1.
Oli helluntai. Halusimme lähteä pyöräilemään
"sama mihin". Olimme jo nähneet
niin paljon, äskenkin vasta Waterlandin ja Gooin.
Eikö rannalle tekisi mieli? No, Ouderkerkiin sitten.
Kartat esiin, "Amsterdamista lounaaseen"
ja "Leidenistä koilliseen" sillä päivä
oli edessä kuin pitkä pätkä tyhjää.
2.
Sormesi leijaili kuin Jumalan sanasta
tekstiä etsittäessä, mutta seurasin minäkin
kun se Leimuidenin kohdalla päätyi
vihreään, täsmälleen Groote Heilige-Geestpolderin
päälle, kuinka niin siis "sama mihin", se oli
määränpäämme tänään, oli helluntai tai ei.
Amstelin rantaa, sen hiljaista puolta, jo pari vuotta
niin helppokulkuista, silta
yhdistää kaupungin reunan pystyssä
sojottavat sormet Omvaliin ja Amstelgloerieen,
venevajoineen, siirtolapuutarhoineen.
Ukkonen uhkasi ilmassa harmaana ja raskaana,
mutta joki oli vaalea ja näytti tien,
toistaiseksi, ohitti kilpaonkijoita ja
vallilla laiskottelevia huvipursia, ravintola
Kalfje vastarannalla vielä kiinni, kohta tuulimylly
ja hautausmaa, josta joku on kirjoittanut
että siellä hänen pyöränsä oli lähdössä lentoon. Meidän ei,
ainakaan nyt, sillä vakaa aikeemme ei ollut
haihatella, vaan vaikka henkeä haukkoen
päästä Nesin, Uithoornin ohi Leidenin suuntaan.
3.
Tuttua seutua, toki, mutta Ouderkerkin jälkeen
ajoimme omissa oloissamme, kuin
mekin eri seuraan kuuluen; tämä rauha
oli outoa. Tiesivätkö ihmiset täällä sellaista
mikä meiltä oli mennyt ohi korvien, vai
luurasivatko he meitä verhojen takaa,
vielä puolipukeissaan tai lähtövalmiina piknikille,
ellei sitten sytyttämään grilliä joka
varmasti kohta sammuisi?
Mistä saisimme sen tietää? Parasta jatkaa vain.
Emmehän kuvitelleet menevämme
sinne mihin kukaan muu ei uskaltaisi, saati että
meillä olisi muuta mielessä kuin oma päämäärämme.
4.
Kohta Uithoornin jälkeen käännyimme kiireesti ympäri,
sillä taivas tyhjensi itsensä, tavalla
joka ei millään tavalla liittynyt tekemisemme
huolettomuuteen, "sama mihin" vielä kaukana, paluu
Amsterdamiin pelkuruutta, kenties
tämä oli vain ohimenevä uhka, valon
ja jyrinän samanaikaista kieltä, sadekuuro,
mutta tavallista rankempi. Hetki sitten
Rechthuisin kahvilassa täysi terassi, mutta nyt
ei enää. Sisällä optimistisia
urheiluääniä; soutajia käsin
märkää tukkaansa hieroen, mainoksia
pyöräilijäin paidoissa, pankin,
rannekellojen, jarrujen, irtokirjaimiakin,
minun Aguni, Shimano, sinun suuri X,
äänetön todistus helluntaikertomuksesta.
5.
Meillä oli aikaa ja me tarvitsimme
sitä. Luit minulle Les Murrayta, pitkään,
runoa joka on kuin tie Outbackin halki.
Toista kuin tämä meidän touhumme, sanoit vielä,
polkupyörällä läheiselle polderille ja takaisin,
ei juuri muuta kuin kolme tuntia, periaatteessa.
Niin kauan Murraylla jo kuluu aikaa
odotettaessa että, mikä se on, höyryvalssi
on valssannut tien. "Pikemmin saat
jäätelöä helvetistä kuin että hyvä tienpinta
kiiltävimmän mustana eteesi avautuu."
Katsoimme ulos, asfaltti oli kyllä
riittävän kiiltävä, keräsi lätäköitä,
mutta tilasimme vielä kaksi omenaleivosta,
päivä aina joten kuten kuluisi. Runo jatkui,
joskus oudolla murteella, joka tulkittuna
selittäisi sileäksi asfaltoituna
idiomina ihan yhtä vähän jossain
Murraylandissa, Australiassa, olevaa tietä,
joka oli pitempi kuin sitä kuvaavat sanat.
6.
Mutta pisimpäänkin runoon tulee loppu,
niin kuin sateeseen tai omenaleivokseen,
tai siihen että se joka maksaa, nousee ja lähtee.
Vrouwenakkerille, kuin olisi pääsiäinen
ja me kuin enkelit sadetakit niskassa
vaatimaton mainos selässä hinaajien polkua
Drechtin rantaa myöten, ohi papanoivien lampaiden.
Etsimässä jotain elävää kuolleiden joukosta?
Miksei jäädä tänne, puoliksi kaislikkoon,
kala koukussa, kala vedessä, sama kummassa,
saalis joka ilman halki heilahtaa keräilyverkkoon.
Sitten maatalo jonka pihan soraan tössähdimme.
Täällä oli haravoitu; kukaan ei pannut meitä merkille,
sunnuntai vaikutti pyhältä, ei jälkiä
sorassa. Me olimme ensimmäiset tänään.
Kartalla tämä oli tie, todellisuudessa
ohitimme kengät polkimista irti
klikattuamme talon erkkeriä viistäen.
Tämä voisi olla paikka johon tarvittaessa
jäädä odottamaan, oliko sillä enää väliä.
Pääsimme taas vauhtiin, pyöriä kantaen
lampaanritilän yli, se oli paikka jossa sekä olimme
että emme olleet, yhtäaikaa. Kunnes
laajan pihan kulmasta tie jatkui.
Täällä emme olleet koskaan ennen ajelleet,
joitakin asuntovaunuja, veneitä umpikujaan
päättyvän kanavan varrella, keulat puutarhassa.
Vaikea kuvitella mihin menisi, jos omistaisi
sellaisen veneen. Ehkä De Braassemiin,
ylä- ja alakanavien yli, läpi sulkujen?
7.
Lähes uskomatonta mutta hinaajien polun ja
pihan jälkeen hetki melua ja meteliä, siitä
päästyämme näimme Leimuidenin laidassa
avaran polderin joka meteliä pitämättä vietti
tänään syntymäpäiviään. Sitten Weltevreden,
yläkanava tien korkeudella,
ikään kuin sillä kaikki olisi sanottu; myöhemmin
Johannes Kastajan kirkko, tuulimylly
yllään sammaltunut kaislatakki, lossi
jonka jätimme taakse, kiertoteitä riittävästi;
esimerkiksi umpikujaan päättyvälle pengertielle -
huvipursisatamia, ankeriaansavustamoita,
sorabetonitehdas, kartioiksi kerättyä raaka-ainetta
vesiväylän varrella, odottamassa
päivää jolloin ne häivytettäisiin,
ylihuomisen työpäivänä ehkä.
Voi hyvin ajatella: kaatukaa vain niskaamme,
mutta sellainen ei ole kiven ja maailman sopimus.
8.
Rob Schouten kirjoittaa: olet moukka jos
kirjoitat missä jokin tapahtui ja milloin,
runoilija menneiltä ajoilta.
Toinen piipittää tekohampaittensa välistä
pirullisesti ettei sinulla ole mitään
sanottavaa ellet laula; että se on sanomasi.
Olet tarpeeksi huono ellet tee niin kuin muutkin
(sanoo kolmas kuorossa) vaan kirjaat aikaasi,
et pyörän satulassa, et saunassakaan,
vaan Rimbaud'n hiostavalla kielellä
(käy lääkärissä: me niin kuin muutkin).
Kirjoita kompaktia salakieltä, symboli
ruumiista joka verryttelee itsensä käyntiin,
sydämestä joka siinä palaa. Älä uskaltaudu
aloittelevien mystiikkaan, sen me jo tunnemme.
Kaste pitemmälle ehtineille, Jordanissa,
kyyhky, korkeuksista ääni: "kuulkaa häntä!"
Jos pyöräilet, vaikene silloin runoilemisesta
tai kirjoita että kaikki tarkoittaa nimenomaan itseäsi.
Älköön runoilija pyöräilkö, vaan kärsiköön
tai hourailkoon (myöhäinen reaktio): palo on kosmoksessa.
Mutta mitä Kellendonk sanoo kirjailijasta
joka kirjoittaa kuin kirjuri, sulattaa sitten päivän
jäännöspalat ja jättää nuorukaisen elämän taakseen;
jos sen voi tehdä pyörän selässä viikonloppuna.
Kaksi poikaa istui vierekkäin koulussa;
toista ylistettiin taivaisiin asti, toinen tampattiin
maan mutaan; ammattilukijat ovat julmia
kuin mies joka oli toisille paljon velkaa
mutta uhkaillen ja kiristäen nyhti rovot köyhiltä
ja moitti sammakkoa siitä että se oli kalju.
Mitä kaikkea sallitaankaan, kuin säkeen-
ylitys, joka ei solju kaksois-
merkityksessä (voi, voi! paha virhe
runoilijalta), ei niin leikkisästi kuin toinen,
tai niin sentimentaalisesti. Kaikki nuo äänet
jotka äänestävät yhtä runoutta ohitettu vaihe.
Helluntaina Babelin häpeä on
pois pyyhitty, jopa suomalaisia runoilijoita
ymmärretään. Entä sitten kirjeet? Kenelle?
9.
Eteenpäin siis. Kymmenet kirjelaatikot
käännekohtamme merkkinä. Kaikki tulee
perille tai palaa sinne mistä on
lähtenyt. Niin mekin, lossin viertä, ohi tuulimyllyn,
Dextrot kaikille, juomapullo huulille,
ja niin jaksaisimme taas tuntikausia.
Nähdäksemme sitten hämmästyneinä kuinka
pienen kirkon vieressä oikeaa kokoa suurempana
mies istumassa, raajat levällään, lätäköitä sylissään, yksin.
Monumentti esittämässä jotain
veljeä, joka oli vienyt
evankeliumin Luoteis-Saksaan, käsi
ei ollut ehkä ihan auran kurjessa, vaan lapion varressa
tarkoituksena kuivata valleilla suoperäistä maata
reheviksi niityiksi joilla hienoa hienompi nurmi kasvaisi.
Yhtä viekas tämä veli kuin täkäläinen isäntä, maata
polderiksi kuivatessaan ihmisten kalastaja,
ei tosin mikään Erasmus joka keskiyöllä
tiettävästi vielä käänteli kirjansa lehtiä,
mutta retkottaessaan Woudse Domin seinustalla:
yhdeksänsadan vuoden jälkeen vihdoinkin kotona.
Melkein jotain sellaista kuin elävä sielu.
10.
Rijnsaterwoudessa ei ollut pronssiveljen
lisäksi enää hajuakaan ihmisistä, vaan ei
ollut seuraavissakaan kylissä, Langeraarissa,
Papenveerissa, Nieuwveenissä, minkä nimisiä
olivatkaan, siellä Alphenin yläpuolella, mutta
oliko tämä sitä mitä aikoinaan oli luvattu
neutronipommilla? Talot ehjiä,
pellot koskemattomia, ei pahaa sanaa
enää, sunnuntain päivällinen
aivan liikaa pitkittynyt, vasemmalla
ja oikealla Langeraarse Plassen
kuin vesimuuri kirkkotien molemmin puolin.
Jos retkellämme oli jokin tarkoitus ollut
ei kai sentään liukeneminen olemattomaan
ihmiseen; päädyimme lopulta levon kieleen,
asfaltoituun luontoon luonnossa.
Ennen pitkää sanoista tuli liian totta.
Mitä me saimme pyörän selässä aikaan?
Matkalla kuirien uhkaamina, aivan kuin
olisimme harakoita ja niiden
pesiä tyhjentämässä. Ne olivat tuskin
vielä ehtineet lentää pois kun meidät saavutti
pakettiauto, joka oli lähtöisin
Diemenistä, Kuiritieltä. Tämä ei voinut olla
sattuma, vaan kummallista huomion kosintaa
sille minkä pitäisi olla helluntain
vastakohta: kielen yhtyminen siihen
millaista on, muhkeana rintaan koputtamista:
kuule kuinka minä hollantilainen kumahdan.
Joku voi asua omassa nimessään
(eikö Chatwin tarkoita "polkua joka taipuu"?)
Sanailu vain jatkui: ensin vältimme Mijdrechtiä,
sitten käännyimme vasempaan Hoefin kohdalla,
kiersimme Kromme Mijdrechtin, ei aavistustakaan
enää vapaasta tahdosta, emmekä silti tunteneet
itseämme epävapaiksi, ympärillämme levisi tyhjyys.
<>
11.
Tulimme kotiin ja osuimme Roland Garrosin
loppuottelun päätösvaiheisiin.
Ehdimme parahiksi nähdä kuinka tämä helluntaipäivä
pysäytti lahjakkaan Martin Verkerkin
nopean nousun huipulle. Ei siis mikään ihme
hiljaisuus matkan varrella. Kaikki neljä
jalat tukevasti maan pinnalla emme tehneet
asiasta isompaa kuin se oli: polderi
lammen ympärillä ja me siinä. Nimi kuten
Groote Heilige Geest joka ei enää sanonut
mitään kenellekään. Ja jotain tv:ssä. Väliäkö sillä?
Kirjoita vain siitä mikä tulee mieleen.
Oli helluntai, parempi sekin kuin ei mitään, jotain
poissaolevaa, jotain sellaista se oli,
seuranpitoa se oli, suihkuun asti.