Istun aitiopaikallani tamperelaisessa karaokebaarissa ja katselen ympärilleni levollisena ja hyväntuulisena. Ulla Vaarnamo on kolmen Tammen julkaiseman teoksen jälkeen järjestänyt elämänsä ensimmäisen kirjanjulkistamistilaisuuden ja kapakka on täynnä väkeä.
– Taisin innokkaana kutsua muutaman liikaa, huokaa Ulla jossain stressinsekaisen ja ilon sävyttämän kiireen välissä. Nyt romaanikirjailijatar näyttää rientävän paikasta ja pöydästä toiseen niin että jalat eivät meinaa jaksaa seurata vauhtia, kun suu jo puhuu metrin edellä.

Tarjolla on kasvishernekeittoa ja näkkileipää, ja mikäpä sen kanssa paremmin soveltuisi kuin lasillinen viiniä. Ulla osaa sekoitukset ja sopankeiton. Sen huomaa paikalle tulleista ihmisistäkin. Joukossa istuu pöydittäin ja yksittäin karaokeystäviä, yksi sukulainen, naapureita, puolipäiväntuttuja ja tamperelaisia kirjailijoita.

Runoimprovisaatioryhmä Muuntaja esiintyy omiin riveihinsä kuuluvan jäsenen kunniaksi taitojaan näytellen, kirjan kunniaksi kuullaan jos jonkinmoisia lauluja ja arpajaisissa arvotaan uutukaisia kirjoja. Mitäpä muuta, kuin juuri ilmestynyttä Jäniskuuta; teosta joka kertoo naisesta avioeron jälkeisenä kesänä Tampere-nimisessä kaupungissa, hieman vapauden huuman ja yksinäisyyden kaksiteräisestä nuorallatanssista hämmentyneestä sekä onnen ja surun rajamailla liikkuvasta naisesta, jolle kaikki on avointa, rikkonaista ja mahdollista.

Asian voi sanoa toisinkin. Kirjailijalla on mahdollisen tarpeen varalta takataskussaan salonkikelpoinen määritelmä teoksensa perimmäisestä luonteesta. Kyseessä on "illuusio vapauden rajattomuudesta, joka paljastaa näennäisen vapauden rajallisuuden". Miksi kirjailija kuitenkin nauraa sanat lausuessaan? Kenties itseironia vapauttaa ja osoittaa kaiken tärkeyden ja kirjailijantyön välisen merkityksen ja suuruuden suhteellisuuden.



Jäniskuun päähenkilö on nimeltään Tuuli, ja mietin oitis oman romaanini Tuuli-nimistä naista. Eivät ole samanlaisia. Tuulia on moneksi; on hyviä, huonoja ja kaikkea siltä ja väliltä. Kirjailija Vaarnamoita ei kuitenkaan ole kuin yksi. Ei ainakaan minulle.

Ensitapaamisemme ei unohdu, sillä tämän kirjailijan kasvot ovat jotakin muuta kuin mykkäelokuvan ilmeettömyyttä. Ne elävät. Tapasimme Mukkulan kansainvälisessä kirjailijakokouksessa Lahdessa ja jouduimme kaikeksi onneksi samaan majapaikkaan. En tiedä miksi, mutta kun paiskasimme kättä, molempia nauratti. Mikäpäs siinä. Onhan se mukavaa kun joskus kemiat kohtaavat.

Päivät toivat antoisia kokemuksia ja tarinoita elämästä. Näin tiesimme, että lapsuudessa minä asuin Joensuun kirkkokadun ortodoksisen kirkon vieressä ja Ulla vastaavasti saman kadun luterilaisen kirkon siivessä. Kaksi kirjailijaa koki Pohjois-Karjalansa samalla tavoin. Jotain lähtemätöntä, sydämenjuurta, mutta enemmän sellaista, jota ei koskaan halua takaisin.

Ullan kirjat kertovat poikkeuksetta naisista. Kysyn Ullalta, miten miehet suhtautuvat hänen kirjoihinsa.
– En ole miesten kanssa juuri kirjoistani keskustellut, hän vastaa. Kun itse kysyn asiaa paikalla olevilta miehiltä, saan kuitenkin osakseni hyväksyviä kannanottoja ja hyminää, joskaan en saa selville kaikkien kirjoja lukeneenkaan.



Nyt kuuntelen haastateltavaani, mutta yksityishenkilö Ulla on helpompi vapaana seurustelukumppanina kuin haastateltavana kirjailijana. Kun kysymyksistä tulee virallisia, Ulla vastailee lakonisesti ja ilmehtien. Kirjaa oli kiva kirjoittaa, hän kertoo vältellen, ja kaikkein hauskinta oli Tuulin hölmö hyväuskoisuus. Ullan ilmeet kertovat taas enemmän kuin hänen sanansa.
– Haluan yleensäkin sekoittaa vähän kaikenlaista, mielikuvitusta ja mystiikkaa koska se on kivaa. Aiemmissa kirjoissa oli vähän skifiäkin. Aina on hirveästi totta pohjalla, mutta eihän olisi mitenkään antoisaa kirjoitella, jos ei voisi sekaan sävellellä sitä sun tätä. Tuuli on kolmikymppinen ja minä elin kolmikymppisenä toista aikaa, kaikki oli ikään kuin nähtävä käänteisenä. Tämä päivä on toisaalta sama, mutta ei naisen elämä juurikaan ole muuttunut.

Tuuli on jo aikuinen nainen, ja avioeron kautta hän on luopunut rivitalosta, perheen kehuista ja saman tien miehestään, joka antoi hänelle statuksen turvallisena tuttavuutena sosiaalisissa kuvioissa. Eron myötä kaikki muuttuu. Uusi asunto on yksiö, josta Tuuli sanoo, että eihän se mikään yksi huone ole vaan kokonainen kartano; olohuone, makuuhuone, keittiö, kirjasto, kylpyhuone, työhuone, vierashuone… jne. Vapaudentunne on aluksi huumaava. Suku ei sitä tunnetta tue, mutta alkuun tuntematon kapakkaseurue antaa tukensa ja turvansa naiselle, joka ei halua selitellä miksi, koska ja miten. Ensimmäisen vapauden kesän täyttää Katapultti-niminen kapakka, jonne livahtaminen on helpompaa kuin sulkeutuminen omaan kuoreen tai kipuun. 

Kysyn, mikä on työprosessina ero novellin ja romaanin välillä. Kirjailija Vaarnamo tietää oitis kertoa, että novelli syntyy vaistoelämästä, impulsseista ja virikkeistä kuin runo ikään. Romaani taas vaatii hieman suunnittelua. Ei mitään suureellisia ja yksityiskohtaisia vääntöjä, mutta kuitenkin raameja, jotka ohjaavat kirjoittamista oikeaan suuntaan. Tärkeintä on tietää loppu, kirjailija kertoo.

Omasta mielestäni Ulla on novellin mestari. Jäniskuu ei minua sui myötäkarvaan samalla tavalla kuin kahden novellikokoelman Tähtien välinen pimeys ja Pyörre viillot. Silti Jäniskuu on saman makuinen, samaa kirjailijan erityislaatuista tunnetta ja elämänkokemuksen tietoa välittävä ja ennen kaikkea persoonallinen, omalla kielellä kirjoitettu teos naisesta, jonkalaisia meidän joukossamme on aina vain useampia.

Ulla kertoo haastatellessa, että jokunen nuorempi, kirjallisuutta harrastanut tai jopa ammatikseen tehnyt nuori nainen on hänen naisensa kyseenalaistanut; "ei tällaisia naisia ole!" Pankaamme se nuoruuden ja tietämättömyyden tiliin. Ullan naiset ovat mitä suurimmissa määrin tätä päivää, elämää ja todellista totta eläviä naisia, joille tavallinen elämä ja vapaus ovat sekä riesa että avautuva tehtävä. Eri asia, jos joku ei sitä halua tunnistaa.
– Hirveän monet ovat sanoneet, että juuri tällaista se on, toteaa kirjailija ykskantaan.



Haluatko sanoa kirjoillasi lukijoille jotain erityistä, kysyn.
– Miksi muuten kirjoittaisin. Kirjoittamisvaiheessa nämä asiat ovat kuitenkin usein piilossa. On silti selvää, että esimerkiksi Jäniskuun myötä haluan kertoa, että jotkut Dr. Philin neuvot siitä, miten perheyhteisön pitää pysyä yhdessä hinnalla millä hyvänsä eivät välttämättä ole totta. Ero on joskus välttämätön ja siitä voi koitua hyvää. Avioeroa seuraa usein hurlumheivaihe, joka on paitsi todellista myös välttämätöntä. Niin miehelle, kuin naisellekin.



Karaokebaarissa jatkuu juhlinta, kun itse lähden jo kotiinpäin. Ulla kertoo jälkeenpäin, että vieraat lauloivat karaokea pitkälle iltaa myöten ja siirtyivät sen jälkeen toiselle puolelle jatkamaan juhlintaa tai lähtivät koteihinsa hyvillä mielin. Kirjailija itse oli tyytyväinen, väsynyt ja onnellinen. Jäniskuu oli tuotu maailmankartalle. Ja kirjan nimeä oli kehuttu suomen kirjallisuuden kauneimmaksi kirjan nimeksi. •

Ulla Vaarnamon kirjat:
• Pyörre, novelleja, Tammi 2000
• Honkain keskellä, romaani, Tammi 2002
• Tähtien välinen pimeys, novelleja, Tammi 2005
• Jäniskuu, romaani, Tammi 2007