MÄNNYT

Freelancerin tie valitaan, kun pitää saada tehdä tärkeitä omia juttuja. Klisee, joka on tosi.

Kajaanin kaupunginteatterissa kolme vuotta ohjaajana työskennellyt Samuli Reunanen ryhtyy freelanceriksi perhesyistä. Oma pesti Kajaanissa päättyy kesällä, ja sen jälkeen kolmihenkinen perhe, ohjaajan lisäksi kuvataiteilijavaimo ja tytär, muuttaa Etelä-Suomeen. Kajaaniin jää ystäviä, mutta heitä on etelässäkin. Pariskunta haluaa myös tyttärensä pääsevän lähemmäksi Etelä-Suomessa asuvia isovanhempiaan.

Reunanen kertoo haluavansa parin kolmen vuoden ajan tutustua eri ryhmiin ja taloihin, etsiä haasteita, tehdä jotain eri tavalla kuin tähän asti.

Samuli Reunasen isä on Kainuusta, äiti Saarijärveltä. He kohtasivat Helsingissä, missä Samuli vietti lapsuutensa ja nuoruusiän.

Sitten stadilainen suuntasi pohjoiseen, Samuli lähti Lappiin. Opiskelemaan lakia ja ohjaamaan ylioppilasteatterissa.

Sinne korpeen vai, sanovat helsinkiläiset, mikä juttu tää on. Pohjoisesta pois lähtevästä Kainuussa sanotaan: hullu otti ja lähti etelän pellejen luo itteensä kiusaamaan.

Yksipuolisia näkemyksiä molemmat.

"En koe lähiöidentiteettiä omakseni. Enkä tunne kainuulaisuuttakaan omakseni", Reunanen pohtii, ja katselee ulos. Leijailee lumihiutaleita, näkyy kinoksia ja komeita kuusia. Aurinkoinen pakkaspäivä Kainuussa, lauantai-iltapäivä helmikuussa 2004.

"Teki mieli tutustua oman isän juuriin. Mitä suomalaisuus on, miltä perustalta tässä ponnistaa? "

Ensimmäinen lapsuusmuisto: isoisä haudataan Kainuun Sotkamossa. Pieni Samuli seisoo hautajaisväen seassa, ja näkee suuret männyt.

Isona hän haluaa tehdä jutun, missä on mäntyjä. Syntyi Kajaanissa Tarinoita metsästä: alkukantaisin esitys mitä olen tehnyt, ohjaaja sanoo.

Painija puhui Kainuun ja Kajaanin tilanteesta, maakunnan yhteiskunnallisesta ja henkisestä maisemasta.

Reunanen sitoutui taustansa puolesta siihen kainuulaisuudesta lähtevään ohjelmistoon, jota teatterinjohtaja Kristian Smeds ajoi. Hän halusi omien juurtensa kautta tehdä jotain täkäläisille.

Samoin kävi Kemissä, jonne Reunanen ohjasi Smedsin Jääkuvia. Kun Reunasta pyydettiin ohjaamaan Kemiin, hän aluksi häkeltyi, nukkui yön yli. Päätti suostua, tehdä esityksen kemiläisille. Ihan rauhassa ja piilossa. No, ihan niin ei käynyt. Esitys huomattiin kansainvälisesti.

Smeds saa Reunaselta kiitoksen avoimen pelikentän tarjoamisesta, jossa ei ole tarvinnut pelätä kompromisseihin ryhtymistä.

"Tunnen itseni nyt paremmin. Vaikken osaa sitä nimetä, mikä olen."

TOINEN

Keväällä 1995 Samuli Reunanen opiskeli Valenciassa kansainvälistä oikeutta. Suomessa oli täysi tohina päällä jättiläisestä nimeltä EU, johon maa oli juuri liittynyt. Reunanen matkusti Espanjaan kapsäkissään Suomen historian pikkujättiläinen.

Espanjassa hän tajusi: maalla on pitkä kulttuuritraditio, ihmisillä vahvat maakuntaidentiteetit. Ne ovat andalusialaisia, katalaaneja, valencialaisia. Ne eivät väistä Pohjois-Afrikan lähelläoloa tai maurimenneisyyttä, niillä ei ole vaikea suhde eurooppalaisiin, ne eivät häpeile kansalaisuuttaan ja yritä opetella smooltookkia.

"Tajusin, et me hingutaan Eurooppaan tietämättä keitä ovat suomalaiset"; Reunanen puuskahtaa. "Suomalaisuuden kokemusta ja tuntemusta pitäisi vahvistaa!"

Reunanen ei ole vielä kiinnostunut Suomeen maahan muuttaneiden todellisuuden tekemisestä teatteriksi, mutta pitää monia kulttuureja ja globalisaatiomurrosta teatterille eräänä mahdollisena tarttumapintana.

Puhumme teatterin päälauseista, väittämistä, halusta sanoa. Reunasen töistä nousevat esiin toisen ihmisen kunnioittaminen ja perusyksinäisyyden kokemus. Koti-ikävä on iso aihe. Esityksillä ja työyhteisön haulla Reunanen sanoo pyrkivänsä jälleenyhdistymiseen, kun on irti jostain perusyhteydestä. (Woody Allen sanoi tahtovansa takaisin kohtuun, kenen tahansa.)

Samuli Reunanen on löytänyt eniten itseään Emanuel Levinasin fenomenologiasta: voi antautua toiseudelle. Toinen on ensimmäinen eikä minä. "Toisen rakastamisen eetos on se, mihin yrittää haastaa itseään. Ei se mulle helppoa ole, on tosi vaikeeta jaksaa muita ja välittää muista."

Toisen ajatteleminen kuulostaa ja myös tuntuu hyvältä tässä yltiöyksilöllisyyttä huutavassa ajassa. Kiinnostaisi kuulla enemmän julkista keskustelua toisen arvosta, itsekkyydestä tinkimisestä, tallotusta käsitteestä "hyvä ihminen".

Pahasta ja ristiriidasta on tehty varsinkin elokuvissa kivaa, pullamössöä. Ajatteleva suuttuu ja tahtoo vastavoimia, pureksittavaa, kovaa ruisleipää. Kai ihmisessä sentään vaativampiakin pyrkimyksiä on kuin toiselle valehtelu ja oman edun tavoittelu.

"Nyt on radikaalia väittää, että ihmisessä on hyvä. Teatterissa härnäävä ja provokatiivinen on nyt juuri hyvän, lempeän ja lohdullisen näyttämisessä", Reunanen arvottaa.

Hän ohjaa helsinkiläiseen teatteri Jurkkaan Hamletia. Työryhmä näki Hamletin uudesta näkökulmasta: täynnä lempeyttä, rakkautta ja viattomuutta, ja vasta ne menetettyään Hamlet turmeltuu.

HALLITSEMATON

Kysyn, mistä Reunasen esitysten runsaus, barokkisuus, vyöryttäminen tulevat. Ne vaativat katsojaa uppoamaan näennäiseen sekavuuteen, melskeeseen, väenkokouksiin ja tungoksiin, meteliä huutoa tanssia, ja terävänä hoksaamaan selkeät hetket, ydinasiat, jotka tulevat ykskaks, varoittamatta.

"Barokkisuus on kokemukseni maailmasta. Kaikkea vyöryy liikaa esiin. Tyhjenemisen kokemus on helpottava."

"Minulla on pyrkimys tehdä käännekohtia, joissa elämän runsaus ja sekasorto tiivistyy. Näkymätöntä näkyväksi. Haluan leikkiä ja rönsytä, tehdä ihmistä riivaavia henkisiä toimintoja teatterikuviksi, puhtaiksi alitajuisiksi kuviksi. Niin kuin Tohtori Finckelmanissa: tohtori istuu selin yleisöön. Se on yksin, vaikka kaikki olisi läsnä, siinä niin, ihan käden ulottuvilla."

Joskus Reunanen haluaisi tehdä rönsyistä puhtaan esityksen, jossa olisi yksi kiteytymä: kaksi tuntia pitkä rukous.

Reunaselle teatteri alkaa leirinuotiolta, jolla kerrotaan tarinoita voimista, jotka eivät ole ihmisen hallittavissa. Ne ovat uskonnollisen tajun alkuhetkiä.

Nyt on vaatimus kaiken hallinnasta. Osaa, ylitä itsesi. Jaksa, anna palaa. Kestä tai kuole.

Teatterin harjoituksissa Reunanen haluaa päästää irti hallinnasta, antaa enemmän tilaa sattumalle. Se tuottaa hänestä enemmän. Reunasta viehättää rytmitys minimalistisen hiljaisten hetkien ja kaaoksen välillä.

Teatterin tekeminen on Reunaselle kollektiivinen haaste. Hän käsitti Lapissa ohjatessaan, ettei voi paeta päänsä sisälle, vaan muut on pakko kohdata, ja mennä vielä sen kaiken kanssa yhdessä tuntemattoman yleisön eteen.

Kajaanissa teatteriyleisö on joskus saanut eri tahoilta kiitosta ennakkoluulottomuudestaan. Esitystä tehdessään Reunanen ei ajattele yleisöä, mutta on sitten omien sanojensa mukaan neuroottisen pelokas yleisön suhteen. Kipeää tekee, kun yleisö ei reagoi esitykseen, ei lähde mukaan tajunnantiloihin.

Reunanen väittää, ettei ole vakavikko, vaan pyrkii viestimään iloa. Eikä pelkää ammentaa henkilökohtaisista näyistään asioita teatterin kielelle.

"Kun uskaltaa olla yksityinen, löytyy yleinenkin."

Maakunnassa teatterintekijät ja myös harrastajat ovat julkisuuden suhteen paremmassa asemassa kuin pääkaupungissa, myöntää Reunanen. Esityksistä kirjoitetaan puffit ja arviot. Helsingissä kaikuu vahva yksiäänisyys yhden lehden toimesta, eikä muuta keskustelua ole, hän kuittaa. Ja pitää julkisen teatterimessiaan odotusta myrkkynä, vaarallisena. Odotetaan, että nyt joku tulee ja ratkaisee ongelmat!

"TV ja media järjestelee meidän kokemusmaailmaa. En halua katsoa sellaista teatterissa. Mulle teatteri on seurakunnan ja kirkon perillinen, äpärä, seuraaja. Vastustan nihilismiä. Mun anarkismi ei liiku hajottamisessa, vaan pyrkimyksessä eheyttää."Hallitsemattoman, kaaoksen syleilyyn nappaamisyritystä sekin.

Kauhukuva Reunaselle: halutaanko maakuntien ja Helsingin teattereissa, että väliaikakonjakki ja leivos ovat syy tulla teatteriin?

Molemmista hän itse kyllä pitää, mutta ei teatterissa.

AIRUET

Reunanen sanoo tekevänsä tragikomediaa, koska ei tiedä, ohjaako ihmisen elämää sattuma vai kohtalo. Jos uskoisi kohtaloon, uskoisi persoonalliseen Jumalaan, jolla on oma tahto, jota voisi toteuttaa, Reunanen kaartaa.

Hän uskoo itseisarvoihin, ja sanoo olevansa "naiivi arvorealisti". Hän lainaa Jouko Turkkaa: tunteita edeltävät aina arvot.

"Arvot ovat todellisia, eivät ihmisen asettamia ja vapaasti muunneltavia. Eläinten näkee tuntevan, siis niilläkin on arvoja. Linnunlaulu tyynellä Oulujärvellä on kaunis hetki, arvo sinänsä, riippumatta olenko siellä määrittelemässä sitä kauniiksi."

Estetiikkaa koskevia keskusteluja teatterissa lienee välttämätöntä käydä. Eräs teatterintekijä kärjisti kuitenkin äskettäin, että teatterilaisten kanssa puhutaan enää jaksamisesta. Tuttua?

Samuli Reunanen kertoo olleensa maanisessa sykkeessä Nummisuutareita tehdessään, painaneensa menemään pää punaisena. Se ei ollut tila, jota hän teatteria tehdessään tietoisesti hakee.

Nyt lämmittelyksi teatteriesityksen luomisen aloitukseen entiselle kovalle urheilijalle riittää kuppi lämmintä kahvia. Hän haluaisi asettaa aiheen, jonka työssä mukana olijat kokisivat henkilökohtaisesti, ja se kerrotaan porukalla. Tämän tilan saavuttamiseen edellytetään kaikilta luottamusta, rohkeutta, ja iloa.

"Ihmiset haastaa itsensä, jakaa havaintojaan ilosta ja vihasta. Se ei ole hallittavissa olevaa, siinä sattuma ja kemiat kohtaavat."

Jostain syystä television keskusteluohjelmissa on viime aikoina kuultu paljon teatterintekijöiden uupumuksesta, työristiriidoista ja paineista. Mitä tästä pitäisi ajatella?

Reunanen puhuu kaivoksiin viedyistä pikkulinnuista, joiden kuolema varoitti tappavista kaasuista, ja työntekijät ehtivät pelastautua maan pinnalle.

"Teatteri taidemuotona on kollektiivista toimintaa. Työpaikkana se ei eroa muista työpaikoista, joissa ihmiset laittavat itsensä peliin yhteisen päämäärän saavuttamiseksi. Työ on lähempänä tavallista virastoelämää, bisnestä, mainostoimistoa, mikä on eri asia kuin yksin taidetta tekevät. Taiteilijoiden kuitenkin odotetaan olevan herkemmin virittyviä ja hauraampia kuin tavallisten kansalaisten´, siis kollektiivisen romahtamisen airuita."

Miksi näin ajatellaan? Kohotteellinen taiteilijakäsitys on aika outo, romantisoitukin. Se antaa "herkälle, murtumis-alttiille taiteilijalle" vaikeissa tilanteissa ikään kuin moraalisen luvan vaurioittaa muita, käyttää heitä selviytyäkseen itse. Silloin pitää kysyä jo toisten kunnioittamisesta, ja arvoista.

Reunanen on itsessään tunnistanut jaksamisen ongelman, tehnyt liian kovalla tahdilla.
"Esitystemme pitäisi olla näitä varoituskelloja. Meistä itsestämme on tullut särkyneitä kelloja, jotka helisevät."

POHJOINEN

Samuli Reunanen ei ole mielestään merkitty maakuntien mieheksi, vaikka on pohjoisessa paljon ohjannutkin. Hän ei tiedä, kohdistuuko ohjauksiin nyt odotusarvoja, joiden läpi esityksiä, kuten vaikkapa Helsingissä helmikuussa ensi-iltaansa saavaa Hamletia, katsotaan.

Syksyllä Reunasta ahdisti olla Helsingissä, keskellä ison paikan sykettä ja kuhinaa. Hän ei osannut asettua sinne ollenkaan, tunsi olevansa vähän tiellä ja jäljessä kaikesta. Nyt ongelmia ei ole. On mukavaa tehdä töitä, ja Jurkka saa kehuja: poikkeuksellinen huoneteatteri.

"Oli kuitenkin luojanlykky, että aikanaan lähdin pääkaupungin teatteriahdistusta pakoon, tein piilossa ja salaa. Täällä pohjoisessa on ollut suurempi rauha tutustua tähän välineeseen, maistella näitä kysymyksiä."

Reunanen kokee saaneensa Kajaanissa polun raivatuksi auki. Hän on onnellinen ratkaisuista, joita on tehnyt, ja tilanteista, joihin on ajautunut. Viimeinen ohjaustyö Kajaanissa ennen ohjaajatoimen päättymistä on Pirut ja Enkelit, tanssillinen esitys, joka ammentaa kuvansa Hugo Simbergin maailmasta. Produktio toteutetaan kaupunginteatterin, kainuulaisen Routa-ammattitanssiryhmän ja Generaattori-kulttuurihankkeen yhteistyönä. Ensi-ilta on huhtikuun puolivälissä.

Pohjoista Samuli Reunanen ei jätä. Hänellä on jo suunnitelmia akselille Kajaani, Kemi, Oulu, Rovaniemi.

"Haluan pitää mahdollisuuksia auki. Ehkä kiinnitys jonnekin on vuorossa taas kahden, kolmen vuoden kuluttua. Löyhä kompromissi näin freelanceriksi ryhtyessä: kontaktit tänne säilyvät."