Pohjoisuus on samanaikaisesti marginaalisuutta ja tästä marginaalisuudesta aiheutuvaa mahdollisuutta katsella asioita ulkopuolelta. Keskellä ilmiöitä ympäristönsä näkee omasta näkökulmastaan, ulkopuolelta on helpompi tarkastella ilmiötä kokonaisuudessaan, asettumatta itse osaksi sitä.

Sama pätee myös Suomen sisällä. Etelä-Suomen ja pääkaupunkiseudun vilkas kulttuurielämä kääntyy helposti sisäänpäin lämpiäväksi, mikä on joskus näkynyt Helsingin ja Turun kirjallisessa vastakkainasettelussa.

Helsinki on varma omasta johtoasemastaan, turkulaiset nurkkapatriootit julistavat kaupunkinsa todellisen elävän kirjallisuuden keskukseksi, vastakohdaksi pääkaupungin laitostuneelle kirjallisuuselämälle suurten kustantajien siipien suojissa. Ummikkohelsinkiläiset tai -turkulaiset unohtavat helposti sen, että maa ja sen kulttuurielämä jatkuvat pitkälle niin pohjoiseen kuin itäänkin ja että asiat näyttävät eri näkökulmista erilaisilta. Oululainen tausta helpottaa pitämään mielessä sen, että Kehäkolmosen ulkopuolellakin on älyllistä elämää, ja katselemaan asioita ulkopuolisen silmin, jolloin Turun ja Helsingin kiistely alkaa näyttää jotensakin keinotekoiselta ja ahdasmieliseltä.

Pohjoisuus on myös mielentila. Aika usein etelä edustaa minulle lämpöä, seurallisuutta, sivistystä. Lomamatkat suuntautuvat tavallisesti Italiaan, ja työasioissakin niin Iran kuin Syyriakin kutsuvat, ja minut on helppo houkutella kokoukseen tai puhujamatkalle näihin maihin.

Etelä on siis sekin minulle rakas, mutta tavallisesti pohjoinen tuntuu silti enemmän kodilta. Hitaampi elämänrytmi, mietiskelevä asenne, yksinäisyydenkaipuu, kaikki ne liittyvät minulla pohjoiseen, enkä voisi oikein elää kovin pitkään ilman niitä. Etelästä on hyvä palata pohjoiseen, vilkkaasta sosiaalisuudesta rauhoittavaan hiljaisuuteen ja nopeatempoisesta elämästä hitaaseen vakavuuteen. Ehkä siinä on mukana annos hämäläisyyttäkin, yksi muunnelma pohjoisuudesta sekin.

Pohjoinen mielentilana liittyy minulla juuri talveen, ehkä siitäkin syystä, että kesät olen aina viettänyt muualla. Oulun talveen ei juuri voi kuvitella katukahvilaelämää ja kaduilla käyskentelyä eteläeurooppalaiseen tapaan. Talvi tuo mukanaan linnoittautumisen kotiin, omien ajatuksiensa pariin, niin että kavala maailma jää kauas ja elämä hidastuu.

Oulun muuttuminen kiivaasti sykkiväksi informaatioteknologian keskukseksi on minulle vieras ilmiö juuri pohjoisen mielentilan vuoksi. Rahaa se saattaa tuoda kaupungille, mutta samalla se on muuttanut Oulua suuntaan, jota on vaikea katsella oudoksumatta ja tuntematta kaipausta vanhaan Ouluun.

Marginaalin suurimpana vaarana on, että se menettää omaleimaisuutensa. Maantieteelle Suomi ei voi mitään, niin kuin Venäjän tutkijat usein ovat muistuttaneet, ja sama pätee pohjoiseen. Marginaalista on vaikea ponnistaa keskukseen, helpompi on menettää omaleimaisuutensa ja päätyä keskuksen jäljittelijäksi, perässähiihtäjäksi etelän loskaisilla lumilla.

Tämä vaara vaanii myös Suomea kokonaisuudessaan. Ei Helsingistä saada Euroopan kulttuurin keskusta, vaikka kuinka luotaisiin projekteja, jotka tähän tähtäävät. Helsinki on ja pysyy Euroopan marginaalissa, ei meistä koskaan ole kilpailemaan Euroopan johtavien kulttuurikaupunkien kanssa. Ei niin, etteikö tiede ja taide voisi nousta korkealle tasolle. Vikana vain on tuo sijainti ja historiallinen tausta. Eivät lahjakkaimmat englantilaiset ja ranskalaiset tule kilvan täyttämään yliopistojamme, vaikka niissä tarjottaisiin hyvää opetusta ja tutkimus olisi korkealla tasolla. Keskus pysyy keskuksena, marginaali marginaalina.

Jos marginaali ei pääse keskukseksi, sen vahvuutena on nimenomaan ulkopuolisuus ja omaleimaisuus, eikä se voi luopua näistä vaarantamatta koko identiteettiään. Ei Oulun tarvitse muuttua perinnemuseoksi, mutta teknologiahuuma voi sekin osoittautua lyhytnäköiseksi alueen kehityksen kannalta. Mutta kukapa tietää, ehkä Oulun kulttuurielämä voi omalta osaltaan hyötyäkin tilanteesta ja vahvistaa asemiaan pohjoisen keskuksena. Merkkejä tästä on jo näkyvissä, kun Oulu on tuottanut uusia kirjailijoita ja kirjallisuuslehtiä ja teatterista on tullut jo kauan sitten vakiintunut osa oululaista kulttuurielämää. Oulun täytyy vain jatkuvasti määritellä itseään uudelleen, Suomen marginaalina ja pohjoisen keskuksena. Tästä jännitteestä voi hyvin syntyä kiinnostavia ratkaisuja. Samassa tilanteessa Helsinkikin on. Euroopan kartalla se on koko ajan vaarassa pudota karttalehdeltä mutta Suomessa se on keskusta.

Molempien kaupunkien kulttuurielämän täytyy varoa yksisilmäisyyttä, joko itsetyytyväistä myhäilyä alueellisena keskuksena tai katseen suuntaamista yksinomaan ulospäin, isompien keskusten jäljittelyä ilman omaa ääntä.

Työ pitää minua pääkaupunkiseudulla, lomat suuntautuvat harvoin Hämettä pohjoisemmaksi. Silti joskus jään tuntemaan itseni Oulun kulttuurielämästä syrjäytyneeksi oululaiseksi. Pitäisi pitää tarkemmin silmällä pohjoista. Ihan omaksi opiksi ja ylösrakennukseksi.

 

Jaakko Hämeen-Anttila (s. 26.2.1963) on Helsingin yliopiston arabian kielen ja islamin tutkimuksen professori.

Aikaisemmin Minun Pohjoiseni -sarjassa ovat kirjoittaneet
Umayya Abu-Hanna 1/06
Juha Hurme 1/06
Markku Heikkilä 3/05
Esko Valtaoja 2/05
Hannu Väisänen 1/05
Hannu Niklander 6/04
Pentti Holappa 5/04
Hanna Hauru 3/04
Maarit Verronen 2/04
Maria Peura 1/04
Hannu Taanila 6/03
Markus Drake 5/03.