Kommentti "Aikansa aikaansa seurattuaan hän huomasi, että aika ei ole seuraamisen arvoista" liittyi alaotsikkona Niilo Hyttisen teokseen Ajan hermolla, joka oli esillä oululaisessa Galleria Harmajassa keväällä 1999. Valokuvaa ja maalausta yhdistävässä teoksessa Hyttinen elehtii alushoususillaan viidessätoista eri positiossa: mies röyhistelee rinta rottingilla, taipuu ristiinnaulitun kuolonkontrapostoon tai voimailee ruumiista katkaistun päänuppinsa kanssa. Teos vihjailee ja viittoilee visuaalisesti ja tekstuaalisesti, mutta merkitykset jäävät viime kädessä avoimiksi. Tulee mieleen koomikko Harpo Marx, joka teki 1930-luvulla esiintymismatkan Neuvostoliittoon. Kuuluisan amerikkalaisviihdyttäjän ohjelmisto ei täysin uponnut neuvostoihmisiin, joita häiritsi hulluttelun juonettomuus. "Teidän liikkeenne ovat erinomaiset, mutta missä on kehystarina?", kysyi Harpon avuksi annettu käsikirjoittaja. Tähän Harpo tokaisi: "Ei ole mitään juonta, tämä on slapstickiä, puhdasta hölmöilyä - ymmärrättekö?"
- Tämä maailmanmeno on niin sekavaa, että en tiedä löytyykö minulta puhtia käydä siihen enää käsiksi, puuskahtaa yhteiskuntakriittisen ja poliittisen taiteen yhtenä veteraanina ja valppaana rakkikoirana tunnettu Niilo Hyttinen. Samaan hengenvetoon hän toteaa, että taannoisessa Harmajan näyttelyssä oli esillä monia "rumia" teoksia, joita hän ei olisi halunnut tehdä, mutta jotka syntyivät sen vuoksi tai siitä huolimatta. Hyttisen omakuviin perustuvat kollaasit, naamanväännöt ja yhden miehen joukkuevoimistelut, näyttävät keskisormea hyvälle maulle ja harmittomalle hyvinvointiviihteelle. Harvalla kuusikymppisellä, asemansa jo aikoja sitten vakiinnuttaneella taiteilijalla on kanttia moiseen itseironiaan ja karnevalistiseen hullunmyllyyn.
- Olen aina ollut tietyllä tavalla asennoituva yhteiskuntaeläin, mikä sairaus ei näytä paranevan. Kun asiat rassaavat mieltä, niitä on pakko kommentoida. Se on joskus aika kyllästyttävää. 1970-luvun kehitysaluesarjassa halusin kuvata syrjäseutujen ihmiskohtaloita totuudellisesti, jotta tilanteeseen voitaisiin puuttua. Nyt sellaisten asioiden kuvaaminen on käynyt mahdottomaksi... en oikein tiedä mitä keinoja olisi, jotta ihmiset voisivat löytää toisensa ja yhdessä edistää asioiden hoitamista. Nyt vähäosaiset yrittävät selvitä itsekseen, yhteistoiminta on hiipunut.
- Näissä valokuvapohjaisissa teoksissa olen esittänyt tiettyjä rooleja ja tunnetiloja kuten esimerkiksi epätoivoa. Rumissa kuvissa käytän mallina ja kohteena vain itseäni, en koskaan muita. Itsensä kanssa voi jotenkin vapaammin irrotella, vaikka joku voi käsittää sen narsismiksi.
1990-luvun puolivälistä saakka Hyttinen on suosinut valokuvaa ja akryyliväriä yhdistelevää sekatekniikkaa, mutta viime aikoina hän on suunnitellut paluuta öljy- ja akvarellimaalauksen pariin. Kameran käyttö on liittynyt tiettyyn omakuvalliseen tematiikkaan, joka on ollut käytännössä helpompi toteuttaa aikaa säästävällä menetelmällä. Hyttinen ei käytä itselaukaisinta, vaan kameran takana on touhunnut useimmiten vaimo Helena tai Arttu, taiteilijan poika. Ohjaajan ja näyttelijän kaksoisroolit sen sijaan ovat ehtaa Niilo Hyttistä, samoin kuvauspaikan ja sommittelun suunnittelu.

Pitäisi perustaa teatteriryhmä

Hyttisen valokuvapohjaisista teoksista keriytyy lankoja taiteilijan nuoruusaikaisiin teatteriharrastuksiin. Ei ollut laisinkaan itsestään selvää, että Hyttisestä tulisi kuvataiteilija; 1960-luvun alussa kauppaopiston päätyttyä teatteriharrastus oli vetää pitemmän korren.
- Olin silloin Oulun teatterissa avustajana, mutta siellä oli jotenkin sellainen ilmapiiri, että ajattelin, tämmöiseen en kyllä lähde. Monia hyviä näyttelijöitä jäi tuolta ajalta kyllä mieleen. Tykkäisin vielä nykyisinkin työskennellä porukassa, kun tämä taiteilijan homma on tällaista yksinäistä temppuilua itsensä kanssa.
Kesällä 1999 Niilo Hyttiselle tarjoutui viinaan menevän kulkurisotilaan, Pyssy-Petterin rooli Raija Orasen kirjoittamassa Kauniin Kaijan balladissa, jota esitettiin Hyttisen kotikunnassa, Askanmäen kesäteatterissa Puolangalla. Lisäksi hän on toiminut toisena käsikirjoittajana kahdessa Markku Lehmuskallion ohjaamassa elokuvassa. Toisessa niistä, Sinisessä imettäjässä (1985) Hyttinen joutui itse näyttelemään pääroolia, kuuroa maalaria Joel Strömiä, koska sopivia ehdokkaita ei tuntunut löytyvän.
- 80-luvun puolivälissä olin mukana Lehmuskallion Markun elokuvapuuhissa. Se oli niin mukavaa, että kun Inuksukin käsikirjoitus oli saatu valmiiksi, sanoin Markulle, että minun on pakko luopua tästä. Muutoin en olisi enää voinut palata yksinäiselle työhuoneelle. Markku oli pyytänyt minua siinä vaiheessa apulaisohjaajaksi.
- Harrastajateatteritoiminta kyllä houkuttelisi, mutta ongelmana on sen sitovuus. Kun olen viime aikoina miettinyt näitä toteutumattomia haaveita, olen joskus sanonut, että kyllä tässä pitäisi vielä perustaa teatteriryhmä.
Huonot ajat tuottavat hyvää komediaa
Teatterin lajityypeistä Niilo Hyttinen on soveltanut maalaamiseensa eniten tragikomiikkaa, joskin hän on käsitellyt puhtaasti traagisiakin aiheita. Viime vuosien valokuvakollaaseja on sävyttänyt groteski vääntö, liioittelu ja jopa hillittömyys. Hyttisen musta nauru on sekä vapauttavaa että ahdistavaa. Yksittäisen ihmisen vaikutusmahdollisuudet jäävät vähäisiksi, mutta aina voi yrittää heittää hiekkaa rattaisiin ja vaalia yksilön vastuuta. Onkin sanottu, että nauru ei muuta maailmaa, mutta säilyttää orjan itsekunnioituksen isännän mielivallan edessä.
Venäläinen kirjallisuudentutkija Mihail Bahtin on kirjoittanut naurun kapinallisesta, emansipatorisesta luonteesta: keskiajalla, jolloin ideologiset muodot ja instituutiot olivat tulleet valheellisiksi ja elämä raaistunut, faabelit, satiirit ja pilapuheet asettuivat horjuttamaan näitä tendenssejä ja veijareista, narreista ja kylähulluista tuli aidon ihmisen symboleja. Naurulla on samankaltainen funktio myös Niilo Hyttisen maalauksissa, jossa henkilöt on kuvattu sekä uhreina että sankareina. Koettelemukset ja epätäydellisyys varjostavat taivalta, mutta elämä jatkuu tavalla tai toisella. Naurun kapinalliseen voimaan liittyy myös ajatus aggressiivisuudesta, sillä vapauttaakseen naurun on myös suuntauduttava jotakin vastaan. Antiikin komiikan teorioissa nauru esiintyykin "ruman" alalajina, koska se sisältää olettamuksen naurajan ylemmyydentunnosta.
- Ilman huumoria elämästä ei tulisi mitään. Se on selviytymiskeino ja tehokas menetelmä saada sanottavansa esille. Ehkä siinä on taustalla alitajuinen tarve vaikuttaa. Halu sanoa, että kaikki ei ole yhdentekevää, Hyttinen pohdiskelee.

Yksityinen on poliittista

Viime vuosikymmeninä kuvataiteen tutkimuksessa on tapahtunut poliittisuuden käsitteen uudelleen määrittelyä. Perinteisessä taidepuheessa poliittinen yhdistettiin yksioikoisesti julkisiin instituutioihin: valtio- ja puoluepolitiikkaan, vasemmisto-oikeisto -jakoon ja 70-lukulaisuuteen. Nykytaiteessa poliittisuus ymmärretään laajemmin merkitysten tuottamisena ja monenlaisina tekoina ja käytäntöinä, jotka ilmenevät arkisina valtasuhteina, elämäntapoina ja identiteetteinä. Ajalle on tyypillistä yksityisen alueen julkiseksi tuleminen, henkilökohtaisten mikropoliittisten alueiden kuten sukupuolen, seksuaalisuuden, iän ja rodun pohdinta. Poliittisuus ymmärretään nykyisin pyrkimyksenä yksilötason vuorovaikutukseen eikä niinkään ylhäältä ohjattuna muutostahtona tai massojen agitoimisena.
Niilo Hyttisen taiteilijakaari noudattelee poliittisuuden käsitteen yleistä muutosprosessia. Hyttisen yhteiskuntapoliittiset kannanotot 1970-luvulta ovat lunastaneet paikkansa kotimaisessa taidehistoriassa, mutta myöhemmät vuosikymmenet ovat johtaneet henkilökohtaisempaan ohjelmapolitiikkaan. Sukupuolen ja seksuaalisuuden rakentuminen oli yksi 1980 - 90 -lukujen keskeisistä teemoista. Hyttisen miehen identiteettiä ruotivat kuvat osuivat ajankohtaiseen saumaan, vaikka Hyttinen näkee tematiikan ennemminkin luonnollisena kehityskaarena kuin yhtymisenä nykytaiteen trendeihin.
- Olen käyttänyt omaa olemustani viime aikoina paljon mallina. Aikaisemmin en tehnyt juurikaan niin, mitä nyt maalasin muutamia omakuvia. Taiteilijat ovat aina kuvanneet ihmiseloa sen mallin kautta, jonka parhaiten tuntevat. Minä olen maalannut enimmäkseen mieshenkilöitä ja se johtuu yksinkertaisesti siitä, että olen ajat sitten käsittänyt, että parhaiten mies tietää minkälainen otus se on. Naista katselee jotenkin idealistisemmin. Joku myöhempi tutkija tekee minusta varmaan homoseksuaalin, kun olen kuvannut niin paljon miestä, Hyttinen naurahtaa nykytaiteessa niin muodikkaalle homoerotiikalle.
- 70-luvulla maalasin enimmäkseen täkäläisiä, sanoo Hyttinen viitaten kotikuntaansa Puolankaan.
- Ikävöin kovasti edesmenneitä tästä lähiseudulta, he olivat niin hienoja ihmisiä yksinkertaisessa elämisen piirissään. Olen sitäkin miettinyt, että pitäisikö minun ruveta tekemään uusia maalauksia niistä ihmisistä, kun vielä jotakin muistan ja voisin käyttää tueksi valokuvia.
Niilo Hyttinen kertoo käyneensä lävitse vanhoja, keskeneräisiä maalauksia, piirustuksia ja akvarelleja. Vuosikymmenien takaiset luonnokset ovat ruvenneet kiinnostamaan. Hän on pohtinut menneisyyden inventoinnin ja ikääntymisen välistä yhteyttä.
- Joidenkin teosten keskeneräisyys on jäänyt harmittamaan. Nyt olen henkisesti valmis saattamaan tietyt maalaukset päätökseen. Ennen talven tuloa otan ne esille, jäsentelen ja mietin mitä ehkä on toteutettavissa. Tarkoittaako tämä sitä, että uusia asioita ei enää tule mieleen. Välillä on ollut sellainen tuntu, että joko se tekeminen loppuu.
- Sen verran tämä mietintövaihe kuitenkin on selkiyttänyt tilannetta, että jotakin on itämässä. Vaikka tämä maailmanmeno onkin sotkuista, minua ilahduttaa henkilökohtaisesti se, että voin suunnitella rauhassa, ei tarvitse joutua mihinkään. Tällainen miettimisjakso voi tuottaa uusia, esteettisempiä painotuksia. Ehkä minä joskus vielä maalaan kauniistikin.