama Perttauksen mummola.

Runohetki Remsuilla

Suuri osa Kalevalan materiaalista on Vienasta. Aiheesta kiinnostuneen kannattaa lukea Markku Niemisen Vienan runokylät -opas (2004). Vuokkiniemelläkin Elias Lönnrot ja muut sankarit ovat runoja keränneet. Juuri Vuokkiniemeltä on se runo jossa erisnimi Kalevala mainitaan, ainoan kerran. Kylän päässä on runonlaulaja Miihkali Perttusen patsas, jonka Alpo Sailo teki Inhan kuuluisan "homeerisen" kuvan pohjalta. Patsasta vastapäätä asuu ehkä viimeinen runonlaulaja, 92-vuotias Santra Remsujeva, jonka luona meillä on mahdollisuus vierailla. Hän esiintyy mielellään jos on siinä kunnossa.

Santran repertuaari on laaja. Kun hän kuulee että olen Rovaniemeltä, esittää hän vanhan vallankumouslaulun, jonka sankareina ovat Rovaniemen ja Haukiputaan pojat. Mielenkiintoinen, itselleni ennestään tuntematon viisu. Lopuksi saamme kuulla pitkän 'Marjatan virren'. Se perustuu raamatun hämäräperäiseen tarinaan Marian neitseellisestä sikiämisestä, jota karjalaiset ovat vielä parannelleet: Maria eli Marjatta tulee raskaaksi syötyään puolukan! Poikalapsesta tulee sittemmin Karjalan kuningas, ja vanha Väinämöinen joutaa lähteä. Lönnrotilta oli hyvä oivallus laittaa tämä – yhdistettynä muutamaan muuhun runoon – Kalevalansa lopetukseksi.

Runonlaulu on vaativa musiikinlaji. Sen estetiikka poikkeaa paljon esimerkiksi klassisesta musiikista. Hyvällä runonlaulajalla ei tarvitse olla kaunista ääntä tai edes erityisempää sävelkorvaa. Siinä mielessä se muistuttaa rockia. Esimerkiksi Juice Leskinen on keskeinen hahmo suomalaisen rockin historiassa, vaikkei hän säveltäjänä tai laulajana ole kovin kummoinen.

Onneksi runonlaulua ehdittiin äänittää ennen sen katoamista (esim. kokoelma-CD The Kalevala Heritage, 1995). Santra Remsujevan levyllä Juminkeon sarjassa Vienan kansan laulajia (2002) on paljon muutakin materiaalia: työväen lauluja, balladeja, rekilauluja, "jazzia" ja jopa "kiinalainen" laulu. Suomalainen vaikutus on huomattava. Erityisen mielenkiintoisia ja harvoin kuultuja ovat uskalletut laulut kuten 'Pimppini on valloillaan'. Osin samaan aihepiiriin liittyviä tarinoita Santra kertoo yhdessä vuokkiniemeläisten Paro Remsun ja Olga Perttusen ja muutaman muun kanssa CD:llä, joka löytyy Hanneriina Moisseisen ja Markku Niemisen sarjakuvakirjasta Sen synty ja muita Vienan hävyttömiä ja hulvattomia tarinoita (2005).

Vienan kylistä käytiin aikoinaan laukkukauppaa Suomeen. Remsun sukua jäi asumaankin Rovaniemelle, samoin Afanasjeffejä ja Tihanoffeja. Vienan ja Pohjois-Suomen ikiaikaiset yhteydet katkaisi sitten vallankumous julmalla tavalla.

Kalevala-ralli

Aikoinaan Vienan Kuittijärviä kiersi matkustajalaiva. Sellainen olisi nytkin tarpeen, koska tiet ovat niin huonoja. Ja varmaan näköalatkin järveltä olisivat mahtavat.

IKEA rakentaa tehdasta Kostamukseen ja on vuokrannut puoleksi vuosisadaksi laajat metsät hakattavaksi, ehtona teiden kunnostaminen. Jos tämä tie on kunnostettu, pelottaa ajatellakin, millainen se on ollut ennen. Vuonnista lähestyttäessä Sergei osoittaa "Pullokiven". Siinä on otettu rohkaisuryyppyjä ennen kuin autolla on uskaltauduttu tälle välille.

Suomalaiset ovat olleet Vienaa elvyttämässä mm. kirkkoja rakentamalla. Ehkä pitäisi kokeilla jotain uutta? "Kalevala-ralli" Kuittijärvien ympäri? Huonoja teitä ei täältä tarvitse etsiä. Jyväskylässä rallin MM-osakilpailuissa vauhdit nousevat turhan korkeiksi, koska suomalaiset hiekkatiet ovat liian hyväkuntoisia – vaarallista ja älytöntä.

Neuvosto-venäläiselle teknologialle monesti naureskellaan, mutta näille teille se sopii. Gaz-pienoisbussimme selvitti tämänkin välin; monelta länsiautolta se olisi voinut jäädä tekemättä.

Matkalla ohitetaan Ponkalahden kylä, yksi monista joka hävisi. Sieltä menee tie Venehjärvelle, joka myös tyhjennettiin, mutta jonne nyttemmin on Lesosia palannut ja tsasounakin pystytetty. Kylän puolipakanallista pässien uhrausjuhlaa esiteltiin elokuun lopulla 2006 YLEn pääuutisissa.

Vuonninen on kuihtunut osaksi juuri surkeitten yhteyksien vuoksi. Aikoinaan se oli merkittävä runokylä. M. A. Castrén sai sieltä Karjalan suurimmalta noidalta Vaassila Kieleväiseltä loitsuja ja taikakaluja, Lönnrot ideoita Kalevalan juoneen. Nykyään Vasili Kieleväinen myy siellä kotoaan tuohitöitä, mm. kännykkäkoteloita. Ivan Kieleväistä – Vuonnisen Kieleväisiä? – kehutaan taas virtuoosimaiseksi kanteleensoittajaksi. Hän esiintyi Koski-yhtyeensä kanssa neljänsillä Carelian Faces -monikulttuurifestivaaleilla Petroskoissa syyskuun puolessavälissä. Ontrei Malinen – yksi suurimmista ja kanteleensoittaja hänkin – oli Vuonnisesta, samoin Ontrein jälkeläinen Anni Lehtonen, kalevalaisen runouden viimeinen suuri kukinto, jonka Samuli Paulaharju löysi Oulusta kerjäämästä. Kylässä on nykyään alle sata asukasta ja kaksi lehmää.

Vuonninen voisi olla mitä vain. Toisaalta syrjäkylät tyhjenevät Suomessakin. Pitäisiköhän niidenkin elvyttämiseksi perustaa projekti? Lestadiolaisuus suomalaisti Vuonnista 1800-luvun lopulla: "koko paljon hihhulilaisuutta, joka nopeammin kuin mikään muu muuttaa kansan tavat ja luonnonlaadun", kirjoitti Inha. Nykyään Vienassa ortodoksit, luterilaiset ja helluntailaiset rakentavat kilvan kirkkoja ja rukoushuoneita, mutta missä lestadiolaiset luuraavat? Runoja ja loitsuja ei ole enää hävitettäväksi asti mutta L. L. Laestadiuksen viinan vastaisille saarnoille olisi käyttöä.

Metsäpaloja näkyy siellä täällä. Vuonnisesta Uhtualle mentäessä bussi ohittaa laulusta kuullun Eldankajärven ja pysähtyy Kiskis-kukkuloille. Harri tutkii vakavana sotaromua ja juoksuhautojen jäänteitä, isoisänsä niissä aikoinaan kulki. Tarkoitus oli kai päästä Muurmannin radalle, mutta tähän jäätiin kesällä 1941.

Lenininkatu, Kalevala

Uhtua eli Kalevala on Vienan vanha kauppakeskus. Nykyään esimerkiksi Vuokkiniemeltä suuntaudutaan Kostamukseen. Uhtua on nuhruinen uinuva viidentuhannen asukkaan neuvostovenäläinen taajama Keski-Kuittijärven rannalla. Ei erityisen idyllinen, monen uuskareliaanin vieroksuma, mutta oma viehätyksensä sillä on.

Pääkatu on omistettu tietenkin Leninille. Sen varrella on monenlaisia kauppoja, ruokala, iltakahvila ja tori, jonka myyjät tulevat aina Valko-Venäjältä asti paketti-Mersuillaan. Muu autokanta on enimmäkseen vanhoja Ladoja, selvästi vaatimattomampaa kuin Kostamuksessa. Hotelli Sampon vastaanottotiskiä kannattaa käydä katsomassa – kuin suoraan Aki Kaurismäen elokuvasta! Rakennuksen toisessa päässä toimii matkailuneuvonta.

Komein rakennus on kanadansuomalaisten 1920-luvulla tekemä kaksikerroksinen hirsitalo Neuvostokadun ja Lenininkadun kulmassa. Innokkaat aatteen ihmiset tulivat Karjalaan sosialismia rakentamaan. Varmaan useampi heistä päätyi 1930-luvulla talon kellariin, jossa kuulusteltiin ja kidutettiin poliittisia vankeja. Suomalaisethan olivat heidän joukossaan hyvin edustettuina. Rakennusta restauroidaan, siihen tulee museo, jolla ei tällä hetkellä ole tiloja.

Uhtuan historian anekdootteja: kuuluisa kirjailija Antti Timonen piti siellä aikoinaan "Elävien leskien liittoa". Näin ainakin Rudolf Sykiäinen väittää muistelmissaan (Musta Rudolf, 2000). Oudohko nimi on eufemismi parinvaihdolle. Neuvostovallan alkuaikoina tehtiin erinäisiä kokeiluja myös sukupuolimoraalin saralla.

Kaupungin nimi on ollut virallisesti Kalevala vuodesta 1935, mutta ainakin monet suomalaiset käyttävät mieluummin perinteistä kaunista Uhtuaa. Jos Uhtua-nimi kaupungille palautettaisiin, voitaisiin Kalevala-nimi antaa pääkadulle ja Lenin-nimi... voitaisiin yrittää armeliaasti unohtaa.

Aika moni uhtualainen tuntuu osaavan vähän karjalaa tai suomea. Lapset tervehtivät turistia, kuka suomeksi, kuka venäjäksi. Yleensä ottaen karjala ja suomi ovat äidinkielinä katoamassa. Toisena kielenä suomi säilynee, koska sen opettelemisesta on hyötyä. Vienankarjala on lähellä suomea; joitakin suomen murteita on vaikeampi ymmärtää kuin sitä.

Karjalan kielen kuolemaa murehti jo Ilmari Kianto aikoinaan: "tuo kalevaisen kalskahtava metsäurosten mesisuu-murre, tuo soreasti soinnahtava, pehmoisesti läiskähtävä kevätkiuruinen kielikulta [...] täytyikö Väinämöisen vienon, viisikielisen kantelon vaihtua Venäjän arojen kolmikieliseksi, ilakoivaksi balalaikaksi?" (Vienan Karjala – Kalevalan kehto, 1935). •

Pasi Pikkupeuran Vienan-matka päättyy seuraavassa Kaltion numerossa.