Jotenkin sinun tulisi kuljetuttaa itsesi Viterboon tai Veronaan, jossa sinun on tarkoitus töinesi, sieluinesi esiintyä ensi kesänä, tai jonain seuraavista kesistä. Mistä sen tietää. Koko matka kestää kolme, neljä päivää. Mistä sen tietää. Sitten sama matka toisinpäin, selkä menosuuntaan. Sitten yhdeksän tiukkaa maalaus- tai kirjoittamispäivää. Hyrrän pyöritystä. Niiden jälkeen jatkat taas seikkailujasi erinäisissä epäluotettavissa kulkuneuvoissa.

Kerrot tuttavillesi Ranskassa, Suomessa, Bengalissa, miten liikut laukkuryssäin tapaan kaukalolta toiselle ympäri Eurooppaa elantosi eteen. Saat kuulla kateellisia huokauksia: Ihanaa olla noin liikekannalla koko ajan. Ei pääse sammaloitumaan. Kun sitten väität sen olevan usein helvettiä, sinua syytetään teeskentelystä, jopa kiittämättömyydestä. Mutta matkustaminen on sinulle harvoin muuta kuin toimiston siirtelyä paikasta toiseen. Etkä siihen koskaan totu. Sama ahdistus ja huoli aina turvatarkastuksissa. Huono omatunto on aina laukussasi. Muistat miten ennen sanottiin: jokainen lähteminen on pieni kuolema. Nyt sinä kuolet pienesti joka viidestoista minuutti.

Junassa et ikävä kyllä voi maalata etkä korjata huonekaluja. Tai voisit, jos kehtaisit roiskutella tärpättiä naapurin housuille ja keräillä nauloja käytäviltä. Ja olla välittämättä ihmisten tuijotuksesta.

Sen sijaan voit kirjoittaa junassa. Muutakin kuin päiväkirjaasi, ristisanatehtäviä, postikortteja, katumuskirjeitä. Kirjoitat junassa yhtä hyvin, jopa paremmin kuin kotonasi. Itse asiassa juna tuntuu kiihdyttävän kynääsi. Johtuneeko siitä, että onnistut pakenemaan jotakin?

Kenties joku sanoo sinulle: Siinä menee paljon kaunista maisemaa hukkaan. Mutta sinä pidät enemmän nuokkuvista ihmisistä. Heidän levollisuutensa inspiroi sinua. Et voi olla rakentelematta ja purkamatta heidän kohtaloitaan. Mietit, mistä arpi on ilmestynyt vastapäisen miehen vasempaan poskeen, miksi joku pitää matkalaukkua tiukasti sylissään, miksi joku valehtelee konduktöörille. Tämä kaikki ruokkii sinua enemmän kuin myyntikärry, joka ei koskaan tule.

Tutkit myös itseäsi junassa. Eivät ainoastaan jokapäiväisen elämän debet ja kredit liikuta sinua, vaan myös kysymykset sielunelämän eheydestä. Joskus tulet kokonaan toisena ihmisenä pääteasemalle. Tiedät hyvin ettei sinun tarvitse koko ajan touhuta välttääksesi matkan vaivat. Joskus katsot kateellisena miten joku on syventynyt vain tyhjentämään itseään, tulee tyhjäksi ja rauhalliseksi ja tarttuu uudestaan hybrikseen vasta tulolaiturilla.

Aika on sinulle subjektiivinen ja suhteellinen määre. Toisille neljä tuntia junassa on klaustrofobinen kokemus, toisille yksi pyrähdys karusellissa. Tiedät, että lukeminen lyhentää matkaa. Että kirjoittaminen lyhentää matkaa kaksinkertaisesti. Kirjoitat, luet, hallitset kognitiivisen aistikokonaisuuden. Seurauksena kesto on jossain toisessa, ilmatiiviissä tilassa.

Juuri tätä miettiessäsi vieressä istuvan rouvan kännykkä alkaa sätkiä. Rouva aloittaa pitkän valituksen. Koska pitkästyy aina junassa. Mutta ei missään tapauksessa halua pitkästyä sinun kanssasi. Hän on rekrytoinut kaikki ystävättärensä soittamaan varttitunnin välein. Lopuksi rouva katsoo sinuun ja sanoo: Tämä on viimeinen kerta junassa! Mutta sinä tiedät, miten hän nousee varsin pian samaan junaan. Ja hyväksyy myös paikan selkä menosuuntaan. Rehellinen ihminen.

Eheyttääksesi itseäsi ajattelet vanhoja matkaralleja:

Tapsa Rautavaara lauloi aikoinaan – sinun lapsuudessasi tai silloin kun vielä töllistelit maata Siriuksen laidalta – itsensä kansakunnan sydämeen näillä, sepittämillään sanoilla: "Juokse sinä humma kun tuo taivas on niin tumma", ja niin edelleen. Ensi muistamalta juttu vaikutti sinusta vain renkutukselta. Sinuun teki kuitenkin vaikutuksen kohta, jossa keihäänheittäjä ja hurmuri lauloi: "Voi miten pieninä palasina onkaan mun leipäni maailmalla". Näit omat appeesi vadilla, jonka itse liimasit kasaan ties mistä joutavista palasista. Etkä moneen tuntiin ollutkaan yhtä kiihkeä kuin tavallisesti. Jäihän keskeneräinen käsikirjoitus taaksesi. Pääteasemalla on ties mitä muuta keskeneräistä sinua vastassa. Ihmisen-, kuvan- ja lauseenpuolikkaita.

Muistelet kirjoittajia, joiden oli aina matkustettava jottei muste hyytyisi. Ei ainoastaan sinne tänne siroteltujen leivänmurusten vuoksi. Venäläisiä, ranskalaisia, kiinalaisia, suomalaisia. Levottomia, heistä sanotaan. Ajattelet Gogolia, levotonta sielua ja hänen levottomasti liikkuvia sankareitaan. Kirjailijoiden hermostuneita, huolestuneita ja huolissaan valehtelevia tyyppejä, jotka vaihtavat majapaikkaa tavan takaa. Thomas Mannin Felix Krull, se keskenjäänyt hahmo kohoaa mieleesi. Joka ei päässyt kuumailmapalloon koska kirjailija kuoli kesken työnsä. Voltaire ja hänen luomuksensa Candide, molemmat aina paossa, aina huijaamassa. Sitten muistelet Haanpäätä ja Taivalvaaran näyttelijää, sitä outoa kameleonttia. Kaikilla leipä murusina maailmalla. Levoton elohopea liikkuu, koska ahdas putki polttelee. Juuri, kun junasi on saapumassa pääteasemalle, muistat vielä nimismiehen, joka Haanpään kynän avulla esittää osuvan arvion taiteesta, kirjailijoista, näyttelijöistä, ylipäätään liikkuvista huijareista:

"...Samalla nimismiehen ajatus kulkeutui pitemmällekin. Hänen mieleensä nousi suuri kysymys, että ehkä niin sanottu taide pohjaltaan oli jotakin rikollista ja kuitenkin samalla suuri yhteiskunnan puhdistuslaitos, viisas viemäriverkosto, jossa tuollaiset luonteet saivat mielinmäärin peuhata aiheuttamatta pahojakaan häiriöitä yhteiskunnassa..."

Luonnollisesti kysyt itseltäsi: Millainen hummaaja oli tuo Rautavaaran liinukkaansa hoputtava mies? Ja samalla luot lihaa hänen ohuen kohtalonsa ympärille. Huijari, peluri vai muuten vain tavallisen levoton kulkija? Sänki ja saappaat. Nyt, kun saavut asemallesi ja pysähdyt, hänenkin hummansa on lakannut juoksemasta. Mies on tytön sylissä, tytön, jota kutsuu kirsikkapuukseen.