Hurmeinen Graalin malja

Kivikasvojen vampyyriparodia Lepakkolinna esitettiin 80-luvun alkupuolella televisiossa. Se oli monille kauhunnälkäisille todellinen elämys, mikä kertoo jotain silloisesta tarjonnasta. Kauhuelokuvien näkeminen oli äärimmäisen vaikeata. Kotivideonauhureiden yleistyminen korjasi tilanteen hetkeksi: äkkiä oli mahdollista vuokrata Rantasen puodista vampyyrileffa Pirun kaksoset ja mennä katsomaan se Ahosen Karin luokse.

Sitten Euroopan tiukin videolaki tyhjensi hyllyt kauhuelokuvista. Tosin valikoimat olivat alkujaankin jääneet kehnoiksi. Hiljattainen videosensuurin kaatuminen onkin otettu vastaan riemuiten: nyt, ankeiden sensuurivuosien jälkeen, voimme halutessamme taas katsoa käveleviä vainajia, ihmissusia ja italialaisia painajaisia á la Argento.

Asiasta harrastuneet eivät eläneet ilman kauhuelokuvia totaalisen sensuurinkaan aikana. Monet keräsivät satojen nimikkeiden laajuisia kauhuelokuvakokoelmia suttuisista n:nnen sukupolven kopioista, jotka kiersivät kädestä käteen. Usein näistä kopioista olivat hukassa värit, ääni ja pitkälti itse kuvakin, mutta se ei haitannut: olihan sumun takana sentään aistittavissa aito Dawn of the Dead, Hellraiser, Evil Dead, Demons, Suspiria, Superstition, Re-Animator tai jokin muu pyhäinjäännös. Tietyssä mielessä kauhuelokuvien keräilijät olivat pyhää Graalin maljaa etsiviä ristiretkeläisiä - kunkin mestariteoksen kohdalla me jäljitimme sitkeästi myyttistä originaalia VHS-kasettia, kaikkien kopioiden kantaäitiä. Sellaista ei monikaan käsiinsä koskaan saanut, mutta silti piti pyrkiä mahdollisimman lähelle. Olin revetä hurmoksesta saadessani kerran tehdä itselleni kopion Evil Deadin ensimmäisen sukupolven kopiosta.

Nyt meillä on dvd-soittimet ja tavarataloista voi ostaa kristallinkirkkaita versioita 80- ja 90-luvun myyttisistä kauhuelokuvista. On kuin Jeesus Kristus esiintyisi tavaratalon kirjaosastolla ja selittäisi, mitä oikeasti tuli sanoneeksi.

Tilasin Furure Filmiltä kasan dvd-levyjä, jotka sisältävät monia Pyhiä Ja Aikoinaan Saavuttamattomia Kauhun Klassikoita. Ne ovat tv-pöydälläni, ja minä pelkään niitä. Onko suttuversioina tutuiksi tulleissa pyhäinjäänteissä ja niiden jälkeläisissä yhä taikaa, kun ne näkee ja kuulee selvästi vanhennuttuaan yli vuosikymmenen kriittisemmäksi ja hankkiuduttuaan äidinkielen ja kirjallisuuden opettajaksi?

Lehtori pureutuu zombeihin

Brian Yuznan elokuvassa the Bride of Re-Animator (1989) sekä George Romeron maineikkaassa trilogiassa Night of the Living Dead (1968), Dawn of the Dead (1979) ja Day of the Dead (1985) karnevalisoidaan kuolleen ihmisen liha, joka on kulttuurissamme ehdoton tabu. Meillähän kuollaan piilossa ja ruumisarkkujen kannet naulataan kiinni ennen hautajaisia, etteivät lapset pelästyisi hengetöntä pappaa. Entä jos pappa nousisikin kuopasta ja söisi sukulaiset?

The Bride of Re-Animatorissa on hullu lääkäri, vainajia elvyttävä ihmerokote ja iso valikoima kuollutta ihmislihaa. Toisin kuin monet muut kauhuleffat, tämä elokuva ei edes yritä uskotella kuvaavansa kaikille yhteistä todellisuutta. Se on eräänlainen groteski slapstick-komedia, jossa kermakakut on korvattu kudoksilla ja verellä.

Henkilöhahmot on tyypitetty farssille ominaisesti, eikä katsoja juurikaan samaistu heihin. Toiminta perustuu tyypillisyyteen ja siitä seuraavaan tapahtumien vääjäämättömään kulkuun, joka tuo hetkittäin mieleen Moliéren komediat. Tällaisissa kauhuelokuvissa katsoja nauttii tapahtumasarjojen yltyvästä kaoottisuudesta, muuttuneiden luonnonlakien ja maksimaalisen groteskiuden periaatteen viitoittamasta anarkiasta, joka pöyristyttää meitä rikkomalla tabujamme ja tekee ne näin näkyviksi.

Romeron tapa käsitellä eläviä kuolleita on Yuznaa synkempi. Henkilöhahmot ovat todellisempia, ja katsojaa pelotellaankin kauhuelokuvan perinteiden mukaisesti: katsoja tuntee zombien julmat puraisut välillä omassa lihassaan. Tiettyä farssimaisuutta on havaittavissa kuitenkin teosten liioittelevassa lähtökohdassa: Romero ei tarjoile meille vain yhtä varjoisaa, kohteliasta haamua vaan viljelee renessanssin henkeä herättämällä kaikki vainajat yhtä aikaa henkiin ja päästämällä heidät kannibalistisen nälän ajamina elävien kimppuun.

Kuolemaan liittämämme hienotunteinen suru menettää merkityksensä, kun kuolleet omaisemme alkavat syödä meitä. Asetelmassa manifestoituu länsimaisen ihmisen kuolemanpelko ja se syyllisyys, jota kuolleiden ja kuoleman piilottelu meissä herättää. Olemme yrittäneet lakaista kuoleman ja vainajamme maton alle, mutta maton alla muhii alitajuisia mörköjä.

Zombielokuvat herättävät ajatuksia myös kehon palvonnasta, joka usein johtaa psyykkiseen pahoinvointiin. Kehomme on lopultakin vain lihaa ja siten perin väliaikainen. Entä identiteettimme kuluttajina? Dawn of the Deadissa elävät kuolleet vaeltelevat suurissa ostoskeskuksissa, koska - kuten elokuvassa todetaan - kuolleet palaavat vaistonvaraisesti paikkoihin, joita pitivät eläessään tärkeimpinä. Itsensä materialistiseksi keho-olennoksi pelkistävä länsimaalainen kuluttaja voi siis nähdä zombeissa oman itsensä, jos vain uskaltaa katsoa tarkasti.

Argento on Argento

Dario Argento on visuaalisesti taitava ohjaaja, mikä tulee näkyviin myös elokuvissa The Stendhal Syndrome (1996) ja Phantom of the Opera (1999). Jos zombielokuvat nostavat esille vainajat, on Argenton elokuvissa kysymys itse kuolemisesta ja tappamisesta, mikä sinänsä ei ole kovin kiinnostavaa - henkirikoksen polemisoi paremmin Oliver Stone modernissa mestariteoksessaan Natural Born Killers (1994), joka on oivaltava satiiri median ja väkivallan kieroutuneesta suhteesta. Argenton versio Oopperan kummituksesta jää kerronnallisesti raakileeksi; se ei tarjoa sopivia samaistumiskohteita, eikä murhanhimoinen kummitus - joka tulee näkyville aivan liian aikaisin ja liian kirkkaassa valossa - ole erityisen vakuuttava.

The Stendhal Syndrome pysyy koossa paremmin; poliisi Anna Manni (Asia Argento) jahtaa sarjamurhaajaa sinnikkyydellä, joka muuttuu vähitellen pakkomielteeksi. Manni kärsii Stendhalin syndroomasta, taiteen aiheuttamasta voimakkaasta tunne-elämyksestä, johon liittyy hallusinaatioita. Elokuvan parasta antia ovatkin roomalainen arkkitehtuuri, taide ja visuaalisesti upeat hallusinaatiokohtaukset, joissa Manni kävelee eläviksi muuttuneiden maalausten sisälle.

Argenton kauhu perustuu väkivaltaan, joka on mielikuvituksellista mutta samalla realistisuudessaan raakaa ja ahdistavaa ja väsyttää katsojan nopeasti. Ajatukseton The Stendhal Syndrome ei kuitenkaan ole: se pakottaa katsojan pohtimaan uhriksi joutumisen psykologiaa. Elokuvan katsottuaan vihaa väkivaltaa entistä enemmän, sillä vaikka Argenton elokuvat ovat visuaalisesti kauniita, väkivallan hän kuvaa rumana, repivänä ja kestämättömänä asiana.

Pandoran lippaan lumous

Yksi pyhimmistä leffoista on Clive Barkerin Hellraiser (1987). Maagisen kuutiopelin ratkaisija tulee vedetyksi kenobiittien ulottuvuuteen ja pääsee osalliseksi äärimmäisistä sadomasokistisista nautinnoista. Tarina on nautittava kolmiodraama, jossa vaimo alkaa vehkeillä miehensä selän takana tämän Frank-veljen kanssa; kenobiitit ovat tosin riisuneet elostelevan Frankin lihoista ja nahoista, mikä edellyttää uskottomalta vaimolta tiettyä avarakatseisuutta ja sitten myös sivullisten murhaamista.

Kenobiitti-demonit käsittelevät uhriensa lihaa varsin luovalla tavalla, lävistäen ja silpoen. Ne voidaan nähdä nuorison nykyisen lävistysinnon sukulaisilmiönä, kysehän on rajojen ylittämisestä, seksuaalisuudesta ja sen sovinnaisen ajatuksen hylkäämisestä, että ihmiskeho on hengen temppeli, jonka eheys on itseisarvo. Hellraiser ilmaisee, kuinka tukahdutettavaksi määrätyt vietit repivät meitä, asuvat meissä ja voivat tuhotakin meidät, jos annamme niille vallan.

Useimmissa kauhuelokuvissa on pohjimmiltaan kysymys Pandoran lippaan aukaisemisesta, jokaisessa ihmisessä piilevästä pimeästä tarpeesta vapauttaa hallitsemattomat tuhovoimat - kuolema, hulluus ja seksuaalisuus - kaikkea kontrolloivan sovinnaisen järjen ikeestä. Tämä näkyy elokuvien kertomissa tarinoissa sekä myös siinä, että me yleensä haluamme katsoa tällaisia, usein pessimistisiäkin elokuvia. Lopulta nimittäin minunkin on myönnettävä, että yhä vieläkin, 35-vuotiaana äidinkielen ja kirjallisuuden lehtorina ja vastuullisena perheenisänä, nautin näystä, jossa kuolleet nousevat nälkäisinä laumoina haudoistaan ja syövät meidät suuhunsa. o

Jutussa mainitaan seuraavat Future Filmin julkaisemat dvd- ja vhs-elokuvat:
Brian Yuzna: The Bride of Re-Animator (1989)
George Romero: Night of the Living Dead (1968), Dawn of the Dead (1979), Day of the Dead (1985)
Dario Argento: The Stendhal Syndrome (1996), Phantom of the Opera (1999)
Oliver Stone: Natural Born Killers (1994)
Clive Barker: Hellraiser (1987)