Aatehistorioitsija ja dosentti Maria Suutala kuuluu siihen pieneen suomalaisten ekofeministien joukkoon, joiden siteeraaminen alan tutkimuksissa on itsestään selvää. Hän kertoo oppineensa vuosien aikana, että sanat feminismi ja ekofeminismi ovat jopa pahimpia mahdollisia sanoja käytettäväksi.

– Tietyt sanat vain ovat niin pahasti värittyneitä, että niitä ei aina kannata edes käyttää, vaan puhua vain asiasisällöistä, hän kuvaa.

Muita kielteisesti värittyneitä sanoja ovat eläin ja eläimellisyys. Tämä johtuu Suutalan mukaan länsimaisesta ajattelusta. Siitä, että ihminen on korostanut olevansa ihminen eikä eläin ja että ihminen on aina halunnut olla jotain parempaa kuin eläimet. Länsimainen ajattelu on kuvannut eläimellisyyden pahana asiana. Eläin sinälläänkin on alempiarvoinen käsite, minkä Suutala kertoo aatehistoriallisesti selittyvän yhtäältä vanhan testamentin luomiskertomuksesta tulevalla ajatuksella luonnonherruudesta, toisaalta antiikin ajattelun dualistisella jaolla sieluun ja ruumiiseen, ihmiseen ja eläimeen.

Vielä uuden ajan alkupuolella naisen ajateltiin olevan miestä lähempänä luontoa ja sen takia eläimellisempi. Suutala kuvaakin, kuinka naisen ja eläimen historiaan olennaisesti liittyvissä noitavainoissa nainen luontona paloi roviolla, sillä syynä noituudelle pidettiin naisen eläimellisyyttä ja eläimellisenä pidettyä naisen kyltymätöntä seksuaalisuutta.

Maria Suutalan intohimoinen rakkaussuhde luontoon syntyi jo lapsena Sotkamossa. Hän vietti päivänsä ihmisten navetoissa ja kylän koirien kanssa. Ensimmäinen huomio siitä, että luonto ei voi hyvin, oli, kun seitsemänkymmentäluvulla ryhdyttiin käyttämään vesakkomyrkkyä.

– Lapsuuteni loppui siihen kertaheitolla ja minusta tuli Luonto-Liiton aktivisti.

Luonto-Liiton toiminta Sotkamossa oli valistustyötä, ja Suutala yritti jo silloin vaikuttaa ihmisten mielipiteisiin. Hän oli yläasteella perustamassa luontokerhoa, jolle ei juuri löytynyt kannatusta. Hän turhautui järjestötoiminnan mahdollisuuksiin vaikuttaa toimittuaan lukioikäisenä Suomen Luonnonsuojeluliiton Kainuun osaston hallituksen jäsenenä.

Yksi asia tuli kuitenkin selväksi: hän halusi tehdä töitä luonnon hyväksi. Epäkäytännöllisenä itseään pitävä Suutala ei ryhtynyt biologiksi, vaikka sekin vaihtoehto kävi mielessä. Aate- ja oppihistoriasta löytyi ala, jossa hän on ajattelun tasolla tutkinut syitä sille, miksi me kohtelemme luontoa huonosti.

Alun alkaen Suutala tutki luontosuhdetta ja ihmisen suhdetta eläimiin, mutta kiinnostui tutkimustulostensa myötä myös naisen historiasta huomattuaan luonnon ja naisen sekä naisen ja eläinten historian kulkevan käsi kädessä. Suutalasta tuli ekofeministi.

Ekofeministinen tutkimus ei ole Suomessa vieläkään kovin tunnettua. Professori Kaarina Kailo kertoo, miten viisi vuotta sitten hänen Suomeen muuttaessaan ekofeminismistä ei täällä juurikaan puhuttu, vaikka sille oli Kanadassa muodostunut jo vankka asema naistutkimuksen parissa. Termiä ensi kertaa käyttäneen Francoise d´Eaubonnen teoksen Le feminisme ou la mort ilmestymisestä on jo 30 vuotta. Siitä lähtien ekofeminismi on liitetty naisen ja luonnonvarojen riistoa vastustavaan taisteluun ja se kritisoi ihmisen suhdetta luontoon sekä patriarkaalisen yhteiskunnan suhtautumista naiseen.

Suutala kertoo, ettei ekofeministisen tutkimuksen julkaiseminen ole Suomessa helppoa; henkisen uskalluksen rajat tulevat pienessä maassa äkkiä vastaan. Naisliikkeen sisälläkään kaikki eivät pidä ekofeminismistä.

Kaarina Kailon mukaan Suomessa vallitsee valtio- tai tasa-arvofeminismi, ja suomalainen feminismi on jo pitkään keskittynyt naisten tasa-arvoon suhteessa miehiin. Ekofeminismiä puolestaan voisi hänen mukaansa luonnehtia positiivisen eron feminismiksi, joka huomioi naisen erityisyyden. Kailo itse edustaa globalisaatiokriittistä ekologista feminismiä, kun taas Suutalan painopiste on luonnossa. Lähtökohta eri tavoin painottuvissa ekofeminismeissä on kuitenkin sama, nimittäin ajatus siitä, että herruusjärjestelmiin perustumattomassa maailmankuvassa kaikki ovat osa luontoa, eikä dualistista jakoa luontoon ja kulttuuriin ole.

Kailon mukaan suomalaisen feminismin parissa outoja juonteita aiheuttaa vallalla oleva harhakäsitys ekofeminismistä essentialistisena, naiset luonnollisesti luontoa lähempänä näkevänä ajatteluna.

– Suomalaiset naiset ehkä pelkäävät, että heidät yhdistetään äitikulttiin tai luontoon kritiikittömästi, vaikka tästä ei ole kyse, Kailo miettii ja korostaa, että todellisuudessa kyse on naisten ruumiin uudelleen arvostamisesta kirkottamis- ja likaisuusmyyttien tilalle.

Suutalan mielestä naisliikkeeseen suhtaudutaan kriittisesti tai ainakin varovaisesti siksi, että ekofeminismi esittää vaatimuksen. Ekofeminismi, kuten Suutalakaan, ei ole kiinnostunut pelkästään vapauttamaan naista, vaan peräänkuuluttaa vapautumisen lisäksi myös muutosta.

– Sanoisin, että perinteinen feminismi käsittelee asioita tasa-arvon kategorioilla, mutta ekofeminismi menee kauemmaksi. Tasa-arvoajattelu johtaa siihen, että nainen ja mies jatkavat elämäänsä tässä elämää tuhoavassa yhteiskunnassa joskin tasa-arvoisesti, mutta molemmat edelleen luontoa tuhoavasti. Ekofeminismi haluaa korvata nykyisen patriarkaalisen ja luontoa tuhoavan yhteiskunnan kokonaan uusilla arvoilla, Suutala kertoo.

Luonto merkitsee Maria Suutalalle kaikkea. Se on elämän perusta, parantava voima ja voimanantaja. Hän ei määrittele luontokuvaansa teoreettisesti, vaan kertoo sen olevan käytännön rakkaussuhde:

– Minä rakastan luontoa ja luonto rakastaa minua.

Suutala kertoo olevansa ekoteologisesti ja ekofeministisesti ajatteleva kristitty, mikä tarkoittaa, että hänelle Jumala ja pyhä henki ovat läsnä kaikessa luonnossa ja elävissä olennoissa. Mutta Suutala haluaa määritellä panteismin tarkasti. Hän kertoo entisessä itäsaksalaisessa filosofiassa olleen onnistunut jako materiaaliseen ja idealistiseen panteismiin.

Aatehistoriallisesti tarkasteltuna materialistinen panteismi, jossa luonto on yhtä kuin Jumala, on harvinainen maailmankatsomus. Ajatuksena huomattavasti yleisemmässä idealistisessa panteismissa Jumala tai jumaluus on läsnä luonnossa. Suutala kertoo mielellään ottavansa oppia intialaisesta ajattelusta, jossa on luonnollista ajatella jumaluuden olevan läsnä luonnossa, ja että luonto ja eläimet ovat pyhiä.

– Ekoteologisesti ajateltuna myös kristityn on täysin mahdollista ajatella esimerkiksi niin, että saariston ketussa elää Jumala, Suutala kuvaa. Olennaista hänen mielestään on kuitenkin se, että maailmankatsomuksista huolimatta luonto tulisi nähdä elävänä organismina, jota on suojeltava.

Maria Suutala on julkaissut tutkimuksiaan suomeksi, saksaksi ja ruotsiksi. Väitöskirja Tier und Mensch im Denken der deutschen Renaissance ilmes-tyi vuonna 1990. Kuuden vuoden kuluttua ilmestyi seuraava, ensimmäinen suomenkielinen teos Naiset ja muut eläimet: Ihmisen suhde luontoon länsimaisessa ajattelussa, joka odotti viisi vuotta kustantajan löytymistä ja makasi kaksi vuotta kustantajan pöydällä. Koska Suutala ei saanut teostaan julkaistuksi Suomen akatemian rahoituskauden aikana vuosina 1991–1995, hän ei saanut jatkorahoitusta ja jäi työttömäksi työnhakijaksi eli päätyi vapaaksi tutkijaksi vuonna 1995.

– Minut olisi laitettu jollekin tyhmälle kurssille enkä halunnut osallistua siihen. Ilmoitin kirjoittavani ja työvoimatoimisto teki päätöksen, jonka mukaan työllistyn omassa tutkijan ja kirjailijan työssäni. Valtio antoi minulle työntekijän statuksen ja siitä alkoi elämäni suuri vapaus. Sen jälkeen olen ollut suoraan Jumalalla töissä ja olen vieläkin hengissä, Suutala kertoo ja nauraa hersyvästi.

Vuonna 1997 ilmestyi ruotsinkielinen teos Kvinnor och andra djur ja 1999 toinen saksankielinen teos Zur Geschichte der Naturzerstörung: Frau und Tier in der wissenschaftlichen Revolution, jonka suomenkieliselle käsikirjoitukselle ei löytynyt julkaisijaa. Vuonna 2001 ilmestyi Kesytetty nainen: Seksuaalisuus ja luontosuhde länsimaisessa ajattelussa ja nyt uusimpana teos Kettu luumupuussa (2004, Myllylahti). Esseistä tai tarinoista koostuvassa kirjassa saaristolaisia käsittelevän tutkimustyön tulokset yhdistyvät kaunokirjalliseen muotoon.

Suutalan radikaaleimmat ajatukset ovat törmänneet julkaisijoiden ennakkoluuloihin ja jopa sensuuriin. Aina hän ei pysty ymmärtämään, minkä rajan ajattelu on ylittänyt.

– Sitä en tietenkään osaa sanoa, minkä verran tämä johtuu minun ajattelustani ja minkä verran tästä kapitalistisesta systeemistä, jossa vallitsee ostajan markkinat, hän miettii.

Eräästä tekstistä oltiin poistamassa kohtaa, jossa Suutala ehdottaa ehtoollisen viettämistä eläinten kanssa. Kun Suutala vaati sen laittamista teokseen, se siihen jätettiin. Myös ehdotus symbolisesta teosta Pohjois-Amerikan intiaaninaisten tapaan ripustaa kuukautissuojat puun oksista roikkumaan on ajatus, joka poikkeuksetta törmää sensuuriin. Kuukautissuojan ripustaminen kesämökin koivun oksaan voi Suutalan mielestä vapauttaa tuntemasta inhoa ja häpeää kuukautisverta kohtaan.

Viime vuodet Suutala on tutkinut vanhojen saaristolaisten luontosuhdetta ja maailmankuvaa ja niiden merkitystä kestävälle kehitykselle. Kiinnostus saarelaisten ajatteluun on syntynyt pikkuhiljaa hänen viettäessään saksalaisen elämänkumppaninsa Ernst Heller-Suutalan kanssa viimeiset seitsemän kesää ja syksyä Ahvenanmaan ulkosaaristossa. Ernst Heller-Suutala on myös ekofeministi, joka jätti oman elämänsä Saksassa tukeakseen Maria Suutalan elämäntehtävää. Muutos oli Ernst Heller-Suutalalle alusta saakka päivänselvä.

- Jos hän ei olisi tutustunut minuun, hän olisi muuttanut Saharan autiomaahan, Suutala nauraa.

Alun perin Ernst Heller oli maailmaa matkaava sveitsiläisen pankin valuuttadiileri, jonka piti vaihtaa puhdas kauluspaita päälleen useamman kerran päivässä. Nähtyään, miten paljon pahaa raha aiheuttaa maailmassa, hän muuttui yhdessä yössä hipiksi ja ryhtyi elämään vaihtoehtoista elämää. Maailmankatsomukseltaan hän edustaa edesmenneen, modernin intialaisen filosofian edustajan Sri Aurobindon ajattelua.

Saaristossa Maria Suutala ja Ernst Heller-Suutala ovat pyrkineet tuottamaan itse mahdollisimman paljon ruokaa ja keränneet myös luonnon antimia. Luumupuiden oksat notkuvat maahan saakka hedelmää, eikä rahaa ole tarvittu. Elämä saaristossa on ollut heille meren sylissä keinumista, kajakilla melomista kauimmaisille luodoille, ystävystymistä saaristolaisvanhusten kanssa ja rakkaussuhteen herättämistä vihattua käärmettä kohtaan.

Suutala kertoo, että viha käärmettä kohtaan on pääasiallisesti peräisin Raamatun syntiinlankeemuksesta, jossa käärmeestä tulee synnin ja saatanan symbolina vihattu eläin. Se, miksi syntiinlankeemuksessa paha on ruumiillistunut juuri käärmeeseen, johtuu Suutalan mukaan siitä, että patriarkaalinen juutalainen kulttuuri pyrki syrjäyttämään ympärillään olevia matriarkaalisia kulttuureita kääntämällä päälaelleen sen, mikä näissä kulttuureissa oli ollut pyhää.

Matriarkaalisessa kulttuurissa käärme oli naisen seksuaalisuuden ja kohdun pyhä eläin. Myös suomalais-ugrilaisissa ja germaanisissa kulttuureissa käärme on ennen ollut myönteinen eläin, sillä se on tuonut onnea ja terveyttä.

- Me voimme myös ottaa ekologisena viisautena sen, että käärme kuuluu ekosysteemiin siinä missä muutkin eläimet. Kun oppii näkemään nämä puolet käärmeestä, sitä on myös helpompi rakastaa, miettii Suutala.

Kallioisilla saarilla Maria Suutala on tutustunut myös kettuihin, joista yksi söi hänen kädestään. Kettu kiersi ensin Marian joka puolelta varmistaakseen, ettei ollut vaarassa, ja syödessään katsoi aina suoraan silmiin. Eräs vanha saaristolaismies kertoi myöhemmin tapetusta kettuystävästään, joka syksyisin haki miehelle maahan pudonneet omenat ja olipa kerran istunut luumupuussakin herkuttelemassa. Suutala kertoo tutkimustyön muuttaneen hänen suhtautumistaan saaristolaisiin, jotka ovat hämmästyttävän ekologisia eläessään kulutusyhteiskunnan ulkopuolella. Saaristolaiset ovat tottuneet säästämään kaikessa, jopa vedessä, eikä hylkeiden ja merikotkien vihamiehiäkään saaristosta juuri löydy.

Ekofeministinen vakaumus heijastuu myös Maria Suutalan ja Ernst Heller-Suutalan arkielämään, jonka vaatimattomuus on itse valittua. Sitä voisi kutsua myös köyhyydeksi, ellei köyhyys-sana olisi niin kielteisesti värittynyt. Talvet Maria ja Ernst asuvat Ylivieskan Raudaskylällä vanhassa talossa – museossa, kuten Suutala ilmaisee – jossa ei ole ainuttakaan uutta huonekalua, ainoastaan itse tehty sänky. Askeettiseksi Suutala ei kuitenkaan suostu elämäänsä kuvaamaan, vaikka keittiöstä ei löydy mikroaaltouunia tai muitakaan kodinkoneita eikä olohuoneen nurkassa pauhaa televisio.

- Me vain emme tarvitse, hän kuittaa.

Maria Suutala on teksteissään ja luennoillaan peräänkuuluttanut ihmisiä löytämään luontosuhteensa uudelleen. Sitä voi hänen mukaansa harjoitella ensin ajattelun tasolla, jotta oppii tunnistamaan, mistä kaikki kielteiset ajatukset ovat peräisin. Tässä työssä aatehistoria ja filosofia toimivat oivallisina apuvälineinä. Pikku hiljaa tilalle tulee elämänmyönteisiä ajatuksia. Käytännössä luontosuhde löytyy parhaiten, kun menee luontoon. Vaikkapa pienelle kävelylenkille. Luonnon kanssa voi myöhemmin perustaa symbolisen liiton, jos rohkeutta riittää.

- Menin viime kesänä puun kanssa naimisiin. Löysin ihanan päärynäpuun, joka oli täynnä hedelmää, ja valitsin sen. Se kuulostaa hullulta teolta, mutta hullut teot vapauttavat, koska ne rikkovat perinteisen ajattelun rajoja, Suutala kertoo.

- Mutta älä laita tätä tekstiin, se ymmärretään kuitenkin väärin, hän nauraa.