Etusivu Arkisto Toimitus Haku Tilaus Yhteistyössä Elintilaa!-kirjoituskilpailu In English
 
  Minun pohjoiseni - Hanna Hauru

Aikakauslehti
www-artikkelit

Ristiriitainen pohjoisuus

Kaupunki, josta on päästävä pois 

 

Kirjoittaja on vastikään Oulusta Tampereelle muuttanut 25-vuotias kirjailija, jonka toinen tarinakokoelma Raaka punainen marja (Like 2004) ilmestyi helmikuussa.

 

 

3/04

Minä halusin pois pohjoisesta. En lähtenyt sieltä nenä pystyssä. Lähdettävä
kuitenkin oli tai olisin puristunut kokoon. Verevä ihminen ajatuksineen
olisi muuttunut siksi, joita eniten inhosi ja jopa sääli. Minun luonteeni
ei enää sopinut pohjoiseen tai pikemminkin Ouluun. Pohjoisempana olisin ehkä
viihtynytkin, mutta nimetyssä kaupungissa en.

 

Olen sitä mieltä, että taiteilija tarvitsee voimakkaan tunteen, angstin
pystyäkseen luomaan vaikuttavaa taidetta. Vaaleanvihreiden heinäpeltojen
katselu ei siihen riitä, vaan on turskautettava rakkopuolukan verenpunainen
mehu sormille ja paleltava monien kymmenien asteiden pakkasessa veren maku
suussa huohottaen, että pystyy välittämään toisille jotain välittämisen
arvoista. kun seisoo varpaat kohmeessa kumisaappaissa ja puristelee talven
alle jääneitä marjoja, tuntee sen häpeän, synnin, jota pohjoisen ihmiset
on opetettu tuntemaan ja jota he aina tulevat tuntemaan. Pohjoisen ihminen
ei kykene välittämään mitään hyvää ja kaunista sanojen varsinaisessa
merkityksessä. Pohjoisen kauneuskäsitykseen ei kuulu vaaleat värit ja
kermakuorrutus, kauniit kävelypuvut ja uuden muodin sisustus. Pohjoisen
ihminen kärsii ja kehittelee sitä kautta oman kauneutensa ja nautintonsa.
Pohjoisen ihmisen toisesta välittäminen on sukurutsaa ja raiskaamista.
Kun hän näkee jotain kaunista, hän näkee voimakkaat revontulet. Kun hän maistaa
jotain hyvää, se on kitkerää koivunmahlaa ja väkevää puolukoiden mehua
sekoitettuna myrkynvihreään puun alla poltettuun pontikkaan.


Vaikka me suomalaiset asumme yhdessä pienessä maassa, joka kokonaisuudessaan
luokitellaan pohjolaksi, en silti voisi kuvitellakaan, että Etelä-Suomessa
asuva ihminen ikinä voisi tajuta pohjoisen rumuutta. Eteläsuomalainen syö
ruusunlehdillä värjättyä kermavaahtokuorrutusta, pohjoissuomalainen
tikkuista pettuleipää. eteläsuomalainen hankkii jokaiselle vuodenajalle
uudet kiiltävät jalkineet, pohjoissuomalainen kävelee samoissa heinällä
täytetyissä virsuissa koko vuoden ympäri. Vain kesällä hän riisuu ne
tunteakseen havunneulasten pistelyn jalkapohjissaan.
Jos minä en olisi syntynyt pohjoisessa, en uskoisi luovani tällaista
taidetta kuin nyt teen. Etelän pinnallisuus olisi tarttunut minuun, eikä
minulla olisi mahdollisuutta tuntea kotimaatani kuin haluaisin sen tuntea.
Silti minä nyt lähdin pois pohjoisesta. Silti sanoisi, että lähdin pois
Oulusta. Lappiin olisin voinut mennäkin, koska siellä asuu tunne.
En koe oululaista taustaani pohjoiseksi siinä määrin kuin haluaisin sen
tuntea. Oulussa pohjoisuuden löytää vain luonnosta: suosta, metsästä ja
meren jäältä. Oululaiset ihmiset eivät raiskaa itseään. Heitä ei erota
eteläsuomalaisista kuin murre.

 

Pohjoisuus on hyvin voimakas tunne minussa, sisälläni. Kun en voi mennä
rakkopuolukkametsään, minun pitää kuvitella se itseeni, jotta pystyn
suoriutumaan elämästäni menettämättä minuuttani, angstiani. Siellä on jotain
niin raakaa, että yksi luontohavainto tuo jo puistattavan olotilan. Yksi maku
tuo raivon, jonka sisässään pitäessään saa vihdoin itseensä luovuuden kärjen. Se
kärki saa pohjoisen ihmiset maalaamaan tauluja, säveltämään raivokkaita lauluja,
kirjoittamaan kirjoja, jotka puhuttavat erikoisuudellaan. Kukaan muu kuin pohjoisen
ihminen ei pysty luomaan puhuttelevaa taidetta.

Pohjoisen ihminen huoraa, kiihkouskoo, juo, raiskaa ja tappaa enemmän kuin
kukaan muu samassa persoonassa. Silti pohjoisen ihminen pysyy rehellisenä
itselleen ja muille. Hän ei yritäkään peittää inhimillisiä, mutta raakoja
tekojaan tekopyhyydellä. Se on ihmisen perusluonnetta,
jolloin sen ei pidäkään haitata tai hävettää.
 
Vaikka minä en pikkutyttönä pohjoisen luonnon lopullista tarkoitusta
ymmärtänytkään, se jäi minuun. Äänet, hajut ja kaikki metsässä näkemäni
jäivät minuun säilöön, jotta voisin ne kypsyessäni hyödyntää. Kun luovuus
minussa lisääntyi, nämä kokemukset uskalsivat tulla yhä enemmän purskahtaen
ulos minusta
 
 
Minä luulin luovuuden heräämisen vaiheessa, että minun pitää olla, elää
ja kirjoittaa kuin eteläsuomalainen, joka kuljeskelee hierovapohjaisissa
sandaaleissaan rypsipellon vartta ja huiskii kärpäsiä tammenoksalla. Kun
lopetin väärään määränpäähän puskemisen, ymmärsin, että minun piti
kirjoittaa avojalkaisesta tytöstä, joka huiskii sääskiä koivunoksalla ja
kiroaa pisteleviä jalkapohjiaan.
Nyt Etelä-Suomessa asuessani ymmärrän, ettei minun kuulu hävetä
pohjoisuuttani ja kokemuksia siitä. Pohjoisuus on osa minua. Harmittavaa,
että pohjoisuus minussa on juuri oululaisuutta. Oulu on minulle kaupunki,
jossa olen aina kokenut itseni vieraaksi. Nyt, kun lähes 25 vuoden siellä
asumisen jälkeen pääsin pois sieltä, en enää koskaan halua takaisin. Niin
suuri koti-ikävä minulle ei tule.