"NUSSITTEKS TE SIELLÄ TOSIAAN JOKA PUSKAN TAKANA KESÄISIN?", KYSYI OPISKELUNAAPURI MUKAN JA MOLLBERGIN "SYNTISEN LAULUN" NÄHTYÄÄN. KATSOIN KYSYVÄSTI TAKAISIN KOETTAEN TAVOITELLA SÄÄLIVÄISEN OSAAOTTAVAA ILMETTÄ. ETKÖS TYTTÖKULTA TAJUA, ETTÄ POHJOINEN ON AIVAN OMA MAAILMANSA?

 

Äiti laittoi etelän pakettiin puolukkamehua ja kourallisen Lapin ruskaa, isä Goethen mietelmiä ja kuivalihaa, Kauppayhtiöstä ostettua. Kuivalihan maine ylivoimaisen tehokkaana krapulalääkkeenä levisi nopeasti ylioppilaskylässä, varsinkin kun sitä jakeli Tankapuron kullankaivajan näköinen risuparta. Säälittävimmät tapaukset koputtivat aamuyöllä ensimmäisen kerroksen ikkunaani, toivossa että pari viipaletta kuivalihaa palauttaisi heidät tenttikuntoon aamuksi. Istuin tyhjän huoneeni kaislamatolla ja mietin, kannattaisiko minun alkaa myydä poronsarvijauhetta, pohjoisuuden myytillä kun näytti olevan vetovoimaa.

Olipa kerran mies, jonka mielestä maailmassa ei ollut tarpeeksi pohjoista kirjallisuutta. Niinpä hän eräänä päivänä istui työpöytänsä ääreen, kastoi kynänsä musteeseen, ja alkoi kirjoittaa: In a hole in the ground there lived a hobbit...
 Yksi Tolkienia, C. S. Lewisiä, ja heidän pientä Oxfordin ystäväpiiriään yhdistävä seikka oli northernness, pohjoisen ihailu ja kadehdinta. Viikingeillä oli Eddansa ja saagansa, joita inklingat käänsivät kokoontuessaan Bird and Baby -pubin takahuoneessa, suomalaisilla Kalevala, germaaneilla Nibelungenlied; englantilaisilla ei ollut mitään skandinaavisperäisen Beowulfin ja parin runokatkelman lisäksi, ei mitään pohjoisten kansojen jylhää ja rikasta mytologiaa. Sellainen täytyi kirjoittaa itse, alusta alkaen, synnyttää kokonainen maailma ja sen kielet.
 Sormusten herra on pohjoinen kirja. Hobittien Kontu on Tol-kienin englantilaisuuden perikuva, mutta se on samalla myös asutun maailman pohjoisimmalla rajalla. Idässä väijyy pahuus, länsi on turvapaikka, mutta myös luovuttamisen ja unohduksen maa. I will diminish, and go to the West, sanoo Galadriel. Ainoastaan pohjoisesta löytyy vielä voimaa, sieltä tulevat sankarit, jotka lopulta nujertavat ylivoimaisen vihollisen ja pelastavat Etelän. Vain yksi sormuksen ritareista, etelän mies Boromir, sortuu paineen alla. Rohanin ratsastajia olisi yhtä hyvin voinut johtaa Beowulf kuin Theoden, vanha soturi kiitämässä kohti viimeistä urotekoaan.
 Muutimme Kemistä Sodankylään samana vuonna kun luin Tolkienia ensimmäistä kertaa, niin hitaasti kuin vain pystyin. Kuljin koti-ikävissäni Kitisen ja Jeesiön rantaniityillä, syksyisillä kankailla ja vaarojen rinteillä ja oivalsin yksinäisillä kävelyilläni, että tämä oli myös Tolkienin maisema, jonka halki hobitit vaelsivat kohti etelää. Vuosikymmeniä myöhemmin Peter Jackson löysi Keski-Maan oman pallonpuoliskonsa syvimmästä pohjoisesta, Uudesta-Seelannista. Minä vaelsin tuttujen maisemien halki Tasmanian eteläisimpään sopukkaan, South Cape Bayhin, ylitin Iisakin kiimamaiden vetelän suon pitkospuita pitkin ja nousin välillä vaaran kuivemmalle rinteelle. Vain porot puuttuivat, eikä hillavuodesta näyttänyt olevan tulossa kovinkaan kaksista.
 Sodankylän Reposen pöydän ääressä saattoi vielä viime vuosikymmenellä löytää vierestään ellei Samoojan, Aragornin, niin ainakin Gimlin, vankkumattoman pohjoisen tervaskannon, joka ei pelännyt mitään eikä kumartanut ketään. Onko nuo sun kaverit jotain Helsingin luonnonsuojelijoita? Vittu mie lähen hakemaan kirveeni.
 Inuitien mielestä vain pohjoisessa on todellisia, oikeita ihmisiä. Vain hylkeillä ja inuitnaisilla on ihmisen silmät.

Koulun etelästä tulleet opettajat, vastavalmistuneet, vaihtuivat usein. Isällä, rehtorilla, oli tapana sanoa, että puolet syksyn uusista opettajista lähti kapsäkit heiluen juoksemaan Rovaniemen bussille heti, kun kevään viimeinen tunti oli päättynyt. Loput menivät naimisiin poromiehen tai poromiehen tyttären kanssa eivätkä suostuneet koskaan enää käymään napapiirin eteläpuolella.
 Kaamos, mikä kaamos? Pohjoinen on valoa, etelä pelkkää pimeyttä, vailla kesän valoa, vailla talven valoa.
 Bussi pysähtyy pitkään Käyrämössä. Juon kahvit pitkän päivämatkan päälle, pelaan automaatilla (ajattelen aina, että pelitulos ennustaa kuinka reissu tällä kertaa sujuu), katselen kuinka sotapojat yrittävät elvyttää uupuneimmat kaverinsa varuskuntakelpoisiksi, ja seison ulkona tuijottamassa kotitaivaalle, kuulumisia vaihtaen. Saatan taas nähdä maailman, koko sen loputtoman valon.
 Jouluaattoaamu. Ylitän Jeesiön sillan matkalla viimeisille jouluostoksille, takana Turun loskainen syksy ja mitättömän talven yrittely. Taivas hohkaa kaikkia mahdollisia värisävyjä, syviä violetteja, pinkkiä, joen jäästä heijastuvaa sinistä. Kirkontornin takana voi jo aavistaa yön revontulien vihreyden. Kopautan taivasta ja kuuntelen, kuinka sen ääretön holvikaari helähtää kaikumaan loputonta, syvää nuottia, pohjoisen ääntä.
 Kesä. Tänä yönä sopulien päälauman pitäisi vaeltaa Sodankylän ohitse. Seisomme keskellä kylää, kirjakaupan kohdalla, keskiyön auringon heittämät pitkät varjot suoraan tien suuntaisina kurottaen. Kauppayhtiön takana pieni piste vipertää tien poikki, sitten toinen, sitten joka puolella näkyy talojen varjoista erkautuvia, tien yli vilistäviä eläimiä, turkit hetken ajan kullanvärisinä auringossa välkähtäen. Myöhemmin yksi puree pikkusiskoa varpaaseen.  
 Missä ovat kaikki pohjoisen valon maalarit? Pohjoinen ei ole vain ruskaa, lapinpuvun värejä ja Särestöniemen räikeitä revittelyjä; se on päivän valoa, pienimpäänkin loukkoon tunkeutuvaa yön valoa, tähtiaurinkojen valoa hangilla, maailmankaikkeuden täyttävän kosmisen taustasäteilyn valoa, jonka etelässä voi nähdä vain mittalaitteiden numeroina. Kuinka on mahdollista, että Kommattivaaran laki ei juhannusyönä ole täynnä taiteilijoita, maalaustelineet ja pensselit valmiina?

Isä hakeutui koko ikänsä pohjoiseen, Hämeestä Ouluun, Kemiin ja lopulta Sodankylään, keräili Paulaharjun ja Mukan tuotannon hyllyynsä, kiersi joskus apupapiksi tekeytyneenä pakanana sotilaspastorin mukana pikkukylissä enemmän Lappia nähdäkseen, ja haaveili Inariin muuttamisesta eläkepäivillään. Kävimme kalassa, Luiroa laskemassa lukion vahtimestarin Manun kanssa, ja suunnittelimme yöpyvämme Neitolan pihanurkilla. Lähiseuduilla oli nähty karhuja. Mitäs jos semmoinen tulee tuohon pihapiiriin, hätääntyi isä. No semmosen perkhele minäkin jo sitten tapan, tuhahti piippua poltteleva pikkuruinen vanhaemäntä tuvan nurkasta, ja isä oli tukehtua tekareihinsa. Söimme nuotion alla kypsennettyä siikaa, Lapin Kansaan käärittyä.
 Etelän kaloista ei ole oikeastaan mihinkään, olkoot vaikka kuinka herkullisen näköisiä grillattuina, loraus isännän omasta tarhastaan saamaa oliiviöljyä päällä. Aikaisemmin pidin sveitsiläisiä hulluina, koska ostivat suomalaista ahvenfilettä aivan järjettömään hintaan, italialaisten baccala-kapakalahimosta nyt puhumattakaan. Välimeren kaloja vuodesta toiseen mussuteltuani en enää ihmettele: ennen vaikka pohjoissuomalaista särkeä.
 Välimeressä on historiaa, mutta etelän voima ja myyttisyys on jo ammoin kadonnut, sen tarjonta ei maistu enää. Homeros tyhjensi kerralla takaressunkin, kohta kolme tuhatta vuotta sitten. Mitä sankarillista etelästä on sen jälkeen tullut, pelkkiä Homeroksen jäljitelmiä, mitä Völuspáan, Njalin saagaan tai Kalevalaan verrattavaa? Lämpimissä oloissa kaikki on liian helppoa, ei ole mahdollista kasvaa siiaksi tai Lemminkäiseksi.

Olin historian unisin kesätyttö, geofysiikan observatorion hippilettinen kesäapulainen, aina myöhässä hypätessäni paperinvaihtoviikolla pyörän selkään ja alkaessani polkea tukka hulmuten kahdeksan kilometrin matkaa kohti Tähtelää. Toisinaan tien tukki porotokka, joka ei suostunut hievahtamaankaan. Paarmat lähtivät oitis perääni, helpon saaliin vainuten. Kymmenvaihteisella retkipyörällä on mahdollista polkea pehmeää hiekkatietä nopeammin kuin mitä paarma lentää, mutta vain suorilla; sitkeimmät saavuttivat minut aina tien mutkissa.
 Hikisenä ja purtuna kaarsin päärakennuksen eteen, hyppäsin satulasta sisälle hakemaan valonpitävää säilytyspurkkia, ja syöksyin ensimmäiselle mittauskopille vaihtamaan magnetometrin piirturiin uuden valokuvauspaperin. Viimeisen laitteen viimeinen paperi piti vaihtaa tasan kahdeksalta. En myöhästynyt edes sinä aamuna, kun pyörän kumi puhkesi kaatosateessa, mutta vielä vuosia myöhemmin näin unia, joissa ponnistelin turhaan kohti ovea, juuttuneena Tähtelän kankaan upottavaan hiekkaan. 
 Kitisen silta, pappilanmäki; kuiva, pölisevä hiekkakangas, porotokat, paarmat, mäntyjen välistä vilkahtava Kitinen, korkeana kaartuva sininen taivas; lumisade kesäkuun toisena päivänä, itikoiden laumat, siintävät vaarat. Kesän työmatkoilla Tähtelään, pohjoisen loputtoman avaruuden keskellä, aloin ensimmäistä kertaa elämässäni tuntea yksinäisyyttä, halua jakaa kaiken tämän jonkun toisen kanssa, jonkun, joka ymmärtäisi todellisen maailman olemassaolon ja merkityksen. Seuraavana kesänä mukanani oli tyttö, joka oli antanut minulle Thoreaun Elämää metsässä, ja jonka kanssa rakastelimme rantaniityllä, lähellä kylää, pohjoisen valoon kääriytyneinä. %u2022

 

Esko Valtaoja

 

Esko Valtaoja lähti Sodankylän linja-autoasemalta etelään syksyllä 1969 opiskellakseen tähtitiedettä lapsuutensa sankarin akateemikko Yrjö Väisälän perustamassa Tuorlan observatoriossa Turun yliopistossa. Vaihtelevien elämänvaiheiden jälkeen, pohjakosketuksena kahden vuoden Helsingissä asuminen, hän päätyi Väisäläksi Väisälän paikalle, tähtitieteen professoriksi ja Tuorlan johtajaksi, eikä koskaan päässyt palaamaan takaisin pohjoiseen. Siitä huolimatta hän tuhahtaa edelleenkin halveksivasti, kun turkulaiset juoksevat Aurajoen rannalle revontulia katsomaan.

Minun Pohjoiseni -sarjassa ovat kirjoittaneet Hannu Väisänen 1/05, Hannu Niklander 6/04, Pentti Holappa 5/04, Hanna Hauru 3/04, Maarit Verronen 2/04, Maria Peura 1/04, Hannu Taanila 6/03 ja Markus Drake 5/03.

                                                                               Tästä Minun Pohjoiseni -sivulle >>