Paavo:

Alan epäillä työn mielekkyyttä. En ole puhunut päätoimittajalle työasioista kunnolla kolmeen viikkoon. Yhteistyö rakoilee. Tuskin tunnemme enää toisiamme.

Lehden hengestä on esitetty epäilyksiä. Väsyneisyyttä on tunnustettu, puolin ja toisin. Minä harhailen päämäärättä tekemättömien töiden mangrovesuossa.

Lehden hengestä on esitetty epäilyksiä. Kysytty Tärkeysasteita ja Painotuksia. Väitetty jonkinlaisen me-naureskeluhengen syövyttävän kaltiota sisältä. Ja sisältöä. Ehdotettu, että lähteen veden ei välttämättä tarvitsisi olla Brittein saarten kelttien elämän vettä. Uisge beatha.

Ehkä liika läheisyys pakottaa päihtymiseen. Sietokyky kasvaa. Sanoinhan jo, miten yksin jäätyäni saatoin viettää koko viikon ilman viinaa. Jostakin tämäkin lienee oireellista.

Sodankylän reissu rasitti jostain syystä ihan älyttömästi. Stressasin liikaa haastatteluja, jotka siirtyivät kohteiden joutuessa sairaaloihin ja muihin ja tulivat sitten kolmen tunnin varoitusajalla. Ihmisten kotona asuminen teki olemisesta työnteon, vapaa-ajan ja vierailun välillä tempoilevaa. Humalluttuani soittelin Englantiin, kyselin jalkapallotuloksia.

Jörn Donner tarjosi kaljan. Itse joi viskiä. Oli lauantai, keskipäivä.

****

Tekeillä tapahtuvan verkko-olennon olemus käy yhä mitäänsanomattomammaksi. Ketään ei kiinnosta. Kukaan ei jaksa. Me olemme turhia, turhautuneita. Alun idealismi ja suuret suunnitelmat häviävät huilunsoittoon ja radiohaastatteluihin, kesän karehtivaan kuumuuteen. Juhannukseksi luvataan ukkoskuuroja, salamointia.

Liekö kaltioon kustu? Vesi on kitkerää, tappuraista. Rikin tuoksu, ammoniakin tahmeus.

Toimitus ei ole poronhoitoalueella. Tämä on koiranpissaa, tai ihmisten. Naapurin terrieri ei pidä minusta.

****

Mainitsen päätoimittajalle ahdistuksestani, heitteille jätetyksi tulemisen tunteesta. Suunnattomuudesta, asioiden alle jäämisestä. Nykyisen järjestelyn, sopimuksen mukaan lokakuulle jatkuvan, mahdottomuudesta. Olemisen ongelmallisuudesta. Kodin vaikeuksista. Jussi naurahtaa, lähtee kaupungille. Vihjaisee, että minun pitäisi järjestää itselleni toimivampi työskentelypaikka. Tunteeni ei-haluttuna olemisesta ei ole oikeutettu. Ajatukseni päätoimittajan asioiden loppuun asti ajattelemattomuudesta maaliskuun lopulla ehkä on. Tulevat olosuhteet olivat tiedossa. Tai sitten eivät. Kuka noita muistaa. Yhtä hyvin minäkin voin olla väärässä. Muistamatta.

Minä annan asioista oman näkökantani. Haluaisin myös muiden sellaisen antavan. Puoliavoimesti, täällä. Kuinka paljon henkilöään saa levittää julkiseksi? Mihin asti masennuksesta saa puhua? Ehkä tunnen vain myötädepressiota, ehkä omaani. Ehkä masennus ei ole koskaan omaa, kuten mikään ei ole.

Haluaisin kysyä, onko kukaan ikinä tehnyt tätä lehteä viittä päivää viikossa, seitsemää tuntia päivässä, puolta vuotta yhteen menoon. Onko lehden teossa työtä näin monelle tunnille. Haluaisin, en ehdi.

Käsittelemätön neuroosini; yhtäkkiä koen toimiston vankilaksi, josta se toinen työntekijä, päällikkö, voi halutessaan poistua. Tule vaikka yhdeksäksi. Tulin puoli kymmenen, mutta minulle ei ehditty puhua. Halveksittu, ohitettu, petetty.

Isähahmojen etsinnän epäonnistuminen, taas kerran: vanhempieni erossa isä jätti perheensä. Tai ainakin näin minä sen tulin kokemaan. Olin viisitoista. Kaikista traumoistani käsittelemättömin – Visa Koiso-Kanttilakin mainitsi vanhempien syyllistämisen sellaiseksi tabuksi, josta ei vieläkään uskalleta tai saa puhua ääneen. Elävien vanhempien. Rationaalisesti syyllistämistä ei voi millään oikeuttaa. Ristiriita. Ristiriipunta. Jeesus. Jumala.

Lama sabaktani. Tai lema, kuten se Markuksessa kirjoitetaan. Miksi minut hylkäsit. Tämä kysymys on kuolema ja ylösnousemus.

                                                                                                        Seuraava jakso >

                                                                                                       sisällysluettelo >>