Olin odottanut Qstockia niin kauan.  Melkein vuoden. Tunsin sen viimein lähestyvän katsellessani hikisenä, suoraan töistä tulleena Helsingistä saapuvaa junaa joka toisi luokseni Qstock-ystäväni.  Mutta ennen juhlimista piti käydä vielä kotona syömässä, juomassa, suihkussa, meikkaamassa ja hihittämässä. Suuri tavoitteeni oli ehtiä alueelle kuuntelemaan edes hetki Liekkiä.

Matkaa Kuusisaareen siivitti keskustaan asti kaikuva Negative. Koko kävelymatkan tietä reunustivat fiilistelevät enemmän tai vähemmän juopuneet kanssajuhlijat, jotka olivat kai katsoneet parhaimmaksi jäädä kuuntelemaan tienposkeen. Saapuessamme perille havaitsimme ihmeeksemme pisimmät koskaan näkemämme jonot. Yritimme puskea itsemme sisäänkäyntien luo tiedustellaksemme minkä jonon hännille meidän kuului mennä, ettemme toimisi kuten jo aiemmin sisään sulloutuneet ystävämme, jotka seisoivat puolitoista tuntia väärässä jonossa lippujen toivossa vain kuullakseen seisseensä ennakkolippujonossa. Koska kukaan ei reagoinut mitenkään meidän änkeämiseemme, päätimme kokeilla onneamme ja jäädä tönöttämään leppoisien hevareiden sekaan suoraan portille, ja pääsimme sisään kymmenessä minuutissa. Anteeksi kovasti kaikille joita etuilimme, mutta joskus pienestä ja huomaamattomasta ulkomuodosta on etua, ja ihmiset usein suhtautuvat suopeasti jos etuillessaan hymyilee ja hokee taukoamatta "kiitoskiitosanteeksanteeks". Kannattaa kokeilla. Tai älkää kokeilko, jos kaikki tekisivät niin, niin maailmahan olisi kaaos. Ja se ei olisi kivaa. Suomalainen kiltisti jonottava kansanluonne on hieno asia.

Olimme auttamattomasti myöhässä Liekkiä ajatellen, mutta meidän kannaltamme helpotukseksi paikan päällä ilmeni, että keikka oli peruttu. Ajoissa paikalla olleiden mielestä asia ei varmaan ollut yhtä positiivinen yllätys. Vaikkemme kuulleet myöskään toista aikatavoitettamme Morleyta, onnistuin silti näkemään ohijuoksevan Pentti Amoren. Tapahtuma ehkä hyvin lievästi lievitti pettymystä epäonnistuneesta aikautauluttamisesta. Kiertelimme aluetta ja katsastimme paikkoja. Alue oli muuttunut edellisestä vuodesta. Siellä, missä ennen oli Happi-teltta, olikin nyt päälavan anniskelualue. Istahdimme sinne nauttimaan tuopposelliset mallasjuomaa odotellen Apulantaa. Apis oli hyvä niin kuin se aina on, on kivaa katsoa kun herra laulutaiteilija laulaa niin että jänteet kaulassa paukkuu. Ehkä se on shöytä, mutta tulee ainakin tunne että lähtee sydämestä. Oli myös mukavaa, että meitä vanhan punk-Apulannan muistavia palkittiin edes vähän. 

Kesken Apulannasta nautiskelun pitikin lähteä kirmaamaan vessaan, että ehtii katsomaan Transistoria Happi-telttaan. Vessajonossakin toimi suomalainen kansanluonne, muut ihmiset jonottivat rauhallisesti hymyten. He olivat varmaankin sellaisia ihmisiä jotka ennakoivat tarpeensa, toisin kuin eräät. Nätisti rynnien pyyhälsimme keskelle vessajonostoa ja ensimmäisestä avautuvasta bajamajan ovesta sisään. Kukaan ei sanonut poikkipuolista sanaa, eikä tuntunut edes huomaavan. Ehkä heillä ei ollut kiire, ehkä he olivat jo taintuneet vessa-alueen aromeista, ehkä heitä ei kiinnostanut.  Tunsimme ystäväni kanssa elimistössämme pistoksen jossain sielun tietämillä, ja armollisesti jatkossa kävimme puskassa. Kerran vuodessa on minullakin naisena oikeus käyttää maailmaa vessanani, kuten miehet tekevät ympäri vuoden.

Lähdimme turhaan kesken Apulannan, sillä Transistorin keikka oli kovasti myöhässä. Ei se meitä haitannut, istuimme entisen sirkusteltan kummallisesta harsosta koostuvalla lattialla ja söimme eväsrieskojamme. Kuulin myöhemmin jostain joltain, että myöhästymä johtui jostain joka ei liittynyt itse Transistoriin, joten ei pidä heitä syyttämän. Yritimme myös tavoittaa muita alueella haahuavia tovereitamme, mutta koska kaikki tuhannet muutkin ihmiset ilmeisesti yrittivät samaa, eivät puhelimet toimineet. Transistori oli hypnoottinen. En ole aiemmin nähnyt heidän esiintyvän yhtenevässä asussa, mutta se oli hieno idea. Kerrassaan mainiota.

Seuraavaksi suuntasimme taas päälavalle, jolla esiintyi CMX. En ole koskaan oikein ehtinyt keskittyä kuuntelemaan yhtyettä, mutta keikan aloittanut ulkomaankielinen puhe oli varsin vaikuttavaa. Onnistuin pilaamaan ystävältäni hänen lempiyhtyeensä keikan haluamalla yhtäkkiä täysin ilman mitään pätevää syytä lähteä backstagelle. Koska ystäväni on ystävällinen ihminen (eikä halunnut jäädä yksin), hän lähti mukaani. Emme päässeet päälavan bäkkärille, koska järjestysmies oli varsin virkaintoinen ja vain minulla oli bäkkärilupa. Harkitsimme hetken lyöttäytyvämme vieressä notkuvan Janne Niinimaan seuraan, mutta tulimme järkiimme ja löysimme lähistöltä toimittajakollegani Paavon, joka kertoi, että Happi-teltan bäkkärin kautta pääsee päälavan bäkkärille.

Niin pääsikin. Siellä järjestysmies oli suurisydämisempi ihminen ja päästi meidät auliisti sisään.  En tiedä mistä tulivat aiemmat näkemykseni backstagen ihmeellisestä maailmasta (varmaan Wallu Valpion reportaaseista MoonTV:ltä), mutta olin karvaasti pettyvä. Happi-teltan bäkkärillä oli Transistori ja jotain muita tyyppejä. Kirmasimme Paavon neuvoa noudattaen metsään, jonka takana piti olla päälavan bäkkäri. Eksyimme vain kerran.  Metsä oli oikeastaan parasta antia koko bäkkärillä käynnissä, se oli sellainen vähän pelottava kummitusmetsä, kauhuromantiikkaa kesken rokkijuhlien. Lopulta löysimme SEN OIKEAN bäkkärin. Siellä oli pomppulinna jossa pomppi naisia ja vieressä seisoi oululaisia juntteja tuijottamassa, yrittivät houkutella meitäkin pomppimaan. Oltaisiin mentykin, ellei siellä olisi ollut jo niin paljon naisia. Tarjoilualueella oli poreamme joka haisi kloorilta ja jossa lillui kaksi bikini-naista ja vieressä tönötti lauma oululaisia juntteja tuijottamassa. Koska emme nähneet mitään syytä viipyä kauempaa, lähdimme metsän ja Happi-teltan kautta tavallisen kansan juhliin, siellä oli paljon paljon hauskempaa.

Katsoimme parhaimmaksi jättää Kuusisaaren siltä iltaa siihen ja siirtyä 45 Specialiin jatkamaan iltaa aamuun saakka.

Lauantain tavoitteeni oli ehtiä katsomaan Akseli Klonkin näytelmätaidetta kello 14.00. Se ei aivan onnistunut, sillä heräsin kello 14.30. Olimme ystäväni kanssa melko vakuuttuneita, että olemme kerrassaan liian vanhoja tällaiseen monen päivän rypemiseen ja kirosimme itseämme kun emme edellisenä iltana ymmärtäneet lähteä ajoissa kotiin. Söimme hieman aamiaista (tai lounasta... tai päivällistä) ja hihitimme. Olin ajatellut, että ehdottomasti ehdin nähdä TikTakin, mutta aika vierähti, ja ehdimme kuulla yhtyeen soittavan laahustaessamme Kuusisaareen. Kaunista se oli niin. Koska tällä kertaa sai rannekkeen kanssa marssia rehvakkaasti suoraan sisään, katsoimme hyväksi jäädä nauttimaan hieman virvokkeita alueen ulkopuolelle. Niin näytti ajatelleen moni muukin, sillä ihmisiä oli kamalasti. Verhouduin aurinkolaseihini ja kuvittelin olevani näkymätön. 

Seitsemältä alkoi soittaa yksi Qstockin suosikeistani, YUP. Olimme mukavasti takana, niin että näimme kaiken. Ainoa häiriö oli hyväntahtoinen känniääliö, joka oli omaksunut hymyile ja pyydä anteeksi -taktiikkani. Poika joi punaviiniä ja steppaili edestakaisin, runttasi jo valmiiksi kipeän nilkkani ruhjeille ja kaatoi ystäväni vaatteille viinit, mutta kertaakaan hän ei kaatunut eikä läikyttänyt omille vaatteilleen. Normaalisti sellaisesta käytöksestä voisi suivaantuakin, mutta koska känniääliö oli jatkuvasti niin vilpittömästi pahoillaan, ei oikein voinut muuta kuin yrittää pysyä pois tieltä. Keikka oli loistava, vaikken uusimman levyn biisejä kovin hyvin tunnekaan. Onneksi taas meitä vanhan polven kuuntelijoita muistettiin, viimeinen biisi oli Kirvesperseet. Se oli mahtava huipentuma.

YUP:n jälkeen päätimme tehdä jotain ihmiskammollemme ja siirryimme taas päälavan anniskelualueelle. Puolen tunnin kuluttua maailma näytti yhtäkkiä hyvin ystävälliseltä ja kaikki ihmiset tuntuivat kovin tutuilta ja läheisiltä. Tunnin kuluttua kaadoin epähuomiossa puoli tuopillista olutta kenkääni ja siitä riemastuneena ystäväni nakkasi loput siiderinsä reppuunsa. Istuimme naureskellen anniskelualueella ja kuuntelimme kuinka Jyrki69 mörisi meille selkämme takana. Komealtahan se kuulosti. Jälkeen päin vähän harmittaa etten viitsinyt nousta seisomaan ja kääntyä, niin voisin sanoa nähneeni 69 Eyesin. Nyt olen vain kuullut heidät.

Yhtäkkiä meillä olikin jo kauhistuttava kiire kuuntelemaan suurta suosikkiamme Kotiteollisuutta. Joskus ihmettelen, miten iloiseksi ihminen voi tulla siitä, että parrakas lappeenrantalainen vittuilee minulle ja minä vielä maksan siitä. KT oli... en tiedä voiko sitä kuvata sanalla ihana, mutta se oli. Edessämme riehui aggressiivinen nuori mies, mutta onneksi takanamme oli kaksi ritarillista nuorta miestä, jotka ottivat aina kopin kun meinasin kaatua osumasta. 

Heti Kotiteollisuuden lakattua laulamasta kauniita laulujaan, juoksimme takaisin päälavalle kuuntelemaan kerrassaan erityylisiä välispiikkejä. Zen Cafén Samuli Putron näkemys maailmasta ja suhde yleisöön on hieman erilainen kuin Jouni Hynysen. Hän tuntui olevan huiman innoissaan pohjoisen omasta festarista, muistelipa jopa itsekin rymynneensä joskus aikanaan samoissa maisemissa. Zen Café soitti loistavan keikan, pitkälti yliaikaakin. Kaiken kruunasi upea ilotulitus.

Qstock 2005 oli hauskinta mitä minulle on tapahtunut todella pitkään aikaan, eikä sen jälkeenkään ole saman kaliiberin ilonpitoa ollut. Hieman näin jälkikäteen harmittaa, että kulutin suurimman osan ajastani päälavan lähistöllä, enkä käynyt katsomassa itselleni tuntemattomia suuruuksia. Myöhemmin olen kuullut suurta hehkutusta Happi-teltan tunnelmasta, mistä jäin lähes kokonaan paitsi. Mutta eihän sitä ihminen kaikkialle repeä. Ensi vuonna sitten.

 

Siina Korhonen

 

Lue myös Qstockista 2004 >>