Kaltio - Nuoren pohjolan kulttuurikuvastin (Suomalainen valokuvataide, nykytaide, Ulla Jokisalo, Ilkka Halso, Miklos Gaal, Suomen valokuvataiteen museo, Esko Männikkö)

Suomalaisen valokuvataiteen kansainvälistyminen alkoi Esko Männikön kuvista ARS 95 -näyttelyn jälkimainingeissa. Nykyään suomalaista valokuvataidetta esitetään hämmästyttävän paljon ulkomailla: lähes neitseellisestä taidemuodosta on tullut taiteen vientituote.

Valokuvaus ei vielä 1980-luvulla luontevasti kuulunut maan taidemuseoiden näyttelyohjelmaan, eikä kokoelmiin hankittu valokuvateoksia. Silloin ajateltiin, että valokuvaus kuuluu yksinomaan Suomen valokuvataiteen museolle. Uskomattomalta tuntuu, että Nykytaiteen museo osti ensimmäiset valokuvateokset vasta 1990-luvun alussa.

Valokuvataiteen kansainvälistyminen ei ole yksittäinen ilmiö asian koskiessa kuvataiteen kenttää kokonaisuudessaan. Valokuvauksen osalta eurooppalaistumisen ja maapalloistumisen kehityskulut ovat vielä muita kuvataiteita dramaattisemmat, sillä ne ovat limittyneet valokuvataiteen vähittäiseen legitimoitumiseen taidemuseoiden näyttelyteokseksi ja kokoelmaostojen kohteeksi: täysveriseksi osaksi nykytaidetta. Vientituote on muokattu sekä institutionaalisen että kaupallisen arvostuksen kannalta lähes neitseellisestä taidemuodosta.

Ammattikoulutuksen saaneiden valokuvataiteilijoiden ensimmäinen polvi hankki näyttelykokemuksensa muutamissa valokuvaan erikoistuneissa gallerioissa ja 1980–90-luvun vaihteessa maahan luodun valokuvakeskusten verkoston puitteissa Oulussa, Mikkelissä, Turussa, Jyväskylässä ja Kuopiossa. Kansainvälistä tunnettuutta tavoiteltiin muutamin yksittäisin hankkein.

Kahden vuosikymmen takaiseen tilanteeseen nähden on jokseenkin paradoksaalista, että valokuvauksesta on tullut Esko Männikön ensimenestyksen jälkeen kuvataiteen keskeinen vientiartikkeli heti Eija-Liisa Ahtilan videoteosten jälkeen. Englanninkielisillä verkkosivuilla tehdyn Google-gallupin mukaan Elina Brotherus ja Esko Männikkö pääsevät yhteenlaskettuna lähelle Ahtila-osumien määrää (noin 4500). Kahden menestyksekkäimmän lisäksi monien muiden valokuvat kiertävät ulkomaisissa gallerioissa, museoissa, biennaaleissa, triennaaleissa ja messuilla, ja niitä on ostettu ulkomaisiin yksityisiin ja julkisiin taidekokoelmiin runsaasti. Hyvän kokonaiskäsityksen nykyvalokuvauksen liikkuvuudesta saa ilmi 30byTaik-nettisivuston valokuvaajien vaikuttavista ansioluetteloista (www.30byTaiK.com).

Nykyinen, luonteva kansainvälisyys on kuin pienistä puroista syntynyt virta, jossa taiteilijoiden, opiskelijoiden, opettajien, kuraattorien, galleristien ja kriitikoiden liikkuvuus ja parantunut tiedonvälitys on laittanut nykytaiteen liikkeelle yli rajojen. Valokuvan ja muun kuvataiteen kansainvälistymisessä tärkeinä tekijöinä ovat olleet julkisella rahoituksella toimivan suomalaiseen kuvataiteen vientiorganisaation, näyttelynvaihtokeskus Framen perustaminen vuonna 1992 ja Suomen liittyminen EU:iin (1995). Framen rahoituksella muun muassa ulkomaiset taidemaailman vaikuttajat ovat saapuneet Suomeen tutustumaan täkäläisiin taiteilijoihin, ja suomalaiset taiteilijat ovat saaneet Framelta tukea kansainvälistymiseen. Euroopan Unioniin liittyminen on lisännyt Suomi-tietoisuutta ja EU on konkreettisesti tukenut kansainvälistymistä eri alojen opiskelijavaihto-ohjelmista alkaen.

Valokuvataiteen vientiponnisteluja tarkastellessa ei voi sivuuttaa taiteen alan päämäärätietoisinta vientiorganisaatiota, Galleria TaiKia, jonka pitkäjänteisen työn hedelmät ovat kypsyneet viime vuosina. Kyseessä on vuonna 1997 perustettu, paikkaan sitoutumaton Taideteollisen korkeakoulun yksikkö, jonka päämäärä on tehdä tunnetuksi "Taideteollisen korkeakoulun lahjakkaita oppilaita ja edistää heidän ammatillista uraansa jo opiskeluaikana". Käytännössä Galleria TaiK tarkoittaa Englannista Suomeen muuttaneen taiteilija Timothy Personsin toimintaa valokuvataiteen viennin edistäjänä muun muassa vuosittaisilla Tukholman ja Berliinin taidemessuilla.

Laajin tähänastinen voimannäyttö on ollut viimekesäinen Suomen valokuvataiteen museon näyttely 30byTaik, joka tammikuussa avautuu Tukholman Kulttuuritalolla ja syksyllä Berliinissä. Kansainvälisestikin on ainutlaatuista, että taideoppilaitos osallistuu näin aktiivisesti oppilaidensa kansainvälisen uran luomiseen. Berliinin nykytaiteen messuilla Galleria TaiK myi tänä syksynä neljäkymmentä teosta yhden teoksen maksaessa useampia tuhansia euroja. Kokonaismyynti lähentelee Nykytaiteen museo Kiasman vuosittaisia ostomäärärahoja.

Ulla Jokisalo
Self Portrait with scissors, 2004
uniikki teos
hopeagelatiinivedos, lanka, silmäneula, kangas 45 x 45 cm

Ensin tarvitaan tuote

Valokuvauksen kansainvälistymisessä on saavutettu se, mitä etsittiin pitkään. On silti todettava, että puhe valokuvauksesta "eräänä menestyneimpänä vientituotteena" on liioittelevaa markkinapuhetta, jos mittapuuna pitää todella merkittäviä kulttuuriviennin aloja, musiikkiteollisuutta, elokuvaa tai pelejä. Taloudellisessa mielessä tai yleisön määrässä kuvataide ei pärjää näille viime vuoden musiikkiviennin arvon ollessa esimerkiksi 20,3 miljoonaa euroa (HS 23.10.2004).

Kuvataide on sisällöntuotantoalan lieve, ja valokuva kuin liepeen lieve, mutta sen kansainvälistymisen prosesseja lähemmin tarkastellessa esiin nousee kehityspiirteitä, jotka ansaitsevat huomiota laajempienkin globalisoitumisprosessien oireina. Tuotteistaminen ja markkinointi ovat onnistuneen kulttuuriviennin edellytykset, jotka ovat omalla tavallaan toteutuneet myös valokuvauksen alalla.

Kulttuuriviennin ensimmäinen edellytys on markkinoita kiinnostava kilpailukykyinen tuote, mikä valokuvataiteen osalta fyysisenä tuotteena tarkoittaa ensisijaisesti suurikokoisia, pohjustettuja ja kehyksettömiä värivalokuvia. Usein kuvat pohjustetaan alumiinille, mutta mielellään käytetään myös saksalaista, Diasec-tuotemerkillä tunnettua tekniikkaa. Saksassa kuvat pohjustetaan suoraan akryylin alle. Menetelmä on kallis, mutta tuottaa ainutlaatuisen aineettoman tuntuisia kuvia.

Kilpailukykyisen tuotteen toteutumisessa merkittävänä apuna on ollut värivalokuvaustekniikan kehitys. Voi ajatella, että valokuvataiteen kansainvälisen nosteen tärkein tae on ollut valokuvauksen maalaukselta näyttävä muoto, joka pelasti valokuvan grafiikan kohtalolta pikkutaiteena maalauksen, päätaiteen kyljessä. Seinälle ripustettuna värilliset nykyvalokuvat muistuttavat maalauksia muodoltaan ja kooltaan. Jos värivalokuvaustekniikat olisivat jääneet kehittymättömiksi, värivedosten hinnat karanneet valokuvataiteilijoiden ulottumattomiin ja valokuvataide jäänyt grafiikan näköiseksi pieneksi ja mustavalkoiseksi, ei valokuvataide ehkä koskaan olisi päässyt samalla lailla kiinteäksi osaksi kansainvälistä nykytaidetta kuin mitä se on ollut monissa keskeisissä näyttelyissä, Kasselin Dokumentasta Venetsian biennaaleihin.

Hyvässä tuotteessa on usein paljon vanhaa ja jotain uutta. Maalauksen mitat täyttävä valokuva lainaa maalauksen tuttuudesta ja arvovallasta ollen samalla kivalla tavalla tuore. Muistamme Esko Männikön esittäneen ARS 95 -värivalokuvansa kuin maalaukset, koristeellisissa kirpputorikehyksissä, joiden kautta valokuvat saivat arvolleen ja ymmärrykselleen hyvää tekevän viitepisteen. Peräkamarin pojat kommentoivat maalaustaidetta, ja se huomattiin. Edeltävän vuosikymmenen tärkeiden valokuvataiteilijoiden intiimi mustavalkokuvaus (muun muassa Ulla Jokisalo, Timo Kelaranta, Pentti Sammallahti, Jorma Puranen)oli vielä jäänyt ajan ekspressiivisen suurmaalauksen jalkoihin.

Ilkka Halso
Museum I
100x135 cm, edition 6
50x 68 cm, edition 10

Ja sitten markkinointi

Värivalokuvauksen tekninen kehitys on ollut valokuvataiteelle onnekas, uuden entistä merkittävämmän roolin kuvataidemaailmassa mahdollistanut sattuma, josta markkinoinnilla on työstetty menestystuote. Muokkaako markkinointi tuotetta, taidemaailmassakin?

Taiteen piirissä pidetään mielellään yllä käsitystä taiteen kehityksen omalakisuudesta, päätöksissään itsenäisistä taiteilijoista, olkoonkin, että taiteen ilmaisullinen kehitys yleisesti nähdään perustuvan materiaalien, prosessien ja teknisten laitteiden kehitykseen sekä neuvotteluun muun kuvakulttuurin ja ympäröivän yhteiskunnan kanssa. Taiteen kehitykselle pidetään ominaisena, että se tavalla tai toisella reagoi uuteen tekniikkaan, ympäröivään visuaaliseen kulttuuriin – taiteeseen, populaarikulttuuriin, mediakuvastoon – ja yhteiskuntaan.

Taiteen markkinoinnilla ei mielellään tunnusteta olevan merkitystä taiteen kehitykselle, mutta valokuvataiteen ilmaisullisen kehityksen tarkastelu antaa aihetta tuotteen ja markkinoinnin suhteen spekulointiin. Markkinavoimilla voi esimerkiksi epäillä olevan osallisuutta valokuvainstallaatioiden häviämiseen.

Viime vuosikymmenen alkupuolella ja puolivälin paikkeilla moni nuori valokuvataiteilija tunsi viehtymystä nykytaiteen suosimiin installaatioihin. Valokuvia ei enää esitetty yksittäisinä teoksina vaan tilallisena kokemuksena. Ne irrotettiin seiniltä ja mietittiin erilaisia mahdollisia esitystapoja valokaapeista (Jyrki Parantainen) stereokuviin (Heidi Tikka). Vuoden 1996 Fotofinlandian finalisteista suurin osa esitti installaation ja esimerkiksi Nykytaiteen museo Kiasman avajaisnäyttelyssä keväällä 1998 Männikön teokset olivat ripustettuja suljettuja kehiä, joiden sisälle astuttiin kumartuen.

Taidesosiologi Erkki Sevänen kirjoittaa: "Pitkällä aikavälillä taidejärjestelmän kehitystä on leimannut kasvava markkinaperustaisuus, jolloin toiminta on taiteen tuotannon ja välityksen alueilla lisääntyvässä määrin organisoitu liiketaloudellisen rationaliteetin mukaisesti." (Sevänen 1998, 25). Kun valokuvataide uudelle vuosituhannelle tultaessa unohti installoinnit ja palasi seinille, voi siinä nähdä Seväsen mainitsemaan liiketaloudellista rationaliteettia. Kansainvälistymisen edellyttämän teosten liikuteltavuuden kannalta on kätevää, että installaatioiden asemasta matkalla on tutun litteitä kuvia, helposti pakattavia ja mitä erilaisimpiin tiloihin näppärästi asettuvia, vain seinäpinta-alaa vaativia. Rationaalista on myös se, että teokset ovat fyysisesti kestäviä ja tarpeeksi kalliita. Materiaalisesti heikkolaatuinen ei käy kaupan ja hinnaltaan edullisen myynti tulee liian kalliiksi. Eräiden valokuvaajien suosima teosten monimetrinen valtavuus on liikuteltavuuden kannalta haitta, mutta kompensoituu korkealla myyntihinnalla ja valokuvien houkuttelevalla näyttävyydellä yleisön silmissä.

Markkinoinnin vaikutus teosten sisältöön on muotoa kiperämpi kysymys. 30byTaiK-näyttelyn myötä tuotiin julkisuuteen Helsingin koulun käsite, jonka avulla näyttelyn valokuvaajat ja tulevaisuudessa mahdollisesti monet muutkin Taideteollisessa korkeakoulussa eri aikoina opiskelleet valokuvaajat istutetaan yhteisen brändin alle, samanlaisina ja kuitenkin erilaisina. Kiinnostavaa hankkeessa on, että ensi kertaa Suomessa taiteilijaryhmä luodaan markkinointimielessä ulkoapäin aivan kuin tv:n pop-yhtyeitä rakentavissa ohjelmissa. Koska taiteen perusedellytyksiä on taiteilijan yksilöllinen kädenjälki, sisältyy taiteilijaryhmän brändin rakennukseen väistämättä sisäinen ristiriita, joka väistetään nostamalla erilaisuus valokuvaajien yhteiseksi nimittäjäksi ja pelättyjä yhdenmukaisuussyytöksiä näin ennalta torjuen: "The Helsinki School" ... edustaa Taideteollisen korkeakoulun opetusprosessissa kehittynyttä ajattelutapaa, lähtökohtaa, jossa jokaiselle sukupolvelle on annettu mahdollisuus löytää oma kuvakielensä."

Helpompaa kuin osoittaa Helsingin koulun sisällöllinen yhtenäisyys on osoittaa sen muutamia sisällöllisiä katvealueita, joilla voi nähdä yhteyden markkinavoimien logiikkaan. Koska valokuvataidetta markkinoidaan sekä epäkaupallisessa että kaupallisessa mielessä, näyttää siltä, että kuvapinnoilla varotaan vakavia häiriöitä. Galleria TaiKin viemän taiteen aiheet ovat tavallisesti sangen epäpoliittisia verrattuna kansainväliseen nykytaiteeseen keskimäärin, ja mikäli ovat poliittisia – sukupuolikysymys mukaan lukien -, asiat on käsitelty huomattavan viitteellisesti ja viileästi. Suoran kontaktin katsojaan ottavan yksilöllisen ihmisen asemasta yhä useammin kuva täyttyy maisemista, tyhjistä tiloista, selistä, kaukaisista hahmoista. Paitsi, jos kuvassa on taiteilija itse, jolloin valokuvateos asettuu maalaustaiteen pitkään omakuvajatkumoon.

Lisäksi voi nähdä, että pyrkimys teknisesti ja esteettisesti taidokkaaseen lopputulokseen aiheuttaa, että valokuvauksen populaarikäyttöjä hyödyntäviä tai tutkivia teoksia ei ole. Ei moniaineksisia, eri kuvakulttuureja yhdistäviä kollaaseja, ei myöskään keveällä kädellä tehtyä hetkellistä kuvaa. Näiden valokuvataiteen alakulttuurien työstäminen kuuluu tällä hetkellä Kuvataideakatemian kasvattien tehtäviin. Ylipäänsä, Suomen taiteen pitkän perinteen mukaisesti, valokuvataiteen valtalinjalla tasainen vakavuus voittaa leikkisän tai hurjan.

Häntä heiluttaa koiraa?

Markkinointi muokkaa taidetta tavoilla, joita on vaikea kaikilta osin tehdä näkyviksi. Miksi edes pitäisi? Onko sillä väliä, jos häntä heiluttaa koiraa, jos samaan aikaan taiteilijamme kansainvälistyvät aidosti, pääsevät aitoina toimijoina mukaan kansainväliseen taide-elämään, vapautuvat markkinointitehtävistä ja voivat ehkä jopa elää työllään. Pelätty mahdollinen muodollinen ja sisällöllinen yhdenmukaisuuskin voi parhaassa tapauksessa merkitä kommunikaation takaavaa yhteistä kieltä, avautumista ja ymmärretyksi tulemista. Keskinäisen ymmärryksen vuoksi yhdenmukaistumisen prosessit ovat osittain myös välttämättömiä.

Yksittäisistä taiteilijoista markkinaperustainen taidemaailma on hankalin niille, jotka eivät syystä tai toisesta sovi vientiohjelmiin. Heille, jotka eivät opi tai eivät halua oppia oikeaa kieltä. Heille, joiden on vaikea sisäistää markkinatalouden peruslähtökohtaa kysynnästä ja tarjonnasta eli nähdä teoksensa kauppatavarana. Toisaalta muutamille nopeaoppisille saattaa kansainvälinen ura aueta kokeneempien vanavedessä helpommin kuin koskaan, jos kestää tehokkaan markkinointiorganisaation aiheuttamat suorituspaineet ja keskinäisen kilpailun, joka saa alkunsa jo opiskeluaikana. Parhaassa tapauksessa valokuvaaja päätyy pätevän ulkomaisen galleristin hoiviin lähes suoraan koulunpenkiltä.

Ilkka Halso
Kitka river
183x 300 cm, edition 6
91x150 cm, edition 10

Taidetta on vaikea määritellä muuten kuin institutionaalisen taideteorian mukaisesti: taide on sitä mitä uskottavasti pystytään taiteena esittämään. Paljaimmillaan ja alkeellisimmillaan teoksen markkinointi on sen nimeämistä taiteeksi ja kehittyneimmillään liike-elämän parhaan markkinointitietouden soveltamista taidemaailmaan.
Varsinaiseen taidemaailmaan nähden valokuvataide on onnistuneesti käyttänyt hyväkseen kaikkia erilaisia markkinointistrategioita päätyen täyttämään oikean taidemaailmaan kuulumisen merkit. Valokuvataide on sopeutunut. Kymmenen vuotta sitten olisi ollut vaikea kuvitella nykytilannetta, jossa teoksista valmistetaan rajoitetut sarjat – usein viiden editioita -, jossa valokuvaajan keskeisenä huolena on löytää ulkomainen galleristi ja jossa laskelmoidaan, millä markkinoilla teokset kannattaa myydä, jotta ne saa arvostettuihin nykytaiteen kokoelmiin. Taidemaailmaan sulautumisen hintana valokuvauksen pitkä historia radikaalina "toisena", monistettavana, populaarina, keveänä mediana ja näiden ominaisuuksien kautta taidejärjestelmän haastajana on kansainvälisimmän valokuvataiteemme osalta tällä erää katkennut.

Erkki Sevänen: Taide instituutiona ja järjestelmänä. Modernin taide-elämän historiallis-sosiologiset mallit. SKS, Helsinki, 1998.

Elina Heikka
kirjoittaja on helsinkiläinen taidehistorioitsija.

Miklos Gaal
Swimming lesson
Uimatunti
seitsemän valokuvan sarja (1-7)
2004, kukin 62 x 62 cm
Kromogeeninen digitaalivedos

Ulla Jokisalo
Ulla Jokisalon taiteen keskeistä sanastoa ovat hänen ompelijaäidiltään perimänsä kuva-aiheeu, sakset, pistävät neulat ja langat. Oman kuvallisen sanastonsa kautta Jokisalo hienovireisesti vaalii muiston, muistamisen, kasvun, seksuaalisuuden ja naiseuden teemoja. Jokisalon työt ovat usein materiaalisesti moniaineksisia: valokuvia, leikattuja kuvia, ompelusta. Uusimmissa töissä säntillisestä pistosta on tullut vapaamuotoista lankasykkyrää.

Ilkka Halso
Ilkka Halson taiteen polttopisteessä on luontosuhde. Kuvillaan hän on eri sarjoissaan osittanut tapoja, joilla ihminen on tieteen ja kulttuurin kautta ottanut luonnon haltuunsa. Museum of Nature- sarja koostuu digitaalisesti tuotetuista tulevaisuuden kuvista, joissa luonto on viihteellistetty teatterispektaakkeliksi tai rariteettina suojeltu. Halson hätkähdyttävästi kuvittamassa tulevaisuudessa luonto tarvitsee insinöörien rakentaman suojan.

Miklos Gaál
Miklos Gaálin valokuvat esittävät jumalan katseen pienoismallimailman. Vaikutelma rakentuu kuvien yläkulmasta satunnaisista terävyysalueista. Epäterävyyden takia katse kiertää pitkään kuvan pintaa napsien terävien alueiden yksityiskohtia. Yksittäiset ihmiset nousevat esiin äärimmäisen pieninä, siluetissaan juuri ja juuri jotain yksilöllisyydestään säilyttäen. Edes perineinen henkilökuva ei välttämättä synnytä yhtä voimakasta kysymystä yksilöllisyydestä kuin Gaálin epäterävyydellä oikutteleva kuvasto.

Ulla Jokisalo, Ilkka Halso ja Miklos Gaál ovat mukana Suomen valokuvataiteen museon 30byTaik näyttelyssä, joka on tammikuussa Tukholman kulttuuritalolla ja syksyllä 2005 Berliinissä.

Ulla Jokisalo
Stand on her own two feet, 2004
uniikki teos
hopeagelatiinivedos, lanka, kangas
53 x 28 cm