Tampereen Telakka 7.12.2004. Kerho 2 on ohi.
 
"Ettekö te tosiaan tajunnu että se oli oikeeta oksennusta?" Kari Raineranta on pettynyt yleisöönsä. Mutta ämpäri on jo ehditty tyhjentää, ämpäri itse heitetty roskalavalle. Todistusaineisto on tuhottu, meidän täytyy vain uskoa runoperformanssin lopun tapahtuneen – uskoa, että Raineranta todella tunki "Varoitukseksi" nimeämänsä sooloesityksen päätteeksi sormet kurkkuun tuodakseen lavalla juodun puolitoista litraa kotiviiniä ylös vatsastaan.
 
Lava petti; ämpäri jäi näkyvyyden kannalta pahasti monitorin taakse.


Ihoteollisuus kastettiin kesällä 2002 Tampereen Teatterikesän Tapahtumien yön alla. Jo aiemmin esiintymishaluisia runoilijatovereita kaivannut Raineranta löysi vihdoin etsimänsä yliopiston kirjoittajapiiristä. Tapahtumien yön runoesityksessä, joka sai alaotsakkeekseen "mystis-maanisia runoja äänimaisemin", lausuivat tekstejään Rainerannan lisäksi Jaana Kinnunen, Henna Laininen, Ilkka Pernu, Maria Siironen ja Anna Turunen.
 
Ryhmän kokoonpano on säilynyt samana, joskin koko kuusikko nousee yleisön eteen melko harvoin. Aikataulujen yhteensovittaminen on hankalaa. Runoklubi Kerho 2:ssa Ihoteollisuus esiintyi osina: Raineranta seisoi ja konttasi lavalla yksin, Laininen sekä Turunen esittivät runodialogin "Eräs eurooppalainen pääkaupunki yhdessä päivässä" kitaristi Juha Venäläisen säestämänä.
 
Jäsenten sooloperformansseissakin on kuitenkin kuultavissa jonkinlainen ihoteollistuminen. Vaikka yksilöiden näkemykset runoudesta ja sen merkityksestä eroavatkin, jokainen pyrkii teksteissään kurinalaiseen rehellisyyteen. "Ryhmä toimii kannustimena esittämiselle ja kirjoittamiselle", Henna Laininen sanoo. "Yhteisten periaatteiden kautta oman tekstin voi sijoittaa suurempaan kokonaisuuteen."
 
Nämä periaatteet on kirjattu Vilpittömän Sanan Manifestiin, jonka Ihoteollisuuden kuusikko allekirjoitti ja julkaisi viime vuoden maaliskuussa. "Pyrkimyksenä on tuoda esille uusia ja erilaisia kokemistapoja", muotoilee Ilkka Pernu. "Koska runous koetaan yhä jollakin tapaa vieraaksi, koska runous on institutionalisoitunut ja monumentalisoitunut, se on tuotava takaisin ihmisten pariin."

Runouden on tultava "puistoihin ja kapakoihin", Manifesti julistaa. "Vilpitön kirjoittaminen lähtee havainnoista ja kokemuksista". Runon tulee olla ymmärrettävissä, "ettei se leviäisi postmodernisti pitkin mäkiä." Humanismin paluutako?

oiiii
miten rakastankaan
valehdella
oiiiii
miten rakastankaan
valehdella
(Kari Raineranta, "Varoitus", osa 4)

Ihoteollisuus ei toki ole ainoa tai edes ensimmäinen taho, joka pyrkii saattamaan runouden kansan pariin Helsingin norsunluutornien ulkopuolelle. Turun runoliike lähti vierimään 1994 Down By The Laiturissa pidetystä runoklubista (ks. Kaltio 4/2003 ) ja on vuosikymmenessä ehtinyt kasvaa ulos kapakkarunouden lapsenkengistään, jo jonkinlaiseksi instituutioksi itsekin. Kuopion  Runokukkojen pyörittämän lavarunouskisa Poetry Slamin karsintoja on järjestetty ympäri Suomea; television Runoraadista on kehkeytynyt valveutuneiden kulttuurin ystävien suosikkitelevisio-ohjelma. Oululainen Huutomerkki ry on esittänyt runoutta parturissa, rautatieasemalla, SPR:n kirpputorilla ja suutarinliikkeessä – joskus kahdelletoista, joskus kahdelle ihmiselle. Jopa Rovaniemeltä on tihkunut huhuja baarirunoillasta.

Mistä on kyse? Ja miksi? Me kaikkihan tiedämme, että runo kuuluu kansien väliin, yleviin kulttuuritapahtumiin tai arvokkaisiin lausuntailtoihin, joissa Eino Leino ja Uuno Kailas pääsevät kunnolla oikeuksiinsa. Ympäristöihin, joissa lukija voi rauhassa hiljentyä pohtimaan omaa itseään ja elämäänsä runon kautta.
 
Ehkä kyse on kuitenkin parjatusta "postmodernista". Tai ainakin yhdestä piirteestä yhdessä "postmodernin" käsityksistä. Vuonna 1968 julkaistussa esseessään "Tekijän kuolema" Roland Barthes nosti Lukijan Tekijän rinnalle lukemistapahtuman hierarkiassa. Ja katso! samassa kirjoittaja on aina yhtä paljon lukija, lausuja yhtä paljon kuulija. Uudempi runoilijasukupolvi näkee oikeudekseen olla runon esitystilanteessa samalla tavalla kokijan asemassa kuin heidän yleisönsä.
 
Laininen sanoo runon olevan aina "puhetta toiselle ihmiselle". Ja jos runo on puhetta, sen hedelmällisin tapahtumatapa on mitä ilmeisimmin keskustelu – niin esiintyjien keskinäinen kuin esiintyjien ja yleisön välinenkin vuorovaikutus. Lainiselle runo on keino käsitellä kaikkea kohdattua, omaa kokemusta, joka täytyy puhua vilpittömästi, jotta se voisi välittyä myös kuulijalle. Runon tehtävä on tehdä näkyväksi se näkymätön, mitä ei ilman runoa huomattaisi.
 

Kävelen päihtyneenä minigolfradan ohi
rosa ja simo pelaavat
niillä on hauskaa
tervattu vene haisee hyvältä
olen syvällisellä iltapäiväkävelyllä
ilman päätä
(Kari Raineranta, "Varoitus", osa 2)


Esittämisen motiivina näkymättömän ja toisenlaisten kokemismallien ilmituonti yleisölle toimii myös vastakkaiseen suuntaan. Koska Sana on vuorovaikutusta ja lausuja kuulija, halu esiintyä on aina jossain määrin itsekästä. "Hyvässä esitystilanteessa hätkähtyy itsekin", Ilkka Pernu myöntää. "Uuden mallisia kokemisen tapoja syntyy esiintyjällekin." Yhtenä tällaisena tilanteena Pernu mainitsee "Luolamusiikkia ja rituaalirunoja" -esityksen Ihoteollisuutta arkaaisin soittimin säestäneen Kulttuuriosuuskunta Uulun kanssa Muinaisuuden ääni -tapahtumassa Voipaalan taidekeskuksessa viime syyskuussa. Puulattiaisessa ja -seinäisessä tilassa yleisö tuli todella lähelle esiintyjiä, ja tilanteen intensiivisyys loi voimakkaan olotilan.
 
Ihoteollisuuden esityksiin tuo lisää intensiivisyyttä alusta asti mukana ollut säestys. Musiikin lisääminen runouteen tuntui luontevalta, eikä sitä ole missään vaiheessa kyseenalaistettu. "Musiikki luo eroa lausuntaperinteeseen", Pernu toteaa, "ja lisäksi helpottaa kuuntelemista, kun kuulijan ei tarvitse keskittyä koko aikaa pelkkään tekstiin" Vaikka musiikki Pernun mukaan ohjautuukin aina tekstin ehdoilla, on sävelkieli tärkeä osa jopa puolituntisiksi kasvavia lausuntoja.
 
Baareihin ja kaduille nykyään leviävä runous lähestyy muutenkin musiikkia jo ilmenemistapansa vuoksi. Kielen äänelliset ominaisuudet – rytmi, äänenpaino ja -paine, tavujen ja äänteiden lihallisuus, sanojen välissä kelluva hiljaisuus – nousevat nopeasti tapahtuvassa esitystilanteessa jopa sanojen ja lauseiden semanttista merkitystä huomattavammiksi. Transsendentin tarkoituksen ymmärrykseen pyrkivästä runonlausunnasta siirrytään jokaisen esityksen ainutkertaisuutta korostavaan runotapahtumiseen. Runon ajattomuus ei ole enää ikuisuutta vaan aikaulottuvuuden puuttumista. Kokemus, jonka vilpitön sanakin välittää, manataan tapahtumaan aina ensimmäisen kerran.

tule tulena tule tuulena
tule tuulena tule tule
raivo, himo
raivo, himo

voima
voima
voima
voima

auuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuu!
(Kari Raineranta, "Rituaali" –esityksestä)

Laininen toteaakin, että hänen tapansa tuottaa esitettävää tekstiä eroaa nykyään huomattavasti paperilta katsottavaksi tarkoitetun runon kirjoittamisesta. Esityksiin tarkoitettu runous syntyy yhä enemmän esityksen ehdoilla. Pernukin on huomannut kirjoittamisensa luonteen muuttuneen esiintymiskokemuksen myötä: tekstit, jotka eivät suostu toimimaan paperilla, hioutuvat nyt lavoja varten, kun aikaisemmin ne ehkä joutui hylkäämään.
 
Usein hälyiseen esitystilanteeseen sopivat parhaiten toistoon ja yksinkertaisiin lauserakenteisiin perustuvat, lähes loitsumaiset runot. Ryhmässä toimiminen onkin Lainisen mukaan tuonut kirjoittamiseen juuri selkeyttä ja ymmärrettävyyttä. Laininen myöntää kuitenkin pohtineensa, miksi on tullut valinneeksi yhteiskuntakriittisenkin puhumisensa tavaksi juuri sen vaikeimman, runouden. "Vaikeakielisyys voi ehkä tavoittaa kokemuksesta niitä "outoja" asioita, jotka eivät ole sinänsä maailmassa."

puhun mielelläni lämpimiksenne
lumisateisessa maailmassa
paskaa kirjallisuudesta, filosofiasta vähän uskonnoista, joskus asiaakin
Ottakaa minut
ei minusta muuhunkaan ole
(Kari Raineranta, "Varoitus", osa 3)

Yksi ja ehkä tärkein sinänsä olemattomista asioista on yhteisöllisyys ja kokemus toisen ihmisen kohtaamisesta. Ihoteollisuuden kaltaiset runon ja kirjallisuuden ympärille kasvavat ryhmät ovat yksi jälkiteollisen ja kaupungistuvan yhteiskuntarakenteen uusista yhteisöllisyyden muodoista. Ihmiset etsivät liikkuessaan vaihtoehtoisia verkostoja perinteisten suvun ja perheen tilalle. Viestinnän sekä matkustamisen helpottuessa ja nopeutuessa taiteenkin tekijät muodostavat jopa koko maailman kattavia yhteisöjä. Yksin Internetissä elää yhden ihmisen seuraamattomissa oleva määrä ei-ammattimaisten tekijöiden luomaa sana-, kuva- sekä säveltaidetta.
 
Vaikka Ihoteollisuus ryhmänä onkin tietyllä tavalla perinteinen, välittömään läsnäoloon perustuva yhteisö, ulottuu joukko- ja yksilöviestimien joskus riesaksi asti laajentunut verkko myös runoilijaan. "Taiteilijasta on ehkä tulossa sosiaalisempi, julkisempi ja populaarimpi hahmo", Ilkka Pernu miettii. Edes tekstin kautta itseään ilmaiseva ei voi enää paeta esiintymistä, vaan hänen on yhä voimakkaammin tiedostettava oma mediapersoonansa.

Julkinen ulottuvuus näyttäisi pakottavan esiintyvän runouden luopumaan runouden ehkä mielenkiintoisimmasta aspektista, kielen ja kielellisen olemuksen merkityksen pohdinnasta. "Viinaa ja seksiä", kiteyttää Raineranta menestyksekkään baariperformanssin ytimen. Lavarunouden jotkut ilmenemismuodot voikin helposti mieltää stand up -komiikan älyllisemmäksi pikkusisareksi. "Korkean" ja "populaarin" näennäisen ristiriidan sovittelu, "korkeakulttuuriksi" nimetyn runouden "viihteellisyyden" paljastaminen, muodostuukin juuri yhdeksi uuden runon tärkeimmistä tehtävistä. Samalla kielen olemuksen käsittely näytetään teorian sijasta käytännön tasolla.
 
"Erilaisten kulttuurien kohtaamisen ja kaikenlaisten rajojen kyseenalaistamisen tulisi olla kaiken taiteen lähtökohta", Pernu määrittää. Mielenkiintoisimmillaan Ihoteollisuus näyttäytyy suuremmissa produktioissa, joissa sanat ja musiikki muodostavat erottamattoman kokonaisuuden. Verbaalinen kieli osoittautuu yhtä lailla keinotekoiseksi ja opittuja tulkintakoodeja vaativaksi kuin sävelletty musiikki – ja yhtä alkukantaiseksi, järjettömäksi, älyllisen sijasta keholliseksi kuin kivien yhteen hakkaaminen.
 
Ihoteollisuuden suurin merkitys onkin ehkä siinä, miten se esittää sisällön ilmenemismuodon vähintään yhtä tärkeänä runon ja kielen osana kuin sisältö itse. Esityksen "onnistuminen" joudutaan määrittämään uusilla mittareilla. Vaikka Pernu ja Raineranta huokaavatkin marraskuisen Oulun "Rituaali"-esityksen sujuneen valitettavan heikosti, vaikka pieni osa yleisöstä ilmaisi lievää pettymystä, Laininen iloitsee hyvästä kokemuksesta, joka syntyi ryhmän jälleen valloitettua uuden kaupungin. Tekijällä on vastuu ensisijaisesti omasta kokemuksesta ja sen vilpittömästä sanaksi tekemisestä. Vastaanottajan reaktiota ei voi pakottaa.

tahdotko sinä se ja se ottaa
tahdotko sinä se ja se ottaa
kunnes kuolema erottaa
elää taiteilijaelämää
elää jatkuvassa orgasmissa aamusta iltaan
harkitse kahdesti
harkitse vielä

 

www.sanatampere.net/ihoteollisuus

 

Paavo J. Heinonen