Maailman huippuviulisteihin kuuluva Joshua Bell teki tämän vuoden tammikuussa kokeen. Hän jätti frakin ja muut tavanomaiset konserttitarvikkeet kotiinsa, otti neljän miljoonan dollarin Stradivariuksensa ja meni soittelemaan Bachia eräälle Washington D.C:n metroasemalle. Hän tienasi kolmen vartin setillään 32 dollaria ja 17 senttiä, sekä 20 dollaria siltä ainoalta ohikulkijalta, joka tunnisti soittajan. Koe ei varsinaisesti selvittänyt sitä, kuinka moni tuhannesta ohikulkijasta kiinnitti huomiota tavallista korkeatasoisempaan katumuusikkoon. On kai lupa olettaa, että Bell ja hänen 300-vuotias Gibson ex Huberman -viulunsa tuottivat ilmaan huikean laadukasta väreilyä, mutta ilman konserttipalatsien koodia ja akustiikkaa.

Koe herättää monta ajatusta. Epäsuhta jo pelkän viulun arvon ja ansaitun rahamäärän välillä on valtava. Onko Stradivarius varmasti hintansa väärti? Saako sitä soittaa metroasemalla, ihan noin vain? Antaako se kohtuuttoman kilpailuedun muihin katumuusikoihin nähden?

Kaduilla ja kapakoissa soitetaan musiikkia monesta syystä. Rahaakin voisi ansaita, mutta toiset haluavat ansaita sitä vähemmän kuin toiset. Kaikki haluavat, että heitä kuunnellaan. Joidenkin mielestä musiikki on rehellistä, kun sitä tehdään ja soitetaan pienellä palkalla tai palkatta. Kuulijan kannalta tämä tarkoittaa halpaa elämystä. Kääntöpuolena voi olla, että musiikkia joutuu kuuntelemaan vaikka ei haluaisikaan.

Joskus muusikosta tulee tunnettu syystä, jota vihkiytymättömän on vaikea käsittää. Mitättömän pieneltä tuntuva vivahde tai oivallus nostaa hänet suureen kuuluisuuteen ja lavoille, joiden edessä vellovat ihailijat ovat maksaneet keskitasoisen stereolaitteiston hinnan pääsylipuistaan. Onko musiikki tässä tilanteessa muuttunut epärehelliseksi? Missä oli se piste jossa muutos tapahtui?

Kimmo Nissinen (1966-) ja Antoni Stradivari (1644-1737) ovat tehneet uraa käsityöläisinä ja soitinrakentajina. Heidän ammattitaitoaan mittaavat soittajat ja lopuksi kuulijat. Stradivarin taitoja on punnittu jo useampi vuosisata, Nissisen soittimia vasta vähän näppäilty. Lujista aineista ne on tehty, elämää nähneistä ja kolhuja kokeneista. Ja silti kaikki on vasta alussa, musiikki edessä.


Antti Leikas

PS. Monenlaisia katusoittajia olen nähnyt, mutta ainakin yksi on näkemättä: Maltillisella, katukuiluun sopivalla volyymillä paahtava death trash metal -soolokitaristi. Olisi mukavan näköistä kun se hissukseen soittelisi ja heiluttelisi tukkaansa.