Ukkonen iskee taivaalla suonta, valaa valkeaa verta laskimoistaan.
Yönsydän sylkyttää ympärilläni ja katu on lakea kuin joki, apeat tiilitönöt sen liepeillä lintallaan. Kaupunginpartaalla pönköttää vaaran jääräpää leuka, sen tankea parta on rahapulassa pulittu pois ja hujan hajan hakkuuaukeeta harittaa honteloita honkia kuin harvaa sänkeä.
Käyn katua vitkaan, kuin astuisin syvän kymen sisässä ja taivas olisi sankkaa sammaltunutta vettä ylläni, läkähdyttäisi. Tämä on minun maatani: rohtunut, pykinyt asfaltti ja umpeenkasvaneet ojat. Kiveyksen halkeamista kohoavat itkupajut kuin voipuneet rukoukset, mutta tie on ontto jo, ja linnut mykistyneet kuin kolmannellatoista hetkellä.
Ukkonen iskee taivaalla suonta ja osuu ajan hermoon. Katu halkeaa kahtia ja viereinen kaista kääntää suuntaa, ajanvirta taittuu takaisin ja tyrmää minua päin. Minä suistun vastakkaista kaistaa suinpäin kohti kuolemaa.
Tuolla puolen tietä koivut kutistuvat, luimistavat lehtensä hiirenkorville, vetävät oksat runkonsa sisään ja sujuvat rangoiksi, karahkoiksi. Kahdennellatoista hetkellä nekin polvistuvat hennoiksi rukouksiksi penkereille ennen kuin sulavat sirkoiksi multaan. Vuosien valoissa, kylmissä kesissä ja hallavissa talvissa kauhtuneiden seinätiilten puna sikenee, romuluinen sora kokoontuu kivijaloiksi ja talot nuortuvat, nousevat varpailleen kuin kepeät neidet.
Yhdennellätoista hetkellä joku tellustaa vastakkaista kaistaa minua kohti. Se on tyttö, vakava kuin ankka, tolokku kuin tolppa, ja pönäkät kintut kalistelevat kellohameen helmoista surumielistä sävelmää. Se olen minä, kahdeksanvuotias koululainen, ja kaukaiset aikajanat notkahtaneet sijoiltaan, kohdanneet toisensa ukkosyönä.
– Hei. Mistä sä oot tulossa, minä puhuttelen pientä itseäni.
– Tyttökerhosta. Me tehtiin siellä pirtanauhaa mutta mulla meni mönkään ja piti purkaa. Nyt mä en saa sitä valmiiks äitin synttäreille, minä murmutan ja letit kahta puolta päätäni puistelevat pompuloitaan lannistuneina.
Mutta minä muistan kuinka sittenkin, sormet tohkeissani ja hämmentyneet kämmenet nihkeinä ehdin sujutella puna- ja keltalangasta nauhan, jonka hymy pyylevänä ojensin äidille muuana marraskuisena tiistaina, kun lumi oli jo kirrannut kynsin hampain ruovikkoon ja ylähyllylle piilotettu joulukalenteri hykerrytti pientä mieltä.
– Saat sinä, älä huoli, minä hyvittelen huolenalaista itseäni, joka viimeinkin seisahtaa, huomaa minua ihmailla.
– Kuka sä oikein oot?
– Minä oon sinä. Tämmönen sä oot kaheksantoista vuojen päästä, pyörähdän ympäri pienen itseni edessä.
– Ai jaa. Enkö mä ookkaan läski, minä kuikistan mielissäni kaitaa miehustaani. Sitten tiuhat pienet pettymykset, pirtanauhoista, laiskanläksyistä ja suttuisista piirroksista koituneet, mutaantuvat silmieni pohjiin ja tuhrivat katseeni. – Oonko mä sitten ees jossain oikeesti hyvä?
– Oot. Oot sinä. Jos vain haluat.
– No hyvä sitten, että edes jossain... Sitten mä varmaan oonkin aika onnellinen, minä tokaisen ja kellohameeni kahahtaa lauluunsa taas, mutta nyt sen sointi on raikas ja joutuisa. Myssy tutisee tellakasti kuin pullasorsa päälaellani, kun hilppasen omaa kaistaani edelleen ja erkaannun etäämmäs itsestäni.
Tuijotan kahdeksanvuotiaan keveää selkää, hilpeitä lettejä ja ryöppyävää helmaa, jota eivät vielä aikuisuuden kaavat kavenna, eivät päärmää eivätkä pakota. Taivas pakahtuu ylleni taas kuin marras vesi, kuollut muta, ja minä vedän elämää takaisin henkeeni, kirkaisen kuin hukkuva tiira itseni perään. – Hei! Mikä minusta tulee isona?
– No nainen tietenkin! Siksihän mä tyttökerhossa käyn!
Ukkonen iskee taivaalla suonta, osuu ajan hermoon ja minä häviän itseni sille.