Kaksi miestä nostaa rakennusmuoviin huolellisesti käärityn ruumiin Chevrolet Luminan tavaratilaan. Jalat eivät tahdo mennä kunnolla sisälle asti, mutta pienen ähinän jälkeen ruumis on kokonaisuudessaan tavaratilassa, kansi suljettuna. Miehet pyyhkivät hikeä otsaltaan, sillä iltapäivän aurinko on jo korkealla. Lämpöä riittää myös pienen metsikön siimekseen, missä miehet työskentelevät.

Kun tavaratila on kiinni, auton vieressä koko toimituksen ajan seisonut nuori nainen kokoaa paperinsa auton katolta ja kolmikko siirtyy läheisellä tiellä odottavaan tila-autoon. Chevrolet Lumina takakonttiin ährättyine ruumiineen jää kuumuuteen, Tennesseen polttavan auringon alle.


Body Farm

Kohta kolmenkymmenen vuoden ajan Tennesseen osavaltion Knoxvillessä on toiminut oikeusantropologiseen tutkimukseen erikoistunut Body Farm. Body Farmilla tutkitaan ihmisruumiin mätänemistä ja hajoamista. Ruumistutkimuksen tehtävänä on tuottaa tietoa ihmisten kuolinsyistä tilanteissa, joissa tavallinen ruumiinavaus ei sitä enää kerro.

Tavallisesti ruumiin oikeusantropologinen tutkimus aloitetaan siis siinä vaiheessa, kun varsinaista ruumiinavausta ei enää pystytä suorittamaan ja tietoa kuolemaan liittyvistä yksityiskohdista joudutaan hankkimaan muilla tavoin. Oikeusantropologia keskittyy enimmäkseen rikoksen kohteeksi joutuneiden ruumiiden tutkimukseen auttaen todennäköisen kuolinsyyn selvittämisessä. Lopullisen kuolinsyyn tosin määrittelee oikeuslääkäri. Edellä kuvatun kaltainen, henkirikoksen jälkipyykiltä vaikuttava tutkimustoiminta onkin osa Knoxvillen oikeusantropologian laitoksen henkilökunnan työpäivää.

Lahjoituksena saatavia ihmisruumiita haudataan tai jätetään maan pinnalle Body Farmilla erilaisiin olosuhteisiin, joita rikostapauksissakin voi tulla vastaan. Ruumiita survotaan roskapönttöihin tai autoihin. Body Farmilla on jatkuvasti hajoamassa noin viisikymmentä vainajaa, joiden vaiheista, kuten vaikkapa ihon tummumisesta, pidetään tarkkaa kirjaa. Toisinaan hajoamisprosessi tai jokin sen yksityiskohta myös tallennetaan videolle.

Erilaisissa olosuhteissa hajoamisprosessiin vaikuttavia tekijöitä kuten hyönteisten toimintaa hyödynnetään todellisten rikostapausten tutkimuksessa. Ruumiiden annetaan hajota, kunnes pehmytkudos on kokonaan hävinnyt, ja luurangot kerätään talteen osaksi laajaa tutkimuskokoelmaa. Toki myös luiden hajoamista tutkitaan, ja esimerkiksi eri eläinlajien kiinnostus eri-ikäisiin luihin on huomattu.

Body Farmeja on myöhemmin perustettu Tennesseen lisäksi kaksi lisää, nekin Yhdysvaltoihin. Euroopassa Body Farmit eivät ehkä olisikaan mahdollisia, sääteleehän Euroopan unioni tarkasti jo pelkästään kuolleiden tuotantoeläinten hävittämistä. Ihmisruumiiden jättäminen maahan lojumaan ja mätänemään sotisi varmasti useampaakin direktiiviä vastaan.

Suurin Body Farm -yksikkö on tällä hetkellä Teksasin yliopiston ylläpitämä. Tutkimusmateriaalinsa Body Farmit saavat lahjoituksina ihmisten testamentatessa ruumiinsa osaksi kiinnostavaksi katsomaansa tutkimusprojektia. Valitettavasti aina ruumislahjoitukset eivät ole vainajien elinaikaistoivomuksia: lahjoituksia saadaan myös heidän sukulaisiltaan, jotka haluavat säästää hautajaiskuluissa.


Pehmytkudos opetuksen välineenä

Ruumiiden hyväksikäytöllä on tieteessä pitkät perinteet. Erityisesti ihmisruumiin anatomiaan tutustuminen on perustunut kauan – ja perustuu edelleen – kuolleiden ihmisten dissektioon eli ruumiin leikkelyyn anatomian opiskelun yhteydessä.

Joskus ruumiiden saatavuus lääketieteelliseen käyttöön on ollut vaikeaa. Tämän vuoksi vastahaudattujen ruumiiden varastaminen ja myyminen lääketieteellisiin tarkoituksiin kehittyi omaksi liiketoiminnakseen. 1800-luvun Englannissa ruumiiden ryöstö ja ruumiskauppa oli niin järjestäytynyttä, että omaiset vartioivat haudoilla edesmenneitä omaisiaan useita vuorokausia hautajaisten jälkeen ja pyrkivät käyttämään murtovarmoja rauta-arkkuja. Mikään ei kuitenkaan pysäyttänyt kekseliäitä ruumiinryöstäjiä, jotka kehittivät tekniikkansa huippuunsa ja pystyivät ryöstämään ruumiin haudasta lähes jälkiä jättämättä. Todisteena tästä ovat lukuisat tyhjät hauta-arkut, joita hautausmaiden arkeologisilta kaivauksilta löydetään.

Joskus ruumiinryöstöön syyllistyivät myös opetusmateriaalin hankalaan saatavuuteen kyllästyneet anatomian professorit. Kuuntelin syksyllä mielenkiintoisen esityksen sairaaloiden omista hautausmaista ja ruumiinryöstöstä Oxfordin yliopiston järjestämässä konferenssissa. Esityksen perusteella lääketieteen harjoittajien suorittamat ruumiinryöstöt tuntuivat olleen varsin yleisiä. Kiinni jäämistä kannatti silti välttää. Tuomio ruumiinryöstöstä – tai edes sen epäily – koitui usean lääketieteen vaikuttajan uran kohtaloksi.

Myös antropologit harrastivat ruumiiden ryöstämistä, mutta kovin tuoreet hautaukset eivät tavallisesti olleet heidän suosiossaan. Moni 1800-luvun antropologi hankkikin tutkimusmateriaalinsa ja myös tutkimusrahoituksensa hautoja ryöstämällä. Museot, yliopistot ja muut tutkimuslaitokset olivat halukkaita maksamaan kokoelmiensa kartuttamiseksi tuoduista pääkalloista ja muista ihmisluista.

Luita ja muumioita

Tuoreiden vainajien lisäksi tiedettä kiinnostavat myös vanhemmat tapaukset, joita arkeologiset kaivaukset paljastavat. Useimmiten kyseessä on pelkkä luuranko, mutta sopivissa olosuhteissa ruumis voi säilyä varsin hyvin myös pehmytkudoksen osalta, minkä vaikkapa kuivamuumioituneet ja suoruumiit osoittavat.

Suomen olosuhteet eivät ole yleensä suotuisia ruumiiden tai luurankojen kokonaiselle tai osittaisellekaan säilymiselle. Pohjoisen erikoisuus ovatkin suoruumiit, jotka ovat periaatteessa luurangon vastakohtia. Hapan maaperä säilyttää pehmytkudoksen, mutta luiden mineraalit katoavat nopeasti ympäröivään maa-ainekseen. Pehmytkudoksen säilymisen ja suoruumiin synnyn edellytyksinä ovat kuitenkin maaperän happamuuden lisäksi muun muassa ympäristön riittävä kylmyys, suolaisuus ja hapettomuus. Suomen ainoat suoruumiit merovingiajan Leväluhdasta käsittävätkin vain luukudosta. Varsinaiset, hyvin säilyneet suoruumiit tulevat pääosin Tanskasta, missä säilymisolosuhteet ovat monin tavoin Suomea otollisemmat.

Vaikka muumiot liitetään muinaiseen Egyptiin, niihin voi tutustua lähes kaikkialla maailmassa. Meillä Suomessakin voi ihailla muutamia. Esimerkiksi Oulua lähin on Nikolaus Rungius Keminmaalla. Muumioituminen vaatii tahallisesti tai tahattomasti tuotetut olosuhteet pehmytkudoksen kohtuulliselle säilymiselle. Erilaiset kemikaalit voivat edistää muumioitumista, mutta lisäksi tarvitaan mielellään äärimmäistä kuivuutta, kylmyyttä tai hapettomuuden luovaa märkyyttä. Egyptin muumiovaranto selittyy kemikaalien käytön lisäksi alueen kuivalla maaperällä.

Muumioiden määrä Egyptissä on valtava, ja niitä on myöhemmin käytetty mitä ihmeellisimpiin tarkoituksiin: lääkkeeksi, polttoaineeksi, lannoitteeksi ja jopa maalin raaka-aineeksi. Myös muumioiden viennin on täytynyt olla valtaisaa, sillä lähes jokaisen englantilaisen pikkukylän paikallismuseossa on oma egyptiläinen muumionsa. Meillä päin on silti tyytyminen Rungiukseen, sillä tiettävästi Suomeen asti ei ole kulkeutunut yhtään egyptiläistä vastinetta.


Sieluun ja ytimiin

Ihmisen luusto on yleensä ainoa ihmisruumiista arkeologiseen aineistoon jäänyt jäänne, jos harvinaisempia suoruumiita ja muumioita ei oteta huomioon. Luu säilyy useimmissa olosuhteissa pehmytkudosta paremmin, ja se tarjoaa enemmän ja monipuolisempaa tietoa tukemastaan henkilöstä kuin yleensä osataan kuvitellakaan. Luusto ei ole staattinen osa elimistöä, vaan se muuttuu ja mukautuu kehon mukana siinä missä lihas- tai rasvakudoskin. Luukudos elää jatkuvassa muutoksessa, ja luuranko uusiutuu kokonaisuudessaan periaatteessa noin kymmenen vuoden välein. Luiden piirteiden perusteella voidaankin tehdä tarkkoja päätelmiä ihmisen elintavoista ja erityisesti fyysisistä aktiviteeteista.

Vaikka ihmisluurangot ovat varsin tavallisia arkeologisia löytöjä, on niiden käsittely hyvin erilaista muuhun maasta kaivettuun aineistoon verrattuna. Luumateriaali herättää usein suuria tunteita, kuten vaikkapa Huhtiniemen tapaus on Suomessakin osoittanut. Joskus tunne voittaa järjen ja arvokasta tutkimusmateriaalia menetetään lopullisesti. Esimerkiksi Australian asutushistorian kannalta olennaisimmat fossiililöydöt on jouduttu hautaamaan uudelleen, ja samankaltaisia vaatimuksia on esitetty Amerikan mantereellakin.

Toisaalta on ymmärrettävää, että erityisesti alkuperäisväestö haluaa kunnioittaa esi-isiään ja toivoo maasta kaivettujen jäänteiden uudelleenhautaamista. Konflikteiksi tilanteet ovat paisuneet, jos jäänteitä on menty hakemaan omavaltaisesti esimerkiksi tutkimuksia suorittavan yliopiston laboratorioista. Joskus esi-isiä uudelleenhaudattaessa kuoppaan on mennyt kaikkea muutakin laboratoriotiloissa tutkittavana ollutta luuaineistoa.

Luiden tutkiminen ja mittaaminen ei ole aina ollut eettisten toimikuntien suosittelemien asioiden listalla. Esimerkiksi kraniometrialla eli kallon mittasuhteiden tutkimisella on maine rotuerojen tarkoitushakuisessa etsimisessä, ja se liitetään usein myös frenologiaan, pseudotieteeseen, jossa ihmisen aivotoimintaa tutkittiin kallonmuodosta. Kraniometriaa voidaan kuitenkin hyödyntää erityisesti ihmisen evoluution tutkimisessa, jossa aivojen koon ja muodon selvittäminen on yksi olennaisimpia tekijöitä. Hyödynsipä Charles Darwinkin kraniometriaa evoluutioteoriansa kehittämisessä.

Luista saadaan paljon irti myös muuten kuin mittaamalla. Laboratoriokokeista tutuin sovellus liittyy löydöksen iän määrittämiseen hiilen isotoopeista. Mutta isotoopit voivat kertoa muutakin. Luiden strontium-, happi- ja typpi-isotoopit kertovat isäntänsä ravinnosta, asuinpaikasta ynnä muusta. Lisäksi riittävän hyvin säilyneistä luista voidaan irrottaa tutkittavaksi koko yksilön perimä. Viime vuosina tässä asiassa onkin edetty suurin harppauksin, kun muinaisjäänteistä on saatu irrotettua Neandertalin ihmisen perimää. Valitettavasti mitään täydellisen varmaa esimerkiksi Neandertalin ihmisen ja nykyisten ihmisten sukulaisuussuhteista ei näidenkään löydösten perusteella pystytä silti sanomaan.


Vaarallisilla vesillä

Kuolleiden käyttö tieteen apuvälineenä on kautta aikojen herättänyt negatiivisia reaktioita, jopa pelkoa. Hautaryöstöt, etnisten erojen etsiminen ja muut historiaan jääneet epäkohdat ovat vieläkin ihmisten mielissä. Ne vaikuttavat kuvaamme myös nykypäivän tieteestä.

Tilanne on kuitenkin huomattavasti muuttunut sitten 1800-luvun tai 1900-luvun alkupuoliskon. Erilaiset eettiset toimikunnat ovat olennainen osa nykypäivän tutkimusta: ihmisruumiin tieteellinen hyödyntäminen on erittäin tarkasti säädeltyä ja kestää varmasti kriittisenkin tarkastelun.

Juho-Antti Junno