Julia Peirone, 30, kävi vuosi sitten ensimmäistä kertaa Suomessa ja Oulussa. "Istuimme baarissa, oli pimeä ja hirveän kylmä. Katselin olutta juovia kasvoja. Kaikki oli hiljaa, aloin hermostua. Hitto, mitenkähän tälle projektille käy. Yritin puhua jotain hölynpölyä. Tajusin, että on ihan ok olla hiljaa. Emme vielä tunteneet toisiamme, siis miksi teeskennellä."

Ryhmä valokuvaajia kuvasi Pohjoisen valokuvakeskuksen Pohjoiset kaupungit -hankkeessa vuoden 2003 aikana kaupunkikulttuuria Norjan, Ruotsin, Suomen ja Luoteis-Venäjän perimmäisissä kaupungeissa. Peirone tutustui pohjoiseen, matkusti ensimmäistä kertaa Suomen lisäksi myös Venäjälle. Hiljaisuuden kohtaaminen oli vahva kokemus. "Kun hyväksyin sen, pidin siitä. Tämä tapahtui projektin ensimmäisinä tunteina, ja se kertoo paljon paikoista, joissa vuoden aikana kävin."

 

Tromssassa sataa lunta. Aurinko häikäisee. Tuiskuaa. Vuoroin kirkkaat, kosteat ja lumiset ilmamassat vyöryvät Jäämereltä kaupungin ylle. Ilman hetkeksi kirkastuessa uusia tuntureita kasvaa kaupungin ympärille. Tummiin vaatteisiin pukeutunut kumarassa kulkeva Julia Peirone kääntyilee laatikkokameransa kanssa jalkakäytävällä. Näkee naisen kantavan kauppakassia, laukaisee, kelaa, ottaa pari askelta ja pyörähtää, huomaa purkkaa jauhavan pojan, laukaisee.

"Valokuvaajana minulla on tunne kuin toinen jalkani olisi sisällä ja toinen ulkona. Ehkä tämän takia oloni on miellyttävä uudessa paikassa. Olen ulkopuolinen, kamera antaa tarvittavan suojan, mutta samalla pääsen uusiin tilanteisiin, lähelle uutta paikkaa ja ihmisiä." 

                                            Flicka och pelargonia 2003

Julia syntyi arkkitehtiperheeseen Cordobassa, Argentiinassa vuonna 1973. Julian ollessa kolmevuotias perhe, johon hänen lisäkseen kuuluvat äiti, isä ja veli, muutti Espanjan kautta Ruotsiin. "Vanhempani olivat vasemmistolaisia.Olimme onnekkaita, kun pääsimme pois sotilasdiktatuurin hallitsemasta Argentiinasta. Isän ja äidin ystäviä vietiin vankilaan ja kidutettiin." Julia itse muistaa Argentiinasta vain sen, mitä vanhemmat ovat hänelle kertoneet. Lapsuuttaan ja perheensä taustoja ajatellessaan Julialle kuitenkin nousee mieleen kaksi asiaa: yksinäisyyden ja turvattomuuden tunne.

Peirone leikkaa ihmiset irti ja siirtää heidät uusiin kuviin ja uusiin tarinoihin. Voisiko kuvilla olla yhteys hänen lapsuuteensa? Kadonneille ei Argentiinassa annettu mahdollisuutta omiin tarinoihinsa, ei tulevaisuutta, ei mitään. Peironen kuvissa ei ole tunnistettavia paikkoja. Ovatko hahmot piilossa alkuperäisestä ympäristöstään – ikään kuin suojassa? Ainakin he vaikuttavat hieman irrallisen oloisilta, yksinäisiltä ja hukassa olevilta. Peirone huomauttaa, että hänen kuvissaan hahmot kuitenkin ovat esillä ja siksi vahvasti olemassa.

"Nyt leikkaan ihmiset heidän ympäristöstään ja rakennan kuvan uudelleen, laitan heidät uuteen yhteyteen, luon oman totuuteni. Kuvaan liikkeitä ja eleitä, jotta löytäisin jotain suurempaa. Uskon, että kasvoja ja ruumiin kieltä katsomalla löydän paikan mentaliteetin. Ihmisistä tulee urbaanin maiseman kukkia ja puita."

"Pienenä tein samoin kuin nykyisin valokuvissani. Vanhempani eivät osanneet kertoa, kuinka tullaan ruotsalaiseksi, koska olivat muukalaisia itsekin." Julia ajatteli, että jos katsoo tarkasti ja matkii, hänestä tulee ruotsalainen: hän saa selville kuinka Ruotsi toimii. "Keräsin mielikuvia, erotin kuvat toisistaan ja rakensin uusia kuvia mielessäni. Ainoa ero oli, että silloin minulla ei ollut kameraa."

 

                                                      Rönnbär 2003

 

Kokemus oli Julia Peironelle hämmentävä. Vuoden aikana kuusi hyvin erilaista kaupunkia: Oulu, Tromssa, Syktyvkar, Tornio, Haaparanta ja Murmansk. Vielä hän ei ole saanut yhtään Pohjoiset kaupungit -kuvaa valmiiksi: hän on siirtymässä kohti uutta  – hänen päässään ja kuvissaan tapahtuu nyt niin paljon. Hän lähetti aikaisemmin useita kuvia, mutta pyysi sitten, että niitä ei julkaistaisi, koska se saattaisi lukkiuttaa hänet. Sitten hän lähetti kaksi keskeneräistä Pohjoiset kaupungit -työtä julkaistavaksi. Peirone on saanut valmiiksi projektiin kuulumattomia kuvia. Hänen aikaisemmissa, parin, kolmen vuoden takaisissa kuvissaan näkyy itseään etsivä nuori nainen. Uusissa teoksissa on dramaattisia elementtejä, heleät taustat ovat muuttuneet tummiksi.

Peirone toteaa, että hänen itsensä on vaikea sanoa, miten kuvat ovat kehittyneet ja onko niiden "hieman oudolla tunnelmalla" rehellisesti sanottuna mitään tekemistä pohjoisen kanssa. Peirone toteaa oppineensa projektissa eniten ryhmän kautta, joka oli yksi parhaista, jossa hän on työskennellyt. "Erikoinen porukka, jossa oli hyvin erilaisia persoonallisuuksia. Ihmiset ovat kiinnostavia, etsin vastauksia heiltä. Oli esimerkiksi mielenkiintoista seurata, miten venäläisen jäsenen käyttäytyminen erosi siitä, oliko hän kotimaansa ulkopuolella vai kotikaupungissaan Venäjällä."

Peirone kertoo olevansa nyt avoimempi ja vähemmän pelokas kuin aikaisemmin. Yksinkertaisesti siksi, että on joutunut matkustamaan niin paljon. "Tietenkin olen matkustanut aikaisemminkin paljon, mutta en ennen ole joutunut tutustumaan ja työskentelemään aina kahden kuukauden välein uudessa paikassa. Matkustaminen ja uusiin ystäviin tutustuminen antoi minulle näkökulman siitä, mikä elämässä on tärkeää. En enää ajattele sitä, missä on seuraava näyttelyni, vaan mietin, miksi teen kuvia, miksi olen täällä ja mitä voin oppia uudesta paikasta."

Onko neljän maan pohjoisilla kaupungeilla mitään yhteistä? Peironen mielestä paikkojen välillä on suuria eroja. Venäjällä ja Norjalla esimerkiksi on vähän yhteistä keskenään. "Kaikkia näitä paikkoja yhdistää ainoastaan ilmasto, luonto, kylmyys ja avaruus. Pohjoisessa minulla on tunne hiljaisuudesta ja voimakkuudesta yhtä aikaa – räjähtävästä hiljaisuudesta."

 

 

Pink balloon 2004

Oulu, tammikuu 2003

Oulu oli ensimmäinen kaupunki, johon tutustuin, ja siksi siitä on kaikista vaikeinta kertoa.Oulussa oli melko tavalla samanlaista kuin Ruotsissa, mutta hieman karkeampaa. Ruotsi on niin puhdas ja steriili. Suomalaiset kaverit ovat hieman kovempia kuin ruotsalaiset,ainakin he näyttävät siltä. Paperitehdas tuoksui ja kaikilla oli kävelysauvat. Muistan jään.Minulla on kirkas ja valkoinen mielikuva Oulusta. Oulu on kuin maanantai, joka aloittaa viikon tai kirjain A, puhdas mieli.

Tromssa, huhtikuu 2003

Eri värisiä nättejä taloa, joilla on hauskat katot ja ihmisillä hauskat hatut. En tiedä       miksi.Tunturit ja meri. Tuulinen paikka. Kaunis maisema ja parin minuutin välein vaihtuva sää.Paljon tuulen ja meren ahavoittamia kasvoja. Tiedäthän, sellaiset tuulesta, merestä ja juhlinnasta syntyneet punaiset ulkoilmakasvot. Jostain syystä näin paljon murtuneita jalkoja.Tromssa on kuin kovan työpäivän keskiviikko, joka on muuttunut juhlapäiväksi.

Syktyvkar, kesäkuu 2003

Outo paikka, joka ei ole missään, ainakaan minulle. Vanhoja auton osia kaduilla, mutta samaan aikaan isoja, siistejä ja vihreitä puistoja. Kaupunki, jossa voi tehdä sunnuntaikävelyjä perheen kanssa. Naisilla on korkeat korot ja lapsilla ilmapallot. Pieniä, vinoja puutaloja, mutaisia teitä ja särkyneitä kovaäänisiä isoilla aukioilla. Ystävällisiä ihmisiä ja voimakasta euroteknoa joka puolella. Syktyvkar on ystävällinen kaupunki, jonka aika on unohtanut. Aivan kuin joku olisi sammuttanut musiikin, mutta syntymäpäivät - jossa tarjotaan kotitekoista kakkua - jatkuvat.

Tornio-Haaparanta, syyskuu 2003

Täällä jouduin paniikkiin: kaduilla ei ollut ihmisiä. Hyvin vihreä puutarha, jossa on täydelliset istutukset. Aitojen takana olevat talot suojautuvat ulkopuoliselta tyhjyydeltä. Ideaalinen paikka perheille, joilla on pieniä lapsia. Katu, jossa pieni poika tai tyttö ajaa pyörällä, ja äiti katsoo keittiön ikkunasta. Yksinäisiä miehiä, jotka juovat kaljaa ja laulavat karaokea. Tunnelma täydellisestä hiljaisuudesta: kuin vanha pariskunta, joka juo kahvia, katselee jokea ja muistelee vanhoja aikoja. On sunnuntai-iltapäivän lepohetki.

Murmansk, marraskuun loppu 2003

Täydellinen vastakohta Torniolle ja Haaparannalle. Pimeä, kylmä ja vaarallinen, kai. Prostituutiota, turkiksia, korkeita korkoja ja norjalaisia miehiä naisia ostamassa. Iso hotelli, jossa on vanhoja rikoksia ja haamuja. Täälläkin oli ystävällisiä ihmisiä, mutta raha tuoksui joka puolella, enemmän köyhiä ja enemmän rikkaita ihmisiä kuin missään muualla. Tuhoisa lauantai-illan viimeisten tuntien tunnelma osta minut! Eletään ja otetaan vastaan kaikki, mielihyvä, ei ajatella huomista. Olo on miellyttävä, mutta vahvasti humalainen. Rankka paikka, nyt ei olla lasten syntymäpäiväkutsuilla.

                                                   Yellow bird 2004                              

 

Miksi metsästän

Mikä on kaupungin rytmi? Vanha nainen hiuskihartimen kanssa, nuori poika juoksemassa tai mies, joka katsoo kenkiinsä. Näyttävätkö he hyvinvoivilta, kuinka he liikkuvat ja ovat pukeutuneet, kuinka he suhtautuvat toisiinsa ja ympäristöönsä?

Kun kadulla kohdennan kamerani ihmisiin, on olemassa miljoonia yksityiskohtia, jotka paljastavat paikan luonteen. Ehkä petän itseäni. Yritän keskittyä kovasti oppiakseni tuntemaan uuden paikan sen asukasparkoja jahdaten, etten enää muista, mitä olen etsimässä.

Miksi metsästän? Miksi saan tyydytystä siitä, että leikkaan heidät pois ympäristöstään? En koskaan opi heitä tuntemaan. Varastan vain kuviini sen, miltä he näyttävät. Minulla on satoja kuvia, erilaisia hetkiä ja erilaisia persoonallisuuksia, joiden kanssa voin leikkiä kuin lapsi. Mitä tapahtuu, jos tuon heidät samaan kuvaan? Luon maailmani näyttelijöitteni avulla.

Olen kuin ohjaaja, joka etsii tarinoita, joita kukaan muu ei ole nähnyt. Halu ymmärtää ei useinkaan ole se syy, miksi teen kuvia. Kysymys on ennemminkin siitä, mitä yritän ja haluan nähdä. Rakennan tilanteita ja kuvia, jotka minulta puuttuvat ja joita kaipaan.

Kuvieni logiikka on sama kuin unelmieni logiikka. Katsellessani materiaaliani huomaan, että niiden ei voida sanoa kertovan paikasta yhtään sen enempää kuin miten minä haluan nämä paikat nähdä. Olenko siis ollenkaan kiinnostunut siitä, mitä näen? Vai katsonko loppujen lopuksi vain itseäni?

Tässä on ehkä kuvieni tekemisen keskeisin kysymys. Kuinka katsomme uusia paikkoja, siellä olevia ihmisiä ja toinen toisiamme. Kuinka yritämme ymmärtää meitä ympäröivää maailmaa – me valokuvaajat, jotka pyrimme keräämään maailman pienen laatikkomme sisään.

Julia Peirone