Etusivu Arkisto Toimitus Haku Tilaus Yhteistyössä Elintilaa!-kirjoituskilpailu In English
 
  Jörn Donner. Keskustalaisen aluepolitiikan kritiikki. Suomalaisen elokuvakulttuurin alennustila.

Aikakauslehti
www-artikkelit

Kaupunki vs. maaseutu: maatalouden vääristynyt tukeminen tuhoaa kulttuurin kehityksen

Kysyessäni, onko Suomessa olemassa tällä hetkellä hyvää elokuvakirjoittamista, vastaus on "Yksiselitteisesti ei." Jo aikaisemmin Donner on ehtinyt teilata kotimaisen päivä- ja aikakauslehtikritiikin tason: "Helena Ylänen antaa nykyäänkin viisi tähteä suomalaisille; jokainen suomalainen elokuva on unohtumaton mestariteos."

Teksti: Paavo J. Heinonen

- Lappihan on omalla tavallaan vähän semmoinen elämän valetta harrastava osa Suomea, koska Rovaniemelle on muuttanut paljon ihmisiä ja se kasvaa edelleen.

Sodankylän elokuvafestivaaleilla Canal+ -palkinnon saanut Jörn Donner on muuttamassa Tammisaaren syrjäseudulta takaisin Helsinkiin. Kirjailija ja elokuvantekijä ei halua olla riippuvainen autostaan.

Suomessa virallinen ja poliittisesti korrekti kanta on se, että koko maa on pidettävä asuttuna. Taustalla on ollut strategisia, puolustuspoliittisia ja muita syitä; on sanottu että ihmisten on saatava asua siellä missä he haluavat.
- Kysyn vain, että millä hinnalla. Jos minä saisin määrätä, keskittäisin mielenkiintoni Helsinkiin ja muihin suurempiin asutuskeskuksiin – Tampere, Turku ja Oulu, nuolematta Kaltion persettä. Ei Suomea voi pitää tällä tavalla asutettuna.

Pohjois-Suomeen ja etenkin Lapin kairojen tukemiseen syydetyt rahat voisi käyttää järjellisemminkin. Osin julkisin varoin rakennetut laskettelukeskukset ovat mahdollisesti kannattaviakin, mutta esimerkiksi maatalous – eikä pelkästään Lapissa – toimii ainoastaan subventioiden ansiosta. Sokerijuurikkaan viljely saisi loppua saman tien.

Kaltion haastattelun taustalla on Donnerin viimetalvinen kolumni Ilta-Sanomista. Kolumnin otsikkona oli "Helsingin ryöstö". Siinä Donner antoi oman vastauksensa sille, miksi Helsinkiä inhotaan: "Koska maa on väkiluvultaan pieni, siihen ei mahdu kuin yksi todellinen keskus. Muut, Turku, Tampere, Oulu eivät koskaan voi kilpailla Helsingin kanssa."

Helsinkiä ja muita keskuksia kohtaan kohdistuva mustasukkaisuus syntyy nähdyistä eduista, valtion rahoilla rakennetuista Oopperataloista ja muista. Sosiaalisia ongelmia eivät nämä ryöstäjät halua ottaa huomioon. Mainitsen Suomen kaupunkikulttuurin olevan kuitenkin älyttömän nuorta, suomalaiset eivät osaa vielä suhtautua eivätkä ymmärtää, mitä kaupunki merkitsee.
- Kaupunkikulttuuri oikeastaan merkitsee saatavuutta; palvelut ovat kävelymatkan päässä. Neljästätoista elokuvateatterista voin tietysti valita aina vain yhden, mutta samalla saan sulkea pois kolmetoista joita en halua nähdä.

Kaupunki edellyttää lisäksi toimivia julkisia kulkuneuvoja (naurahdan Oulun "kaupungille") sekä jonkinlaista keskustaa. 5,3 miljoonaa ihmistä ei riitä usean kansallisen keskuksen täyttämiseen. Olemme yhtä mieltä siitä, että ruuhka-Suomesta puhuminen on täyttä soopaa. Yksin Moskovassa asuu yli kaksi kertaa koko Suomen väestö. Suurin osa Israelista on asutuksesta tyhjillään.
- Ei Helsingin ryöstö ole pelkästään Helsingin ryöstöä vaan Keskustan vuosikymmeniä menestyksekkäästi ajamaa aluepolitiikkaa; nyt sitä on taas ikävä kyllä harjoitettu edelleenkin.


Puoli vuosisataa elokuvan
parissa työskennellyt Donner sanoi edellisaamun keskustelussa Suomeen uudenlaista elokuvakulttuuria synnyttämään pyrkineen liikkeen päättyneen Risto Jarvan kuolemaan. Ehdotan suomalaisen elokuvataiteen masentavan tilan syyksi juuri kaupunkikulttuurin puutetta. Elokuva on kuitenkin urbaani taiteenlaji, mitä Donner pyrki 60-70-lukujen elokuvillaan osoittamaan; juuri edellisenä päivänä Donner on puhunut suomalaisen elokuvan maaseutumaisuudesta innostuen kehumaan Pahat pojat -elokuvaa.
- Niin. Miksi Expert-ketjulla tuettu helvetin huonosti tehty Hollywood-imitaatio saa 600 000 katsojaa ja on muka joku kulttuuripoliittinen saavutus? Äärettömän typerää. Ei siis sinänsä, mutta typerää on se, ettei tule muuta.

Donner kiroaa sanahirviötä "sisällöntuotanto", jonka englanninkielinen juuri "Content Provision" on aivan yhtä typerä. Jos kirjallisuus muuttuu Tommy Tabermannin tekstiviestirunoiksi, tulos on kauhea, Donner ryöpyttää. Hänen mielestään Suomessa kuitenkin tuetaan taiteellista tekemistä koko ajan – etupäässä musiikkia Sibeliuksen maailmanmenestyksen ansiosta – mutta elokuvan ja fiktiivisen kerronnan tilanne on yhä huono.

Donnerin 60- ja 70-lukujen elokuvat leikittelevät usein faktan ja fiktion suhteella, pohtivat tätä rajapintaa. Jostain syystä suomalainen dokumentaarielokuvakaan ei jaksa nousta taiteellisesti merkittävälle tasolle. Ehkä luterilaisen realistinen näkemys estää älyn ja mielikuvituksen apua vaativasta taiteesta nauttimisen?

Elokuvatyyppi, jota esimerkiksi Sodankylässä yleisön toiveuusinnaksi valittu Donnerin 1971 tekemä Perkele! kuvia Suomesta aikanaan edusti, ei perustu uutisiin vaan kommentoi todellisuutta ottaen kantaa yhteiskunnan tilaan. Nykytekijöillä ei näytä olevan minkäänlaista visiota tai kantaa maan asioihin.
- Dokumentaarinen kuvaus kuitenkin vaatii sitä kannanottoa.

Elokuva- ja muista kouluista valmistuu yhä enemmän teknisesti osaavia median tekijöitä, mutta jostain syystä osaaminen ei näy tuotantojen tasossa. Ehkä ongelma on huonoissa tuottajissa, joiden liian suuri määrä Suomessa saa Donnerin voimaan "jossain määrin pahoin".

- Ei kukaan voi opettaa visiota. Ei kukaan voi opettaa lahjakkuutta. Lahjakkuutta voi vain tukea, mutta sitä ei voi opettaa.

 

Jörn Donner on aina ollut provokatiivinen ja kiistelty hahmo Suomen kulttuurikentässä. Canal+ –palkintotilaisuudessa festivaalijohtaja Peter von Bagh muistutti, kuinka paljon tekevästä tulee yleisön ja kansan silmissä helposti itsestäänselvyys, jonka olemassaolo jää helposti huomaamatta ja huomioimatta. Terävästi asioihin tarttuvaa, valtavirtaa vastaan usein uivaa yksilöä pyrkivät monet myös aktiivisesti olemaan kuulematta. Soraääniä kuitenkin tarvitaan, ja Suomen onneksi Jörn Donner ei aio vaieta. Alkuvuodesta 2004 ilmestyi muistelmallinen Elämänkuvia ja syksyksi on luvassa uusi romaani, Linnun varjo. Sodankylään kirjailija-tuottaja-ohjaaja saapui lähes suoraan Siperiasta valmistelemasta projektia, jossa pyritään vertaamaan 90 vuotta vanhaa kuvastoa nykypäivään.

Voi tietenkin miettiä, kuinka paljon tarkoituksellista provokaatiota Donnerin sanoissa on, kun hän syyttää systeemiä mädännäisyydestä ja elokuvien sisällön sanelevia rahoittajatahoja minkäänlaisen taiteellisen näkemyksen puutteesta. Purevan kritiikin alta tuntuu kuitenkin ajoittain kuuluvan myös luottavainen leikkisyys.
- Mielenkiintoinen, hyvä elokuva Suomessa on nykyään ihme, prosessin hitauden takia. Mutta ihmeitä tapahtuu – ihailen heitä, jotka pystyvät niihin.