Niin, jo silloin, kun Nokian kärkituotteita olivat kumisaappaat ja autonrenkaat, olivat Radiopuhelimet yksi oululaisen rytmimusiikin tunnetuimpia vientituotteita. Läjittäin veroäyrejä Radiopuhelimet eivät kaupungin kassaan kantaneet, joten kaupunki päätti antaa Leipätehtaan treenikämpän tuottavampaan käyttöön. Radiopuhelimet eivät kuitenkaan lannistuneet. He etsivät toisen sijan tuotantolaitokselleen ja jatkoivat rämisevää soimistaan.

Niin, alussa, kultaisella 1980-luvulla Radiopuhelimet oli äänekäs rock-yhtye, siinnyt Kansanturvamusiikkikomissiosta ja Oulun undergroundista. Näin jatkui lähes viisitoista vuotta, kunnes uudelle vuosituhannelle saavuttaessa 'Radiopuhelimet' olikin yhtäkkiä myös näytelmä: teatteria. Ja vuonna 2006, tasan kaksikymmentä vuotta perustamisensa jälkeen, Radiopuhelimet oli myös kirja. Ja lukija näki, että niin oli hyvä.

 

      "Keikka on hyvä silloin kun se tuntuu hyvältä. Ja yleensä tuntuu, monella tavalla."
            – J. A. Mäki, Radiopuhelimet 187

Radiopuhelimet on ensimmäinen oululaisesta bändistä julkaistu kirja. Ja se on kuin yhtye, josta se kertoo: kokoelma erillisiä ääniä, jotka yksien kansien väliin koottuna solmiutuvat tiukaksi kudelmaksi. Välillä äänet kertovat asioita unisonossa, välillä joku ääntelee taustalla soivan kuoron melodiaa vasten. Välillä ääntä on vain niin paljon, että yhden toden kuvan erottaminen sen keskeltä muuttuu mahdottomaksi.

Juuri tässä on Juha Hurmeen yhdessä Radiopuhelimien viiden muusikon tekemän kirjan viehätys: teksti ei yritäkään luoda objektiivisen "virallista" tarinaa yhtyeen kulkemasta matkasta, kuten bändikirjoilla yleensä on tapana. Hurme on antanut yhtyeen jäsenille kirjoitustehtäviä, joista syntyneet tekstit on sijoitettu osastoihin aiheiden mukaan. Näin historia esitetään toisistaan joskus huomattavastikin poikkeavien subjektiivisten näkökulmien totaliteettina.

Esimerkiksi yhtyeen keikkatarinoita kokoavasta Puristus-osiosta voi lukea kolme erilaista Saksan-kiertueen päiväkirjaa ja muistelua vuodelta 1994. Vokalisti Jyrki Mäen kertomus vaikkapa lauantaista 22.1., joka sattuu olemaan kitaristi Jarno Mällisen syntymäpäivä, on sivun mittainen huomaten aamiaisen makkarat ja jogurtit; basisti Antti Annunen kuittaa saman päivän sähketyyliin: "Siegenissä käytiin uimahallissa." Berliinin keikka Linienstrassen punkkiluolassa kasvaa kaikkien kolmen merkinnöissä lähes myyttisiin mittoihin, kun matalassa huoneessa liiankin innokas yleisö äityy syöksemään tulta kohti lavalla värisevää bändiä ja yhtyeen tuolloinen kitaristi Jukka "Kankku" Kangas saa turpaan vailla näkyvää syytä.

      "Olemme harvoin todella vittumaisia, edes toisillemme."
            – Jyrki Raatikainen, Radiopuhelimet 167

Nykyisten bändin jäsenten – Annunen, Mäki, Mällinen, rumpali Jyrki Raatikainen, kitaristi Katz eli Esa Nissi – ja kokoajana toimineen Hurmeen lisäksi kirjassa sanansa sanoo puolen tusinaa entistä soittajaa ja muuta yhtyeen läheistä. Ainoa, jonka ääntä ei kuulla, on Berliinissä 1994 kaltoin kohdeltu Kankku, kitaristi ensimmäisen kymmenen vuoden ajalta.

Kun yhtye oli viime kesäkuussa Oulun kirjamessuilla haastateltavana, Kankaan vuonna 1996 kitarassa korvannut Katz – joka tietysti oli juuri Berliinissä Mällisen pyytäessä häntä Radiopuhelimiin – mainitsi edeltäjänsä poissaolon hieman harmittavan. "Kankultakin kysyttiin tekstejä", Mäki kommentoi. "Kankku on nykyään tietokonekauppiaana ja sanoi, että pitää sitten kaivaa kirjoituskone esiin. Mutta tekstejä ei vaan tullut. Ajattelin, että olkoon niin – kertoo jotain miehestä ja bändistä, nimenomaan hyvää."

Paljon muutakin kirjasta jäi pois. Mäki mainitsee Tumppi Niemelän, joka "1980-luvulla oli studiossa melkein jokaisen oululaisen bändin kanssa, luomassa saundimaailmaa"; Annunen kertoo teerestä, joka kerran oli tullut Raatikaisen tuulilasista sisään tämän treeneihin ajaessa. "Linnun osia löytyi autosta", lisää Katz, "kivipiirat oli jossain takapenkillä. Sille sattuu outoja asioita, on joku magneetti niille."

      "Luulen, että Radiopuhelimet jatkaa kunnes ensimmäinen meistä kuolee. Ehkä sen jälkeenkin."
            – Jarno Mällinen, Radiopuhelimet 64

Tammikuussa 2007 Raatikainen istuu treenikämpän eteisessä, yrittää keksiä jotain sanottavaa Radiopuhelimien teatteripuuhiin ajautumisesta. Riemufestivaalilla Helsingin Nosturissa oli tuntunut jotenkin tyhmältä, kun yhtye nousikin lavalle esittämään Hurmeen ohjaaman Radiopuhelimet-näytelmän avauskohtauksen, jossa miehet soittavat biisin ilman soittimia, hiljaisuuden vallitessa. "Yleisön jurttien mölinä loppui."

Raatikainen kertoo molempien näytelmien – vuoden 2000 Radiopuhelimet ja 2005 Tommi – tekemisen tuntuneen aluksi vastenmieliseltä. "Osittain tämä on ollut Oulun kaupunginteatterin vaikutusta: kun nuorena oppii odottamaan kauheeta paskaa, niin suhtautumista on vaikea muuttaa."

Vieressä kitaraansa kieliä virittelevä Mällinen yrittää liennytellä Raatikaisen rajua kantaa muistuttamalla samassa laitoksessa 1970-luvun puolessavälissä esitetystä Arthur Millerin Noitavainoista. Mutta rumpali vaihtaa vain taidemuotoa: "Sama koskee uusia bändejä. Lupaillaan todella kovaa kamaa, mutta livenä sitten pettyy aina; olen surullinen siitä, vaikka tiettyä vahingoniloakin on." "Kieltämättä", naurahtaa Mällinenkin.

Toisaalta Raatikaisen vastenmielisyys liittyy teatterin vierauteen. "Teatterissa on aina heikoilla jäillä: mitä jos tämä menee päin vittua?" "Näytelmä on aina bändikeikkaa kontrolloidumpi ja just siksi paljon ressaavampaa", Mällinen pohtii. "Musiikissa ruumiin pitää fyysisesti omaksua soitin, teatterissa suu ja sanat." Teatterin amatööreillä suun alueen lihasmuisti on ammattilaisia heikompi.

Näytelmien edetessä mielekkyys on kuitenkin löytynyt. Luottamus Juha Hurmeeseen ohjaajana näytti yhtyeen jäsenille, miten hyvää tekstiä jokainen saa aikaiseksi. Molemmat näytelmäthän perustuvat kirjan tavoin soittajien elämänkerrallisille tarinoille, ja osa kirjaan kootuista teksteistä periytyykin jo Radiopuhelimet-näytelmän käsikirjoitusajoilta. Sen sekä Tommin nähnyt lukija voikin kokea sivuja kääntäessään vaivaavan tuttuuden hetkiä. Mutta kuten molemmat näytelmät, kestää Radiopuhelimet useita lukukertoja myös pelkkänä tekstinä.

      "Keikkareissut merkitsevät lähinnä lomaa työstä ja lastenhoidosta."
            – Jarno Mällinen, Radiopuhelimet 15

 

Vasemmalta: Jyrki Mäki, Antti Annunen, Jyrki Raatikainen, Jarno Mällinen, Katz

      "Kun laskee taksit ja rokit yhteen, summaksi tulee viisitoista vuotta juoppokuskina putkeen."
            – Renttu, Radiopuhelimien ja monien muiden oululaisyhtyeiden
               pitkäaikainen kiertuebussikuski, Radiopuhelimet 114

Nykyään Radiopuhelimet harjoittelevat soittoaan entisellä makkaratehtaalla, Teatrian hevihallin naapurissa. He eivät edelleenkään kanna vuokranantajansa laariin liiemmälti euroja, ja niinpä kiinteistön omistaja on myynyt tontin johonkin muuhun, tuottavampaan käyttöön. Jälleen Radiopuhelimet – ja samalla kymmenet muut Oulun imagoa kohinalla nostavat musiikkiryhmät sekä mainittu hevihalli – joutuvat lopulta etsimään itselleen uudet kodit.

Mutta lienee kuitenkin varmaa, että kukaan heistä ei edelleenkään lannistu ahneen, kuollutta lihaa kauppaavan rahavallan edessä. Kalevalanpäivänä ilmestyy Radiopuhelimien yhdestoista kokopitkä cd Viisi tähteä, jonka julkaisee helsinkiläinen If Society. Vinyylipainoksen kustantaa muutama vielä pienempi yritys. Olisi vaikea kuvitella yhtyeen omanarvontunnon alentuvan tahkoamaan soittolistaradioiden melusaastetta ylikansallisille rahantekotaloille.

Opetusministeriön vientituet siis kiertänevät Radiopuhelimet edelleen kaukaa, mutta rehelliselle keuhkoissa, kiveksissä ja sydämissä resonoivalle musiikille riittää aina yleisöä. Ainakin niin kauan, kun osa kansasta säilyy Idols-tähtien tasapäistämättömänä, omalla omituisella tavallaan ajattelevina ihmisinä.

Esa Kirkkopelto, joka 1995 esitteli Radiopuhelimet Juha Hurmeelle ilmoittaen yhtyeen tarvittavan mukaan Helsingin Ylioppilasteatterin 70-vuotisjuhlanäytelmään Kostamus-sinfoniaan, taitaa tämänkin paremmin sanoa, Radiopuhelimien sivulla 19:

      On olemassa ihmislaji, jolle riittää että heidän olemassaoloaan siedetään.
      Radiopuhelinten veisujen sanoitukset ovat täynnä tämänkaltaista puolimaailman
      väkeä, joista monikaan ei ole enää elävien saati “terveiden“ kirjoissa. Elävä
      ihminenkin saattaa joskus vastaan tullessaan saada aaveen merkityksen.
      Puhumattakaan siitä että tunnet itse hetkittäin horjuvasi eteenpäin kuin kummitus.
      Tällöin varjo voi osoittautua parhaaksi kaveriksesi. Mainituilla syrjäseuduilla
      kuoleman sijasta ongelman voi muodostaa kuolemattomuus. Kun maailmassa
      vaeltaa eräänlaisena elämän negatiivina, voi nähdä paljon ja kaikenlaista mikä
      normaalisti jäisi huomaamatta. •


Paavo J. Heinonen

Radiopuhelimien 11. pitkäsoitto Viisi tähteä ilmestyy 28.2.
Keikkatiedot www.radiopuhelimet.net