Nuoria ihmisiä, joiden todellisuus saa voimaan pahoin, rakkauksia, jotka myrkyttävät tai myrkyttyvät, elämiä, jotka murenevat ja käpertyvät sykkyrään. Sekä tietysti kieli, joka ei tähänastisiin kirjallisiin saavutuksiin alistu.

Se lynkkää isoäitini jälkeen sääret läpättäen, ja kengänpohjat vilkuttavat kuin kopeat kämmenet minulle hyvästejään. Taivas ylläni halkeilee, vuotaa seesteistä vettä, ja maa allani vaaruu kuin pelosta pakahtumaisillaan, vai olenko se minä? Eikä äitiä enää ole. Minä nikottelen kyynelten ja hikan jälkeisiä kuin nääntyvä, ja ehtymätön viha sitä kohtaan pakottaa sisälläni katkerana kuin kusi, tai kohtalo. (ote Kyllösen romaanista Rikot)

Lyijyuuman (1997) ja Rikot (2001) kirjoittanut Marja Kyllönen (28) istahtaa päivittäin kotonaan Tampereella tietokoneen ääreen, litkii vettä litrakaupalla ja haparoi sanoja.
- Luon sälekaihtimet lakoon ja suljen päivän pois, huone häälyy hämäränä ja vaiti kuin hautakehto, en kestä kevään kileää valoa, jäisiä säiliä, ne silpovat minuun levottomuutta, puhkaisevat hataran rauhani enkä tunne itseäni, taaskaan. Valo haalistaa vereni musteen, paperi kauhtuu, kevenee kuin satava pilvi, tyhjenee. Pimeä on minun pesäni, ikiaikainen muusani, uumenessani tai ulkona, enkä minä ilman sitä saata kirjoittaa.
Kyllönen on kirjoittanut viimeisintä romaaniaan puolitoista vuotta, neljä viisi vuotta on vielä edessä. Edellisten tapaan myös nykyinen, apurahan turvin lihova ja päätoimisena työnä materiaalia ympärilleen kerivä tarina sykertyy perhetematiikkaan ja jatkaa aistillisia mutta sulkeutuneita, umpioituneita linjojaan. Kyllönen ei kirjoita yhteiskunnallisia kollaasiromaaneja, vaan sukeltaa ihmisen mieleen, kokoaa ja hajottaa jälleen sen osasia ja paljastaa häpeilemättömästi elämän irvikuvakasvot. Ne huokuvat rakkaudettomuutta, kalmankatkuista aistillisuutta ja koleita kohtaloita.
Kyllösellä on romaaniin synopsis, mutta työ etenee hitaasti eikä ajatustyötäkään ole vielä loppuun asti viety.
- Vaikka kuinka määrittelee, mikä on tematiikka, se saattaa muuttua monta kertaa matkan varrella. Turha asettaa tekstille pakkopaitaa, mihin sen on mukauduttava. Siksi en halua tarkalleen rajata tematiikkaa, jota seuraava romaanini käsittelee.
Kirjailijan on vaikea päästä käsiksi kielen maailmaan, ja pinnan alle katsomiseen joutuu tekemään kovasti töitä. Kyllönen käyttää runsaasti aikaa tavoittaakseen sanoja, jotka sopivat tapauksessa olevaan lauseyhteyteen ja rytmiikkaan. "Helpottaa"-sanaa ei voi aina käyttää, se on huono verbi. Pitää löytää parempi. "Elttaantuneen" ja "väljähtyneen" ero on huomattava. Virkkeiden tulee edetä kauniilla poljennolla; niissä on esimerkiksi runsaasti allitteraatioita eli alkusointuja ja arkikielestä poikkeavia sanajärjestyksiä. Monesti Kyllönen joutuu jäljittämään sanontoja nykysuomen sanakirjasta viereisten sanojen antamien vihjeiden avulla.
- Se on pienen palapelin tai oikein pienen koppakuoriaisen ruumiinavausta, "mitäs täältä löytyy, mitähän mää tähän laittaisin, että se toimisi..."
Tarkkaan osuessaan kieli vie tanssiin ja naurattaa. Se nostaa vanhoilla paljolti kainuulaisilla arkaistisilla sanoilla esille kuvia, jotka on unohdettu, hyljätty käytettyinä ja jätetty pohjoisen ihmisen kollektiiviseen alitajuntaan. Jokainen sana on suomen kieltä. Paikoittain teksti on hyvin kaunista ja eteeristä, välillä rivoa ja koko ajan pohjavireisesti synkkää. Kyllönen harmittelee, ettei hänen kielensä huumoria yleensä noteerata. Hän viittaa yhden Rikot-romaanin henkilön nimeen:
- Just joku Vesiperä Aappo, miksi kukaan ei huomaa: nainen veti vesiperän kun se nai tuon...?
Kyllösen kaksi ensimmäistä romaania ovat pitkiä, polveilevia, monitulkintaisia ja poeettisia runoja, joissa kuitenkin on yhtenäinen juoni ja väkevät päähenkilöt. Kriitikoiden mukaan kieli vyöryy runsaana silmille ja hukuttaa alleen tarinan, jonka modernin proosan epäjumalalle pyhitettynä tulisi viedä kielikoukeroiden vikistessä perässä. Mutta Kyllösen kieli höpöttää omaa tarinaansa juonen päälle, puhuu yhtä aikaa. Hänen väitetään "tuhlaavan kielen armolahjaa", riehuvan inhorealistisesti vittuineen ja paskoineen, vaativan useamman lukukerran "liki raamatullista paatosta paisuvilla sanonnoilla" – ja esimerkiksi Lasse Koskelan Me Naiset -lehden kritiikin mukaan "ähmättömän verivä kielimieli rislattaa äkkisevän värisanajöötteisen ryhelmän, jonka töisevyys huilaa lipahtaen yli uutelottotteisen tappisilmävahtaajan hilseen".
- Ei runoilijaltakaan kysytä, että miksi kirjoitat runokieltä! Kyllönen huudahtaa.
Hän ei ymmärrä, miten kielen läpi ei käsitetä tarinaa. Kirjoitusta pitää lähteä lukemaan kuin vierasta kieltä – se nappaa mukaansa. Kieli ja tarina ovat elimellisesti toisiinsa sitoutuneita, eikä niitä voisi muulla kuin Kyllösen kirjoitustavalla kertoa. Hän pyrkii kirjoittamaan kerroksellista kirjallisuutta, johon voi palata vielä uutta löytäen.
- Minulla on oma tapa ja paikka olla maailmassa ja kirjallisuuden kentällä. Se on hankala paikka. Minulla on koko ajan kipeä olla siinä ja hiertää, mutta se on minun paikkani, Kyllönen sanoo ja viittaa paitsi omaehtoiseen kieleensä, myös kirjailijan universaaliin epäuskoon, joka raskauttaa ja lamauttaa vaikeuttaen jokapäiväistä työtä.

Vaikka onkin asunut kahdeksan vuotta Tampereella, Kyllönen esittelee itsensä aina Marjaksi Kajaanista. Paikka, missä on kasvanut ja muotoutunut ihmiseksi, jättää ihmiseen lähtemättömän jäljen – vaikka menisi minne, kantaa silti aina jotain mukanaan.
- Myyttinen oletusten suma, jonkinlainen takku. Tällaisena koen tai näen kainuulaisuuden, pohjoisen ihmisen olemassaolon kivun tai kivulloisuuden.
Kyllönen lisää, että synkkyyttä on kyllä etelässäkin, se on vain harmaampaa mullanmustan sijaan, ei pohjoisen lailla juurevaa. Ehkä ennemminkin kaupunkikulttuuriin sidottua. Hän suhtautuu Kainuuseen kaksijakoisesti, sillä toisaalta hän kaipaa kotiseutuaan eikä missään tapauksessa haluaisi olla jostain muualta kotoisin. Kyllönen ikävöi hiljaisuutta ja tapahtumattomuutta. Mutta toisaalta kotiseutu vetää syvälle huppukuuruun niin, ettei näe aurinkoa. Unohtaa huomiseen luottavan itsensä. Huomisen ovat romaanien henkilöt unohtaneet. Tarinat ovat sisältä mätiä kukkia, repaleisia sieluja ja vinoutuneita mieliä.

Kyllönen on päässyt arkipäivän synkistelystä eroon, mutta kirjoittamalla kynänvarresta alkaa siis vuotaa verta: kirjoitus on pohjarutaan luotaava vedenpinta. Pessimismin ja mustan maailmankuvan Kyllönen katsoo Kainuun perinnöksi. Romaanien päähenkilöistä toinen, Lyijyuuman Olja elää parisuhteessa vihaamansa miehen ja lapsen kanssa ja rakastaa vain isäänsä - toista, Rikot-romaanin Viljaa, ajattaa menneisyys, muistojen Jumaliskylä missä paha on syypäänä kaikkeen, joka pesiytyy tämän sieluun ja pirstoo mielen. Olja makaa kuivana ja lamaantuneena avomiehensä vieressä tämän lähentely-yrityksiä kammoten, mäntysuovalla itsensä pesten ja hapankorppua jykertäen välittämättä isänsä siittämästä lapsestaan. Vilja alkaa elää muistojaan sotkeutuen niihin kuin tahmaiseen verkkoon. Heitä ympäröivä pikkukylä- ja kaupunkielämä on neuroottista, vesiperän vetänyttä.
Vaikka teoksissa vilahteleekin kainuulaisille tuttua maantieteellistä nimistöä, ovat ne muutoin puhtaasti sepitteellisiä luomuksia. Kyllösen mukaan kirjailijan mielikuvitusta aliarvioidaan härskisti, mikäli rohjetaan väittää, ettei hyviä tarinoita voi punoa silkasta mielikuvituksesta, vaan ainoastaan todellisuudesta.
- En harrasta sukurutsaa enkä semminkään äidinmurhaa, en omista kaksossisarta enkä tietääkseni ole edes järin skitsofreeninen.

Kyllönen hylkää ajatuksena varsinaisen omaelämäkerrallisuuden, mutta miettii silti traumoja, joita kirjoittaa uudestaan ja uudestaan pois itsestään. Kirjoittamiseen saa pimeyttä kurkistamalla aurinkoisen sijaan synkkään laatikkoon, joka on täynnä pahoja tunteita. Trauma voi olla yhtä järisyttävä, oli se sitten isän kuolema tai mollamaijan pään irti lähteminen. Kyllösen mukaan kaikilla ihmisillä on joku piilotettu trauma – solmu, joka ei näy päällepäin, piilolinssit, joiden läpi asiat näkee vääristetysti. Hänen omasta tunne-elämästään syntyy tarinoita siten, että usein jonkinlainen särö tai murtuma arkitodellisuudessa jää kalvamaan ja uuttuu sittemmin aineksiksi teoksiin.
- Eletyt hetket, tunteet ja kokemukset, jopa kuulopuheetkin, ovat siis eräänlaisia yhteismitattomia, irrallisia ja rikkonaisia mosaiikkipaloja, joita varisee sikin sokin romaanin pohjapiirrokseen, ja sitten niiden ympärille täydentää itse kuvan, joka ei muistuta alkuunkaan alkuperäistä, todellista asetelmaa. Mutta vaikka fiktio onkin pohjimmiltaan valhetta, voi se silti olla totuudellisempaa kuin itse todellisuus.
Kirjallisuudessa jokaisen ihmisen kipupisteen ja märkivät kohdat voi tuoda esille. Aivan tavallisten ihmisten perikuvien onnellisuudesta ei Kyllösen mukaan ole mitään mieltä kirjoittaa.

Marja Kyllönen on 28-vuotias kajaanilaissyntyinen, nyttemmin Tampereen Pispalassa asuva kirjailija. Hän on valmistunut filosofian maisteriksi 2002 pääaineenaan Suomen kirjallisuus. Kyllönen voitti Helsingin Sanomien parhaan esikoisromaanin kirjallisuuspalkinnon 1997 teok-sellaan Lyijyuuma, ja on sen jälkeen kirjoittanut myös kirjan Rikot (2001). Kyllönen valittiin Suomen Kirjailijaliiton jäseneksi viime kesäkuussa.

Kirjailijahaastatteluita Kaltiossa
Olli Jalonen 2/03, Tommi Liimatta 2/03, Mikael Niemi 1/03, Jani Saxell 1/03, Niilo Rauhala 1/03, A.W. Yrjänä 6/02, Kauko Röyhkä 3/02, Anna Nerkagi 1/02, Jorma Kurvinen 6/01, Veikko Huovinen 4/01, Reino Rinne 3/01, Bengt Pohjanen 1/01, Kalle Päätalo 6/00, Antti Hyry 3/00, Anastasia Lapsui 2/00, Pentti Holappa 3/99, Taru Väyrynen 3/99, Atte Kalajoki 3/99, Jaan Kross 3/99