Pohjoisella ilmansuunnalla ja blues-musiikilla on yhteinen ilmiasu: karua, paljasta, ankaraa, raskasta, tylsää, rasittavaa, yksinkertaista, toistoon perustuvaa, ikivanhaa, muuttumatonta, uhanalaista, ikuista. Molemmat pitävät lujasti pihdeissään, levypino karttuu ja napapiirin ylitykset lisääntyvät vuosittain huolestuttavalla tavalla.
Tiistaina 5.7.
Herätys 8.50. Helleaamu, pilvetön taivas. Leirin purku ja kamppeitten kasaus. Viimeiset hankinnat Huippuvuorten vaellukselle mukaan tulevista varusteista. Kaitsu ajaa puolen tunnin matkan Tromssaan, pientä hapuilua lentokentän löytämiseksi. Parkkipaikan logiikka vaatii paneutumista norjan kieleen. Kaitsu ja Harri ilmoittavat aseensa kentän virkailijoille. Iso suihkukone on täynnä turisteja, Sveitsistä suurehko eläkeläisryhmä. Ukkeli katsoo meitä ja murtaa englanniksi: "Polar bear hunters, uh?" Löydämme istumapaikat täydessä koneessa vasta pienen tunnustelun ja tuuppimisen avulla. Kelmeä pariskunta leyhyttelee itseään viereisillä paikoilla sähköhammasharjan näköisillä ja kokoisilla patterikäyttöisillä tuulettimilla, rouvalla märät savetit poskillaan. Kone kiepsauttaa etelän ja idän kautta pohjois-luoteiselle kurssilleen. Vavahduttava hetki, kun saaret haipuvat näkyvistä: sinistä, tyhjää, aurinkoa, utua, meren pinnan väreilyä. Taivas ja meri ovat naamioituneet saman värisiksi, horisontissa hohtava utuviiva. Norkapp häämöttää vielä idässä. Maistelemme Harrin kanssa mainiota Otard-konjakkia kahvin kera. Viidentoista minuutin lennon jälkeen pilviä alkaa vilahdella lähellä meren pintaa, kilometritolkulla alapuolellamme. On aikaa ajatella, päässä pyörivät viimeiset terminaalin tekstiteeveestä napatut uutiset: 90 anarkistia pidätetty G-8 -kokouksessa Skotlannissa. Merta ei enää näy, allamme yhtenäinen pilvimassa kuin valkoinen murutaikina. Hei, maata näkyvissä, saari vilahtaa pilvien välistä idän puolella! Kuski informoi keskusradiosta: Bjørnøye, Karhusaari. Karhusaari on Huippuvuorten eteläisin, satoja kilometrejä muuta rykelmää alempana, tuttu myös Alistair MacLeanin samannimisestä romaanista, missä elokuvaryhmä murhaa toinen toisiaan. Jääkarhuja ei tarvita. Tunti lennetty, avovettä näkyvissä. Valtava saarirypäs repäisee itsensä esiin pilviverhosta. Siinä se nyt on: Huippuvuoret, Spitzbergen, Svalbard… ihan kuinka haluatte. Yli 61 000 neliökilometriä jäistä kiveä, puolitoista kertaa Tanskan pinta-ala eksyttävää, pirullista maastoa. Täytetty jääkarhu irvistää terminaalissa tulijoille. On se kookas ja sulava. Kauhea kita ja sapelit kynsinä koripallon kokoisten tassujen päissä. Tulee mieleen William Blaken runo "Tyger", jossa kirjailija piirtää taiten tappajapedon kokokuvan ja kysyy perään, että onko mahdollista että hyvä Jumala on tämän luonut. Bussikuski kysyy, menemmekö 'downtowniin'. Kai me sitten menemme. Harri tietää paikat. Nousemme bussista rähjäisen sataman kohdalla ja kipuamme epämääräistä polkua Sysselmannin hallintorakennukseen, melkoiseen linnaan, joka sijaitsee reilun kilometrin sivussa kauppakeskuksesta. Virkailijarouva hälyttää paikalle toisen rouvan, joka kuuntelee kohteliaasti reittiselostuksemme. - Onko teillä aseet? - On. - Oletteko ilmoittaneet omaisillenne arvellun paluupäivämäärän, jonka jälkeen he ottavat yhteyttä meihin, jos ette ole palanneet? - Olemme. - Onko teillä paukkulankaa telttojen ympärille? - Joo. Me hommataan sitä kyliltä. - Turvallista matkaa! Painelemme keskustaan. Longyearbyen on valtavan, vuonojen repimän Spitsbergenin saaren keskipisteessä, lännen puolelta saareen tunkevan Isfjorden-vuonon etelärannalla, pienen lahden poukamassa. Kaikkialla ympärillä on vuoria. Semmoista paikkaa tosin Huippuvuorilta ei löydä, missä näin ei olisi. Parin tuhannen asukkaan kylä näyttää kaivoskaupungilta ja norjalaiselta lähiöltä ja villin lännen pyssykylältä. Käymme kaupoissa. Niitä saatanan paukkulankoja ei saa mistään. Myyjät selittelevät hämäräperäisesti. Jotain on tapahtunut, tavaraa ei enää myydä. Mitä vittua. Jokainen esite, mikä käteen sattuu, toitottaa, että teltta on yöksi varustettava sellaisella langalla. Ja tätikin Sysselillä otaksui selvästi, että hälytyslankaa on saatavilla. Mutta kun ei ole. Lähdemme marssimaan kaakkoon Advent-joen suiston eteläpuolella kulkevaa kaivostietä. Aikeemme on ylittää joki vielä samana iltana ensimmäisestä sopivasta paikasta. Leppeä keli, takatuuli. Jääkarhuvaroituskyltti huvittaa ja on samalla asiallinen muistutus. Harri ja Kaitsu virittävät kiväärit. Yhden mökin pihalla poikaset lennättävät leijaa. Lenkkeilijä höyryää ohi, ja autoja paahtaa tuhatta ja sataa vähän väliä. Satunnaiset pilvet eivät jaksa kohota huippujen korkeudelle. Parvi kanadanhanhia lentää Advent-laakson suuntaisesti merelle päin. Näkövaikutelman kolmiulotteisuus on jotenkin luonnoton ja tuo mieleen lapsuuden viewmaster-näkymät. Kello on jo aika paljon, mutta ilta ei hämärry yhtään, aurinko mollottaa korkealta. Mittailemme karttaa ja maastoa ja päätämme ylittää haaroittuneen joen että heilahtaa. Mutta siitä ei tule mitään. Kahlaamme parin kilometrin levyisellä suistomaalla jääkylmässä vedessä riidellen, ja törmäämme aina niin syvään ja voimakkaasti virtaavaan kymeen, että ylitys on mahdoton.
Huippuvuorten karu maaperä ja hento kasvillisuus jättävät paljaan silmän nähtäväksi 2500 miljoonaa vuotta geologista historiaa. Mannerlaattojen ajelehtiminen on ajanut rykelmää hitaasti mutta varmasti kohti pohjoista. Svalbard ylitti päiväntasaajan 350 miljoonaa vuotta sitten. Saariston huomattavat kivihiiliesiintymät ovat peräisin näiltä ja hieman myöhemmiltä kasvillisuuden kukoistuksen ajoilta. Dinosaurukset temmelsivät Svalbardilla 200 miljoonaa vuotta sitten.
Svalbardin, Euroopan viimeisen lähes koskemattoman erämaa-alueen suojainen sijainti on jättänyt meidän aikamme tutkijoille ainutlaatuisen tilaisuuden lukea fossiileista ja geologisista kerrostumista maapallon historiaa. Golf-virta kuljettaa muutakin kuin lämpöä. Arktisen biologian tutkimus kartoittaa myös maapallon ekosysteemin nykytilaa mittaamalla PCB:n ja elohopean kaltaisten myrkkyjen kulkeutumista ja rikastumista. Myös otsonikato ja ilmaston lämpenemisestä aiheutuvat muutokset kuten jäätiköiden sulaminen ovat valitettavan selkeästi ilmitulevia seikkoja Svalbardin biologeille.
Keskiviikkona 6.7.
Olemme noin 15 km pitkässä, pari-kolme kilometriä leveässä laaksossa, jota halkoo moneen uomaan haarautunut joki. Aurinko pyörii korkealla ympärillämme ja porottaa minkä jaksaa. On todella kuuma, juomavesi loppuu. Jokivesi palauttaa mieleen Aurajoen, sameaa velliä.
Matin morapuukko on mystisesti hävinnyt. Tutkimme kaikki paikat, avaan jo pakatun telttammekin, ei löydy. Untuvapussissani on kaksi verestä reikää. Millä ne korjaisi itselläni on telttapaikkoja ja liimaa, Harrilla ja Kaitsulla ilmastointiteippiä. Sysään ongelman seuraavaan iltaan ja sullon kalliin pussini pakettiin untuvien lennellessä. Ryhdymme kahvin keittoon kuravedellä, aprikoimme, sisältääkö se kaivoksista valunutta syanidia.
Neuvottomuutta reitinvalinnasta. Yritämmekö joen yli vai lähdemmekö pitkään kiertoon laaksoa pitkin? Lähdemme ylittämään, armotonta kahlausta hyisessä vedessä, jonka pohja on monesti hälyttävän upottavaa sorttia, ja aina tulee vastaan liian syvä ja virtaava uoma. Riidantynkää.
Nöyrrymme ja lähdemme etenemään jokirantaa kaakkoon. Tiellä kilometrin päässä näkyy pari koiravaljakkoa, vetävät kärryillä sveitsiläisturisteja. "Tervetuloa ravintolaamme" lukee kuivamuonapussin kyljessä leuhkasti. Päätän syödä ruuat paremmuusjärjestyksessä, ettei vahinko olisi niin suuri, mikäli satun kuolemaan. Testaan puhelinta, täydet kentät. Puhelin piippaa, vakuutusyhtiö Pohjolan mainos: "Keskity elämään." Vaikuttaa vittuilulta.
Ampumaharjoituksia kukkulalla. Jääkarhun pään kokoinen pölkky kiikutetaan ehkä 70 metrin päähän. Ammun ekan hutiksi yli, toisella osun karhua otikkoon. Kaikki muut osuvat ensimmäisellä.
Matin puukko löytyy sittenkin mun telttakääröstä! Partaveitsenterävä väline ei ole onneksi saanut aikaan kuin pari viilua sisätelttaan. Paikkaan ne roudarinteipillä ja samaa kyytiä makuupussinkin reiät. Niskaa särkee. Painun nukkumaan kello 23. Aurinko paahtaa, on kiusallisen kuuma. Niska on tulessa, kääntyilen enkä saa nukutuksi. Päässä pyörivät Matin eriskummalliset fossiiliteoriat.
Svalbardin flooraan lukeutuu noin 170 matalaa lajia, jotka hyökkäävät kukkimaan salamannopeasti lumipeitteen sulamisen jälkeen kesäkuussa. Kasvit ylittävät harvoin viiden senttimetrin korkeuden, vaivaiskoivu kasvaa 2 cm:n korkuiseksi näillä kallioilla. Valkoiset, keltaiset ja punaiset kukkarykelmät levittäytyvät kuitenkin urheasti korkealle vuoristoonkin. Svalbardin unikko kukkii jopa 1100 metrin korkeudessa. Maasto on haavoittuvaa. Traktorin tai mönkijän jäljet säilyvät sata vuotta maaperässä. Isoisän maaperälle ajopuusta kyhäämän nuotion paikka on vielä tyttärenpojan tyttärenkin löydettävissä.
Linnuista vain kiiruna kykenee talvehtimaan Svalbardilla. Kesäisin saariston rapautuneille jyrkänteille kiirehtii sitten pesimään jos jonkinlaista arktista siipeilijää. Petolintuja ei esiinny, koska niiden pääasiallinen herkku, pienet jyrsijät, eivät lukeudu faunaan. Vain kolme maanisäkäslajia löytyy: poro, naali ja jääkarhu. Monen lajin hylkeet polskivat rantavesissä. Mursukanta on elpynyt massalahtauk-sen jälkeen, tuhannen yksilöä elelee pohjoisilla rannoilla. Hyvällä tuurilla voi nähdä valaan merellä. Sisävesissä esiintyy vain rautua. Ei matelijoita.
Torstaina 7.7.
Yö on kuuma! Kesällä Suomessa ei ollut kertaakaan näin kuumaa yötä, ei lähellekään, mitä ihmeen napa-aluetta tämä on olevinaan. Vai onko ilmasto muuttunut ja rajusti? Harri herätti väijyyn kello viisi, hyvä kun pääsin ylös niskoineni. Harrikin näyttää aika rasittuneelta, me aletaan olla jo vanhoja ja raihnaisia. Pelottaa, tuntuu raskaalta ja toivottomalta koko homma. Aurinko paistaa sinitaivaalta. Leirimme on lukitun aution mökin pihapiirissä, kiipeän tikapuita mökin katolle väijymään. Täällähän on turvallista ja mukavaa! Alan taas varovasti uskoa koko hankkeeseen. Kolme poroa popsii apetta järkähtämättömästi aivan tuntumassa. Kello 6.50 valkoinen laiva lipuu 10 kilometrin päässä Longyearbyenin satamaan, ulappa on tyyni. Keitän kahvin 7.30.
Spatseeraamme suht helppokulkuista rinnettä. Sitten alamme nousta etelään kohti Endalenia. Jollain tauolla Harri paiskaa kamat ketoon ja kiroaa koko vaellushommat: "Saa pelätä karhuja ja kantaa tällaista saatanan reppua ja kävellä." Vaikea arvioida, kuinka tosissaan hän on. Tungemme laaksoon, keskustelemme karhuista. Täällä niitä saattaa todella olla, edessä on jäätiköitä ja korkeita mäkiä.
Juomme teetä, mieliala kohenee. Painelemme välillä märässä vellissä, välillä hirvittävissä kivikoissa. Ihmismerkit häviävät, ollaan jo syvällä laaksossa, kännykkäkenttä on mennyttä, hienoa. Teemme rinteeseen oivallisen leiripaikan kiviä raivaamalla. Haen ylärinteestä kaivospölkkyjä nuotiopuiksi, kipuan kaivoskuilun suulle asti. Se on aivan kammottava, kylmää ja kuolemaa uhoava sysimusta hole kavahdun pois.
Amerikkalaiset liikemiehet Ayer ja Long-year alkoivat kaivaa Norjan myötävaikutuksella hiiltä 1906. Kymmenen vuotta myöhemmin toiminta siirtyi norjalaiseen omistukseen. Golfvirran sulana pitämä Jäämeri mahdollisti rahtauksen.
Versailles'n rauhansopimuksessa 1920 Svalbard julistettiin Norjan hallintaan tietyin varauksin. Esimerkiksi 41 allekirjoittanutta maata oikeutettiin taloudellisiin hankkeisiin saaristossa. Alue määrättiin demilitarisoiduksi. Tästä huolimatta liittoutuneet miehittivät ja evakuoivat saaret heti toisen maailmansodan sytyttyä. Saksa moukaroi raskaasti Svalbardia ilmasta 1942 ja mereltä vuotta myöhemmin.
Neuvostoliitto änkesi hiiliapajille ahnaasti heti kun kerkisi. Saarilla on edelleen venäläistä kaivostoimintaa Barentsburgin kaupungissa. Myös Norja louhii yhä. Koksin kaivaminen Huippuvuorilta on ekologisesti täysin järjetöntä puuhaa. Ainutlaatuista vuoristoa liiskataan ja jauhetaan nuuskaksi ja kuljetuskustannukset ovat mielettömät. Silti kauppa käy ja toiminta jatkuu. Toisaalta Norja mainostaa ja markkinoi paikkaa tarkasti säädeltynä ja varjeltavana ainutlaatuisena luonnonaarteena. Tämä perustavanlaatuinen ristiriita ilmentää täsmällisesti koko skitsofreenistä nykyistä maailmaa.
Harri ja Kaitsu ovat huolissaan polttopuun laadusta kulttuurihistoriallisessa mielessä. Jotkut jannut olivat poltelleet muinaisten hylkeenpyytäjien hautaristejä nuotiollaan, ja Sysselmannen oli antanut 100 000 kruunua sakkoa. Matti ja minä ollaan vahvasti sitä mieltä, että sikinsokin rinteillä lojuvat kaivospölkyt joutavat polttopuuksi, tässä kaivostoiminnassa ei ole ikinä ollut mitään ylevää. Kaivavat vuoret tasaisiksi, perkeleet.
Se Sysselmanni on muuten aika jehu. Kaikki turisteille ojennetut ohjeet, säännöt, rajoitukset, jääkarhuvaroitukset ym. ovat varustetut Sysselmannin allekirjoituksella. Hän on Norjan kuninkaan asettama ylin hallintoviranomainen ja poliisipäällikkö, julkinen notaari ja tuomari alueen käräjäkiistoissa. Hän tuomitsee luonnon ja historiallisten artefaktien tärvelijöille julmat sakot. Hän asettaa suojelualueille aikoville retkeilijöille kymmenien tuhansien vakuusmaksut. Jos ammut jääkarhun, Sysselmannen tutkii tapauksen ja saat synninpäästön vain, jos voidaan päätellä, että ammuit rauhoitetun eläimen henkesi hädässä.
Advendsdalen. Kaivoksen toiminta näyttää loppuneen.
Perjantaina 8.7.
Väijyyn kello kolme levänneenä ja levollisena, aurinkokin on eksynyt hetkeksi huipun taakse piiloon. Niskakipu on hellittänyt ja olen tosi hyvällä tuulella. Päätän ostaa oman pyssyn ja tulla tänne uudestaan ensi kesänä. Silloin varusteisiin pitää lisätä lippalakki. Vain Matilla on semmoinen nyt mukana, meidän muiden naamat palaa armottomasti auringossa. Aurinkoelämä on täällä kuin Saharassa, lippa varjostaa, suojaa ja viilentää.
Herätän Matin joskus viiden jälkeen, mutta jään vielä istuskelemaan kauniiseen aamuun. Puuron ja kahvin jälkeen siirryn teltanpurun ja makuupussin pakkaamisen mukaviin rutiineihin ja rasvaan maihinnousukengät. Vuoristo, kuumuus, pilvettömyys ja aseistus tuovat koko ajan mieleeni kaiken maailman sissit erilaisilla aavikoilla ja vuoristoissa: afgaanit, tsetseenit… Täytyy muistuttaa itselle, missä ollaan, yli 78 astetta pohjoista leveyttä, pohjoisnavan tuntumassa. Vuoriin kuluneet rytmisesti toistuvat kohoumat ovat kuin jostain Meksikosta tai Egyptistä. Me kutsumme niitä sfinkseiksi, intiaaninpäiksi, tai kuten Matti naiskuoroksi. Matti näki myös peikon vartioimassa vuoren harjalla Endalenin suuta.
Lauantaina 9.7.
Aamutoimien jälkeen läksimme kevein kamoin kipuamaan kurua pitkin Larsbreen-jäätikölle Trollstein-vuoren huipun pohjoispuolelle. Raskaan peruskapuamisen väliin osui yksi hengenvaarallinen rinne nousun puolivälissä; mulla oli ainakin hetki, jolloin elämänlanka tuntui olevan ohkaisessa kohdassa. Äkkijyrkkää, irtokiveä. Lähdin etenemään viistosti oikealle ylöspäin, missä Kaitsu kipusi kuin orava, kun äkisti hoksasin olevani valmiin vyörykohdan päällä; irtonainen pullistuma! Yksi liikahdus vielä aikomaani suuntaan, niin alas mentäisiin ryskeellä, sekä kivet että minä, 15 m kuilun pohjalle.
Pitkä liikkumattomuuden hetki, tai ainakin pitkän tuntuinen. Joka huokonen pukkaa hikeä, sydän nakuttaa kahtasataa. Tässä tilanteessa et ajattele kuin olennaista: mikä on seuraava siirto. Kepein, tarkoin liikkein suunnanmuutos vasempaan, vähän alaviistoon. Ja sitten vasemman kautta ylös. Kauhistuttava minuutti!
Kaitsu oli äkäinen seuraavalla tauolla, oikeutetustikin, tällaisia riskejä emme tulleet tänne ottamaan. Annoin jätkien töristä ja ihmettelin maisemia mieli kirkastuneena ja elämän kuvio selkeämmin piirtyneenä. Sumua, aurinko, jäätikkö. Huimia näkymiä, joita et näe ilman näitä hirveitä ponnistuksia. Peikkovuoren huipulla näkyi peikko, tai ainakin sen kuution muotoinen kämppä. Valkoiset ja keltaiset kukkaset kasvoivat paksussa mullassa jäätikön laidalla. Ruokailimme, pastaa juustokastikkeella.
Islantilaisissa aikakirjoissa Svalbard mainitaan jo 1100-luvulla. Todennäköisesti Islannin, Norjan ja Siperian pohjoiset merenkävijät ovat osanneet purjehtia saarille jo noihin aikoihin.
Hollantilainen laivasto sai kunnian virallisena löytäjänä uuden ajan alussa 1596. Willem Barendzoon toimi yhden paatin perämiehenä ja, kummallista kyllä, juuri hän eikä laivan kapteeni sai löytäjän maineen ja nimikkomeren. Hollantilaiset hakivat pohjoisreittiä Intiaan ja Kiinaan, mutta matka tyssäsi Novaja Zemljaan, jossa he joutuivat talvehtimaan.
Eräässä Longyearbyenin hotellissa on yhä mahdollista yöpyä Barentsin talvimökin näköis-kappaleessa. Tämä bisnesidea on sikäli makaaberi, että perämies Barendzoon menehtyi kylmyyteen ja aliravitsemukseen mökissään talvella 1597. Barents kumppaneineen luuli sitäpaitsi, että Spitzbergen on Grönlannin koilliskolkka.
Englantilainen Muscovy Company käynnisti 1600-luvun alussa valas-, mursu- ja hyljejahdin. Hollantilaiset lähtivät heti mukaan kisaan ja toivat myös sotalaivoja tuekseen engelsmanneja ja muitakin kansoja vastaan. Kristian IV, Tanskan ja Norjan kuningas, vaati turhaan Svalbardia itselleen ja yritti sotalaivoineen tuloksetta verottaa valaanpyytäjiä. Myös ranskalaiset, saksalaiset ja portugalilaiset työntyivät näille riitaisille valasvesille. Joka alukseen oli palkattu harppuunamiehiksi baskeja, maailman johtavia eksperttejä.
Hollantilaisten tukikohta, Smeerenburgin kaupunki Svalbardin luoteiskolkassa, kuvaa toiminnan massiivisuutta: avoveden aikaan 500-1000 asukasta, kirkko, kauppoja, ravintola, leipomo, bordelli. Ja hautausmaa, jossa loppujen lopuksi 1000 vainajaa. Ja hukkuneet ja valaansyömät päälle! Valaat oli kyörätty näiltä vesiltä henkihieveriin 1750-luvun puolivälissä ja homma hiipui tyystin.
Venäläiset alkoivat perustaa jahtiasemiaan 1700-luvun alkupuolella. He alkoivat myös talvehtia asemillaan kammottavista olosuhteista huolimatta, karhujen ja naalien talviturkit himottivat. Keripukki ja kaikenmoinen hulluus piinasivat pitkän pimeyden aikaan. Monien venäläisten tiedetään olleen vanhauskoisia kiivailijoita, itsensäkieltäjiä ja askeetteja, joukossaan Solovetskin luostarin munkkeja. Heidän töllinsä oli suojattu joka suuntaan korkeilla ajopuisilla risteillä.
Keripukki niitti satoa talvisin. Ryssät uskoivat sen olevan kirous, jota Herodeksen vanhin tytär, iäkäs ämmä, syntiensä tähden ikuinen arktinen vaeltava juutalainen, sylki jahtimiesten päälle yhdentoista nuoremman sisarensa avittamana. Heidän palveluksessaan oli myös Svalbardin Koira, erämiehiä eksyttävä ja vaaniva ylimaallinen peto. Isolla Koiralla oli tarun mukaan muitakin meriittejä: se ryyppäsi viinaa ja saunoi ja oli aikojen alussa anastanut Norjan kuninkaan morsiamen nartukseen.
Sarja onnettomuuksia ja vastoinkäymisiä katkaisi venäläisen jahtikulttuurin 1800-luvun puolivälissä. Norjalaiset ottivat homman haltuun ja järkiperäistivät sitä kohtalokkain tuloksin. Mursut oli lahdattu lähes sukupuuttoon jo vuoden 1850 paikkeilla, poroja niitettiin jopa konetuliasein ja sikäläiset Martti Kituset saattoivat kehua retostella yli 700:n jääkarhun kaadoilla.
Jääkarhuista varoitetaan heti Longyearbyenin ulkopuolella.
Sunnuntaina 10.7.
Kaitsu tulee teltasta ja ällistelee naamaansa, jonka oikea puolisko ei enää liiku. Toispuoleinen kasvohalvaus! Onneksi Harrilla on ollut joku vuosi sitten sama vaiva, joten osaamme ottaa asian rauhallisesti. Harmillista on tietenkin se, että Kaitsun tähtäyssilmä sekä kameran että kiväärin suhteen on nyt käyttökelvoton. No mutta, vaellus jatkuu.
Harjoittelen ampumista. Täräytän Harrin luodikolla kaksi kertaa ämpäriin kuudenkymmenen metrin päähän. Eka huti, tokalla kymppi. Luodikko on ostettava! (Ekallakin olisi karhulta mennyt oikea lapa…)
Maanantaina 11.7.
Totaalinen karhuvartio aamuneljästä puoli kahdeksaan sateessa ja tuulessa. Jääkarhuvartio on maailman luonnollisin asia. Mitä ihmettä tein öisin ennen jääkarhuvartiota? Kyykkypaskalla kivääri poikittain sylissä tunnen itseni mieheksi. Kasaamme leirin ja marssimme jokivartta Adventdaleniin ja tietä pitkin Longyearbyeniin. Joudumme turvautumaan kivääreihin, kun eläimet hyökkäävät kimppuumme rantatiellä! Aggressiivisia tiiroja vastaan on tehokasta nostaa kivääri tai muu keppi pystyyn pään yläpuolelle, niin linnun hyökkäys tyssää siihen. Ajamme taksilla keskustasta leirintäalueelle lentokentän viereen. Plassvakt ei ole paikalla. Lappu ovella kehottaa pystyttämään teltan ja maksamaan maksut sitten kun hän tulee. Näin teemme.
Alue on niemen nokassa raa'asti Jäämeren paljaalla rannalla, todellinen leiri maailman laidalla. Varsinaista karhuvartiota leirillä ei ole, koska karhut eivät tykkää lentokoneista naapurissa, informoi kyltti huolto- ja keittiörakennuksen seinällä. Tämä on järkeenkäypää. Viritämme pienen nuotion. Plassvakt ajaa heti pihaan ja kieltää tulen teon. Hän neuvoo meitä menemään Jäämeren rantaan kokkoa polttelemaan. Näin me teemmekin, mutta siellä on kyllä, viemäriputken vieressä, hieman liian kolkot oltavat. Olemme kuin mitkäkin puliukot viinapulloinemme.
Tiistaina 12.7.
Havahdun hereille puolenyön aikaan vaimeaan ranskankieliseen sorinaan. Täällä on jengiä pitkin Keski-Eurooppaa, semmoinen pakolaisleiritunnelma. Sade ropisee, Jäämeri lepää hiljaa hirvittävän kylmänä ja suurena ja harmaana. Tavaan ilmoitusta huoltorakennuksen seinällä: Plassvakt on kiinnostunut ostamaan käyttämätöntä paukkulankaa, 200 kruunua kipale.
Viimeisenä päivänä viritämme vielä kerran kiväärit ja painelemme parinkymmenen kilometrin maasto- ja vuoristolenkin huokoset ja aivot tuulettavassa puhurissa. Törmäämme ylängöllä pieneen aitaukseen, jonka lankoihin on sarvistaan takertunut kolme poroa, nyt jo luina, tuskaisen ja pitkän kuoleman kärsineinä. Yhden pääkallo ja selkäranka on säilynyt ehjänpuoleisena, selällään maaten se kiroaa yhä taivasta. Lunta alkaa sataa.
Liu'uttelemme menneen talven lumikannella kurun pohjassa tielle ja talsimme Long-yearbyeniin ravintolaan. Poken repliikki: "Excuse me, sir, but can I take your weapons?"
Keskiviikkona 13.7.
Herätys 3.40, pakkaus, teltan purku sateessa, kahvi. Ranskalaiset ja saksalaisetkin liikehtivät levottomasti ja keräilevät huoltorakennuksen kuistin naruilta pyyhkeitään ja pöksyjään, jotka ovat siinä roikkuessaan lopullisesti kastuneet.
Tämä on ollut ankara ja nuhteeton vaellus.
Lentokoneessa Harri istuu vinosti edessäni. Hän tilaa kahvin ja herkullista Otard-konjakkia. - Min pappa betalar, sanoo Harri lentoemännälle ja osoittaa minua peukalollaan. Tilaan saman satsin ja maksan molempien puolesta.
Juha Hurme, s. -59. Näytelmäkirjailija, teatteriohjaaja, näyttelijä. Erä- ja kulttuurihenkinen esikoisromaani ilmestyy syksyllä 2007.
|