Sheriffi oli kärsinyt koko elämänsä ajan luonteensa herkkyydestä. Se oli aina vaikuttanut hänen kannanottoihinsa ja johtanut liialliseen lempeyteen Denverin Kristillisen Naisyhdistyksen kanssa. Se olisi nimittäin pitänyt lakkauttaa jäsenten alkoholinkäytön vuoksi.

Sheriffi oli jokin aika sitten epäonnistunut surkeasti yrittäessään pidättää erään ammuskelijan saluunassa. Tosin sheriffi ei silloin ollut täysissä ruumiin ja sielun voimissa. Sitä se viski tekee.

Seuraavana aamuna alkoi sheriffiä painaa voimakas mitättömyyden tunne. Nolosti päättynyt pidätys saluunassa oli jättänyt heidät molemmat henkiin. Hän alkoi harkita itsemurhaa.

Juotuaan pari vuorokautta sheriffi sai valmiiksi suunnitelman henkensä heittämiseksi. Ankaran kohmelon kärsittyään hän varusti itsensä lähtöön. Hän lähtisi matkalle josta ei paluuta ole, kuten hän traagisesti ilmoitti. Kukaan Denverin asukkaista ja vakinaisista rikollisista ei asettunut estämään sheriffin aietta. Varmaan ha salassa toivoivat hänen katoavan ikuisiksi ajoiksi.

Kaupunkilaiset panivat tyytyväisinä merkille, että sheriffi todellakin ratsasti kaupungin ulkopuolelle. Mukanaan hänellä oli muutama metri köyttä, kaksi revolveria ja pullo viskiä.

Sheriffi ratsasti yksin; tietä reunustivat kaktukset ja autiot hirsipuut. Preerialle saavuttuaan hän astui raskain mielin satulasta. Hän katseli sopivaa kaktusta, johon voisi hirttäytyä. Hän solmi tukevan hirttosilmukan, ripusti köyden kaktukseen ja naukkasi pitkän kulauksen viskiä silmät ummessa. Hän ajatteli Denverin rikollisia ja kaiken katoavaisuutta.

Samoihin aikoihin ratsasteli preerialla myös Jack Sullivan. Tämä kelmi oli juuri se tunnoton konna, jonka pidättäminen oli sheriffiltä epäonnistunut. Jo kaukaa Jack huomasi jotakin tavanomaista olevan tekeillä. Ratsastettuaan lähemmäksi hän ilahtui nähdessään sheriffin olevan hirttäytymässä.

Pian Sullivan kuitenkin vihastui sheriffin omapäisyydestä ja ilmoitti tälle herjaavin sanoin estävänsä kaikki itsekkäät yritykset. Hän toimittaisi omin käsin sheriffin pois päiviltä.

Luonnollisesti sheriffi keskeytti lupaavasti alkaneen itsemurhansa. Hän pujotti köyden pois kurkultaan ja vastasi kovin sanoin Sullivanille, ettei koskaan sallisi mitään sen kaltaista tapahtuvan itselleen. Seurasi ytimekäs keskustelu, jossa käytettiin ruokotonta ja melkeinpä rikollista puhetapaa.

Sheriffi kiukustui ja heitti köyden kauas luotaan. Hän ilmoitti tappavansa Sullivanin lain nimessä.

Miehet asettuivat vastakkain ja tuijottivat toisiaan henkilökohtaisesti. Etäisyys heidän välillään oli kaksi metriä. Tilanne vaikutti kireältä.

Kun Sullivan karjaisi "vedä!" , niin sheriffi veti. Hän veti luonnottoman nopeasti. Sullivan ei ehtinyt painaa edes liipaisinta. Hän kaatui kuolleena tantereeseen.

Sullivanin kuoltua sheriffi katsoi häntä myötätuntoisesti ja ryhtyi itkien jatkamaan itsemurhapuuhiaan. Mutta äskeinen keskeytys sai hänen miettimään yksityiskohtaisemmin sattunutta tapausta. Oliko hänellä järjellistä syytä tuhota itsensä ja loukata lakia? Ei ollut! Hän kaatoi viskin kurkkuunsa ja ratsasti matkoihinsa.

Hän ratsasti kaupunkiin Sullivanin ruumis mukanaan. Kaupunkilaiset eivät suurestikaan ilahtuneet hänen saapumisestaan. Kun huomattiin, että hänen mukanaan oli Sullivanin päivän säähän katsoen kylmähkö ruumis muuttui suhtautuminen kerta kaikkiaan. Sheriffiä jopa kunnioitettiin; ja se on paljon lainvalvojien ollessa kysymyksessä.

Illalla sheriffi käveli hautausmaalle ja katseli lempeästi Denverin ristikaupunginosaa. Hän otti ryypyn Jack Sullivanin muistolle.

Arto Paasilinna

KALTIO 7/1961