Aten viimeisin ja kirjallisuushistorian kannalta merkittävin teos on Suomalaisen runon tienraivaajia. 1700-luvun runoilevat Calamniukset ilmestyi hänen 85-vuotispäivänsä merkeissä viime vuonna. Lähteiden kerääminen ja painokuntoon saattaminen kestivät peräti seitsemän vuotta, tosin tuona aikana hän julkaisi paljon muutakin. Kirja on osaksi Aten pappistaustaista sukuhistoriaa, sillä onhan hän itsekin Calamniuksia. Mutta ennen kaikkea se osoittaa, kuinka Suomen kieli ja kalevalamitta säilyivät Ruotsin vallan yli Pohjanmaalla, Kainuussa ja Savossa, erityisesti papiston piirissä. Kirja on saanut asiantuntijoilta hyvin myönteistä palautetta.
Omasta kirjallisesta tuotannostaan Atte toteaa: "Minusta ei myöhään aloittaneena voi tulla valtakunnallisesti kuuluisaa kirjailijaa omana aikanani. Mutta tiedän, keskusteltuani monien ammattilaisten kanssa, että monet kirjojeni artikkeleista löydetään uudelleen joskus tulevaisuudessa."
Kirjoittaminen on aina kiinnostanut Attea, 1930-ja 1940-luvulla hän kirjoitti kaunokirjallista tekstiä saaden kilpailuissa voittojakin, mutta myöhemmin ei ole aika riittänyt luovaan kirjoittamiseen. Kirjallisuuden harrastus kuitenkin säilyi. Vuonna 1961 hän julkaisi Pohjankaltion kustantamana kirjasen Kirjailijain Oulu, kaiken aikaa monia lehtiartikkeleita Oulun ja Pohjois-Suomen historiasta sekä kirja-arvosteluja.
Lehtiartikkeleitaan, mm. Panun pakinoita 50 vuoden ajalta, Atte ryhtyi kokoamaan kirjaksi vasta 70 vuoden iässä. "Kovakantisia" on ilmestynyt jo kuusi kappaletta. Kirjojen toimittamiseenkin on liittynyt monta skismaa, jossa Aten itsepintaisuus on näkynyt. Kaikki kirjansa hän on itse toimittanut, lukenut oikovedokset, kuvittanut ja ollut mukana taitossa.
Artikkelikokoelmien ohella Atte on kirjoittanut muutakin kulttuurihistoriaa, mm. toimittanut oululaissyntyisen runoruhtinaan F.M. Franzenin matkakirjeet (1795), joita Aten omat havainnot runoruhtinaan jalanjäljiltä Euroopassa tuoreuttavat. Aten tuotannossa on muutenkin kansainvälistä näkökulmaa, sillä hän on matkustellut 12 maassa. Yhden kirjan nimenäkin on Yli rajojen.
Mutta miten Atesta on tullut kirjailija? Lähdemme liikkeelle 85 vuoden takaa.
Aten isä oli maamittari Wäinö Calamnius ja Helny-äiti sairaanhoitaja o.s. Aejmeleus. Atella on ollut onni asua koko ikänsä lapsuudenkodissaan Oulun keskustan Puistolassa ja vuodesta 1915 kesäisin myös Oulunsalon Varjakassa. Lähinnä äidin toivomuksesta Atte pantiin ruotsinkieliseen kansakouluun, mistä hän on ollut hyvin kiitollinen: "Oppihan kantapään kautta toisen kotimaisen."
Lyseovuosina Aten mieliharrastukseksi tulivat keskimatkojen juoksut. Nyt juoksut on juostu, mutta hiihto, pyöräily ja soutu ovat tähän asti kuuluneet kunto-ohjelmaan. Atte polkupyörän selässä Oulun kaduilla ja Varjakan tiellä on ollut tuttu näky vuosikymmenien ajan mutta ei enää. Urheiluharrastuksista hän kiittää kohtalaisen hyvää terveyttään ja pitkää ikää, vaikka hän toisaalta toteaa: "Saattaa silti olla myös geeniperintöä."
Kirjallisuus alkoi kiinnostaa jo yläluokilla Oulun lyseossa, mutta harrastuksena se jäi urheilun jalkoihin. Kuitenkin leipätyö löytyi lehtialalta.
Kaiku ja Atte
Aten lehtimiesura alkoi ylioppilastutkinnon jälkeen vuonna 1934 vanhassa kokoomuksen sanomalehdessä Kaiussa. Tavallisen toimitustyö lisäksi hän kirjoitti urheilujuttuja nimimerkillä Kolmio ja arvioi nuorisokirjoja nimimerkillä ABC. Päivän pakinan nimimerkiksi syntyi Panu.
Mieluisana yllätyksenä tulleen Italian matkan jälkeen Atte lähti 1935 Helsingin yliopistoon "lukemaan vauhdilla maisteriksi". Pääaineeksi muodostui kotimainen kirjallisuus. Gradunsa hän teki Juhani Ahon "Juhasta". Atte osallistui innokkaasti Pohjois-Pohjalaisen Osakunnan (PPO) toimintaan, oli mukana tuomassa mestaruuksia joukkuejuoksuissa ja toimitti nyrkkipainoista osakuntalehteä. PPO:n ja muusta ylioppilaselämästä hän kertoili Kaikuun Petteri Peräpohjalaisena. Hän sanoo olleensa tiettävästi ainoa tällainen osakunnan raportoija.
Vähän ennen talvisodan syttymistä Atte rahapulassaan pestautui Mannerheimin aseelliseen turvaryhmään, "johon kaikkia ei huolittukaan". Tehtävä johti hänet sodan alussa Mikkeliin ja sieltä jo tammikuussa 1940 "vakinaiseen". Ennen uutta sotaa hän oli jälleen toimitustyössä. Kaiusta Atte lähti jatkosotaan, josta hän palasi luutnanttina ja sota-aikana valmistuneena maisterina jatkamaan lehtityötä.
Oltuaan välillä (1946-1947) SVUL:n Oulun piirin ensimmäisenä toiminnanjohtajana hän palasi Kaiun toimittajaksi. 14.10.1949 hän joutui toimittamaan painoon 72-vuotiaan Kaiun viimeisen numeron. "Kaiun murhasta" Atte edelleen syyttää niin Kirjola-Kaiun kuin muitakin silloisen Oulun epäsopuisia kokoomuslaisia.
Atte perusti perheen juhannuksena 1942 Sotkamosta kotoisin olevan Mirja Hyvösen kanssa. Morsian oli töissä Kaiku-lehden konttorissa. Heille syntyi viisi lasta, joten kotona on ollut joskus pienten jaljojen vipinää. Perheen pään piti ottaa vastaan "pätkätöitäkin", kun vakinainen työpaikka oli mennyt alta ja uutta ei ollut saatavilla. Viimeisenä vaiheena lehtialalla oli Uuden Suomen Oulun toimitus 1955-1956. Hänellä on ollut myös opettajan viransijaisuuksia 4-5 koulussa. Päätoimisena tuntiopettajana hän oli vuosina 1957-1964 Oulun teknillisessä koulussa. "Paljon mieluisaakin työtä, vaikka en totisesti koskaan kuvitellut, että minusta tulisi opettaja."
Pitkäaikaisin työpaikka Atella oli Oulun yliopistossa, jonka perustamista hän oli Kaltiossakin ajanut kaikkina sodanjälkeisinä vuosina. Hänet valittiin 14 hakijasta yliopiston apulaissihteriksi syksyllä 1964, 50-vuotiaana, ja oli siinä tehtävässä eläkepäiviin asti vuoteen 1977. Tämässä virassaan Atte perusti 1965 viimeisen lehtensä, "Oulun yliopiston tiedotuksia".
Kaltio
Vaikka Atella oli työpaikkoja niin paljon että heikompia hirvitti, hänen ja Mirjan päätyöksi työtuntimäärällä mitattuna muodostui Kaltio, kaikkinensa aina tilinpitoa myöten vuosina 1945-1950. Mirja jatkoi oikolukijana vielä vuoden 1963 loppuun. "Hänen tukensa kaikessa muussakin on ollut korvaamaton apu. Hänen kielikorvansakin on paljon varmempi kuin minun. Siihenkin joudun usein turvautumaan."
Lehden perustamista on käsitelty useaan otteeseen Kaltion numeroissa, viimeksi 50-vuotisjuhlanumerossa 1995. "Elämäni parhaita hetkiä oli näytenumeron ilmestyminen vuonna 1945. Isäni ikäluokka innostui siitä Helsingissä ja koko maakunnassa. Heidän mielestään oli korkea aika ja oikea hetki. He ja omat opiskelutoverini tulivat joukolla tilaajiksi ja avustajiksi ja useat ovat pysyneet Kaltion piirissä. Nyt tämä joukko on harva."
Kun Kaltio oli ilmestynyt viisi vuotta eräs ilmoittaja esitti, että lehden takana pitäisi olla yhtiö eikä yksityishenkilö. Tämä johti Osakeyhtiö Pohjankaltion perustamiseen 1950. Asia kiinnosti monia pohjoissuomalaisia yhteisöjä, osakkeet menivät hyvin kaupaksi. Aktiivinen tilaushankinta oli kuitenkin kaiken a ja o. "Otin virkavapautta Uudesta Suomesta ja aloin kiertää ympäri Pohjois-Suomea ja muutaman viikon tuloksena oli 600 tilausta."
Nurkanvaltausyritys
Jo 1960-luvun alussa Atte päätti vähentää töitään Kaltiossa. Päätoimittajaksi kutsuttiin nuori Erno Paasilinna. Kaltion kriisiaika alkoi, kun vuoden 1963 lopulla Aku-Kimmo Ripatti oli kirjoittanut arvostelun Paavo Rintalan romaanista Sissiluutnantti. Aten mielestä kirjoitus ei soveltunut Kaltioon, mutta Paasilinnan piti oman päänsä. Siitä seurasi että lehden kantavia voimia sanoutui irti. Atte laati oman vastineen, mutta sananvapauden puolustaja Paasilinna ei sitä julkaissut.
Tässä tilanteessa Atte keskittyi varmistamaan tilaajakantaa puhelinmyynnillä. Samaan aikaan alkoi tapahtua "kulisseissa". Johtokunnan puheenjohtajan luona kävi lähetystönä joukko oululaisia, jotka vaativat itselleen osake-enemmistöä Pohjankaltion lisäosakkeiden avulla. Lähetystö vaati välillä Aten hyllyttämistäkin. Samat henkilöt yhdessä Paasilinnan kanssa vaativat johtokunnalta lupausta osake-enemmistöstä, muuten he perustaisivat uuden aikakauslehden. Pohjankaltion johtokunta ei ehtinyt kokoontua päätösvaltaisena, kun uhkailijat perustivat aikakauslehti Pohjoisen edeltäjän.
Tämän jälkeen Kaltion johtokunnassa esitettiin, että Kaltio pitäisi lakkauttaa. Mutta Atte oli eri mieltä. Hän sai Kaltion rahoituksen järjestymään pankkilainan avulla. Samalla hän päätti luopua suunnittelemistaan lisensiaattiopinnoista ja omistautua Kaltiolle. Kilpailijan puolelle siirtyneelle Kaltion perustajatoverille ja ystävälle kirjailija Reino Rinteelle hän kirjoitti: "Eikö olisi ollut herrasmiesmäisempää perustaa uusi lehti kaikessa hiljaisuudessa tai julkisuudessa ja antaa toisen olla tai käydä miehen tavoin osakkaana huolehtimaan siitä, että Kaltio ilmestyy entistä parempana."
Rintamalinja tässä valtataistelussa ei ollut täysin puoluepoliittinen. Kysessä oli ajan henkeen kuulunut nuorten radikaalien nousu. "Pohjoisen terhakat maisterit yrittivät kävellä minun ylitseni. Jos näin olisi käynyt, Kaltio ei olisi ollut enää sama lehti". Kaltio oli neutraali Pohjoista kohtaan, lähinnä Paasilinnaa seuranneen päätoimittaja Jorma Eton toivomuksesta. Ei edes vastattu siltä taholta tulleeseen purevaan kirjoitteluun. Kriisin takia Oulu sai negatiivisen, konservatiivisen maineen koko valtakunnassa, mitä se ei olisi ansainnut.
Nurkausvaltausyrityksenkin jälkeen Kaltion vetäminen on ollut Atelle monella tapaa hankalaa. Hän ei ole aina pitänyt kaikkien päätoimittajien linjasta. Vielä enemmän on ollut huolta taloudesta. Tämän artikkelin kirjoittaja oli päätoimittajana kaikkein köyhimpinä vuosina 1972-83. Muistan, että oli vuosia jolloin ei päätoimittajalle eikä avustajille riittänyt mitään korvausta. "Kaltion vetäminen on kuin kivireen vetämistä", huokaili Atte usein."Kaltio on painolastina hirvittänyt lukemattomia kertoja." "Silti en ole katunut sen perustamista", hän lisää.
Sitten valtionavustukset alkoivat helpottaa tilannetta. Myöhemmin osakeyhtiö korvattiin yhdistyksellä. Tammikuussa 1987 Atte lopetti kertarysäyksellä eli sanotui irti kaikesta. "Tuli mieleen, että en sentään halua kuolla Kaltion takia."
Kirjailijaksi vasta sitten kun muut työt jäivät
Atte sanoo, että ìkirjoittaminen on hänelle harrastuksista mieluisin, hauskakin kun on keksinyt sopivan aiheen. Moni on toivonut, että Atte kirjoittaisi muistelmat, mutta Atella on myös muita haaveita. Tosin muistojaan hän jo tallentanut tietokoneelle. Leikkisästi hän paljastaa, että kirjan nimi ja kansikuva ovat jo valmiina. Kuvan taustalla on Kaarle Suuren patsas ja etualalla Atte. Sukututkija N.P. Virtasen mukaan Atte on Ruotsin kautta Kaarle Suuren sukua. Kirjan nimenä olisi Kaarle Suuri ja Atte Pieni.
Kysyessäni mitä mieltä Atte on nykyhetken Kaltiosta, hän sanoo ensin hämmentyneensä taiton ja kuville annetun tilan takia - ennen jokainen palsta piti olla teksin peittämä. 1940- ja 1950-luvulla kulttuurielämä oli se tyhjä tila, joka Kaltiolla oli täytettävänä. Sen jälkeen on tullut paljon uutta informaatiota, minkä vuoksi Kaltiokaan ei voi olla paikoillaan. Kuitenkin sisällöstä hän painottaa sitä, että vaikka Kaltio saa ja sen pitää seurata yleistä kehitystä, niin Pohjois-Suomi pitää olla hyvin esillä. Se on sitä oikeaa, vanhaa kaltiolaisuutta, joka onneksi näkyy tämän vuoden ensimmäisessä numerossa.
Atella on ehtinyt olla monta elämäntyötä, ja monta asiaa ajettavanaan. Hän sanoo: "Vaikka en ole enää yhtä aktiivinen, en voi olla ottamatta kantaa jopa poliittisiin kysymyksiin."
Aten yhteydessä tulevat mieleeni Johannes Messeniuksen muotokuvaan kirjoitetut sanat Oulun tuomiokirkossa: "Sine musae mors vita" eli vapaasti suomennettuna ìIlman runottaria (so. henkisiä harrastuksia) on elämä kuollutta. Kun monet ihmiset taantuvat jo keski-iässä, runottarien kanssa seurustellut Atte on koko ikänsä pysynyt virkeänä ja luovana. Olisinpa vielä 85-vuotiaana samanlainen, toivoo varmasti moni, minäkin heidän mukanaan.
