Pikajuna Pietarista saapuu Petroskoin asemalle. Kuvataiteilija Leila Luukka laskeutuu betoniselle, rujolle asemalaiturille, nostaa raskaat pakaasit ja raahautuu asemarakennusta kohti. Portaita, kaakeloitua käytävää, iso halli ja raskaat ovet. Petroskoin kaupunki kylpee aamun sivuvalossa. Hänen isänsä isä, isän äiti, sedät ja äidin isä tapettiin Stalinin vainoissa 1930-luvulla. Luukka istuu asemarakennuksen portaille ja sytyttää päivän ensimmäisen savukkeen.

Petroskoilaiset ihmiset vaikuttavat tutunoloisilta, moniulotteisilta, ystävällisiltäkin. Voisiko hän kuulua tänne? Ihmiset, kaupunkikuva, taide ja kulttuuri heijastavat häilyviä kuvia. Kansat ja kulttuurit ovat sammuneet, siirtyneet, pakotettu ja tapettu niin moneen kertaan Karjalassa, että jäljelle on jäänyt vain läpikuultavia kerroksia. Muistumia menneistä, haamuja!

Leila ei tiedä vanhempiensa historiasta paljoa. Sukujuuriltaan koivostolainen isä Johannes Luukka ei ole koskaan kertonut menneistä. Muilta Leila on kuullut, että sodan syttyessä isä "liittyi" puna-armeijaan, haavoittui ensimmäisenä sotavuotena ja joutui saksalaisten vangiksi. Sodan jälkeen isä vietiin kymmeneksi vuodeksi Siperiaan.
Elviira-äiti, inkeriläinen sukujuuriltaan, oli sodan ajan Karjaalla. Sodan jälkeen suomalaiset palauttivat Elviiran yhdessä muiden inkeriläisten kanssa takaisin Neuvostoliittoon.
Leilan vanhemmat kohtasivat Petroskoissa vuonna 1956, jonne suomensukuisia pakkosiirrettiin jälkikontrolloitavaksi. Heitä, Stalinin viiksiksi kutsuttuja, oli helpompi valvoa yhdessä paikassa.

Vuonna 1958 syntyi Leilan isoveli Olavi, vuonna 1960 Leila. Kun Leila oli kaksivuotias, perhe muutti Viron Pärnuun paremman elintason toivossa. Isä sai työpaikan kalastajana sovhoosissa, äiti aloitti työn kalasatamassa.
Mutta Elviira-äiti ei ollut tyytyväinen elämäänsä Virossakaan. Hän haaveili Suomesta. Sinne oli kuitenkin miltei mahdotonta päästä virallisesti ja perheellinen ei uskaltanut loikata palautuksen pelossa.
Kymmenenä peräkkäisenä vuotena Elviira täytti maastamuuttoanomuksen ja toivoi, turhaan.
Oli kuitenkin vielä yksi mahdollisuus. Elviiran veli, Leander Seppänen, asui Suomessa ja toimi presidentti Kekkosen tulkkina idän matkoilla. Leander puhui siskostaan Kekkoselle, joka otti asian esille keskusteluissaan neuvostojohtaja Leonid Brezhnevin kanssa.

On 12. syyskuuta vuonna 1972, Luukan perhe on saanut maastapoistumisluvan. Leila, veli-Olavi, Elviira-äiti ja isä-Johannes ovat tulleet hyvissä ajoin Tallinnan satamaan odottamaan Georg Otsin lähtöä. Epäluuloiset tullimiehet tutkivat heidän matkalaukkujaan pikkutarkasti. Elviira-äiti on varma etteivät he ikinä selviä.
Muutamaa päivää aikaisemmin he olivat joutuneet luovuttamaan kotinsa Riianlahdella neuvostoarmeijan käyttöön 10 ruplalla. Passitkin maksoivat 11.000 ruplaa, yli yhden ihmisen vuosipalkan. Ja pelottavassa emigraatiovirastossa heitä oli vaadittu allekirjoittamaan vaitiolositoumukset.
Lopulta matkatavarat on tarkastettu, perhe pääsee nousemaan laivankannella. Kello tulee 18.00 ja Georg Ots irtoaa laiturista.
Elviira-äiti on huojentunut ja sanoinkuvaamattoman onnellinen.

On maaliskuu vuonna 2000, 28 vuotta myöhemmin. Jukka Järvinen soittaa Leila Luukalle Velkualle, Turun saariston pieneen suomenkieliseen kuntaan, missä Luukka asuu kahden tyttärensä kanssa.
Järvinen ja Luukka tutustuivat Turussa syksyllä 1998. Järvisellä oli töitä näytteillä Galleria Titanicissa ja Luukka järjesti samaan aikaan Video- ja performance -festivaalia Kapuumia. Syntyi ajatus yhteistyöstä.
Järvinen kysyy puhelimessa tekisikö Leila teoksen taidennäyttelyyn, joka avataan 3. elokuuta 2001 Petroskoin Kulttuurikeskuksessa, Karl Marx -katu 14:ssä? Olisihan Leila voinut kieltäytyäkin.

Sunnuntaiaamuna 29. heinäkuuta 2001 ryhmä taiteilijoita, Islannista, Norjasta, Ruotsista ja Suomesta, kokoontuu Helsingin rautatieasemalle aamulla kello 5.30.
Kaikki ovat paikalla, hyvä. Junaan! Laukut hyllyille, seuraa kuulutus: "Tämä on pikajuna Sibelius Pietariin...".
Hetkinen! Leila Luukka on unohtanut passinsa yöpaikan keittiön pöydälle!!!
Luukka jättää painavat pakaasinsa ystävien hoteisiin ja hyppää jo liikkuvasta junasta pois. Leila tuntee itsensä ääliöksi juostessaan taksiin ja kertoessaan kuskille, että ensiksi haetaan passi Hämeentieltä ja sitten ajetaan Pietarin junaa kiinni.
Taksi Riihimäelle maksaa 600 markkaa ja 130 kilometriä tunnissa ajava pikajuna menee menojaan.
Luukka matkustaa bussilla Riihimäeltä Lahteen, Lahdesta junalla Kouvolaan ja Kouvolasta liftillä Vaalimaalle. "Vaalimaalla rautieasema? Ei, teidän olisi pitänyt mennä Vainikkalaan.", hänelle kerrotaan. Vielä lifti Vainikkalaan, odotusta, junalla Pietariin, junanvaihto.
Ja hän On Petroskoihin menevässä junassa.
Leila Luukka on huojentunut ja tosi onnellinen.

Niin. Leila tumppaa savukkeen, nostaa kantamuksensa ja suunnistaa kohti kaupunkia.
Hiljaiset, kauan seisoneet vedet ovat alkaneet liikkua.

Karjalan päiväkirja -näyttely

Taidenäyttelyn avajaiset 3.8. Kello on 16.00. Suihkuseurapiiritoimittaja Walter de Campia ei näy. Alkaakohan tulla vanhaksi? Lukuisat TV-yhtiöiden ja lehtien edustajat ovat huomioineet tilaisuuden. Läsnä on kaupungin kulttuuriosaston päällikkö Marina Konovalova ja Karjalan taidemuseon johtaja Natalia Vavilova, joka kuin muistona menneestä pitää pitkän venäjänkielisen puheen, jota huomattava osa läsnäolijoista, taiteilijat mukaan lukien, ei ymmärrä. Paikalla on myös Karelia-lehden päätoimittaja Robert Kolomainen, L. Onervasta väitöskirjaa tekevä Jevgeni Bogdanov, Suomi-Venäjä-seuran Karjalan toimiston vetäjä Anna Agarkova, Jaana Jemoitel Sever-lehdestä, Leo Sevets Mylläri-yhtyeestä ja Karjalan rakkauden gladiaattori Eetu Prohorov.
Karelian Diary, Karjalan päiväkirja 3.8. - 2.9. on ensimmäinen näyttely Petroskoissa, jossa on pelkästään nykytaidetta esillä sanan länsimaisessa merkityksessään. Näyttely on myös ensimmäinen, jossa esitellään norjalaista, tanskalaista ja islantilaista taidetta. Näyttelyn taiteilijat, Egil Kurdöl ja Elisabeth Jarstö Norjasta, Gudrun Ragnarsdottir ja Ragnheidur Ragnarsdottir Islannista, Lena Lahti Ruotsista, Jussi Valtakari Taivalkoskelta ja Jukka Järvinen Helsingistä, lahjoittavat suurimman osan näyttelytöistään Petroskoin taidemuseolle, mikä tulevaisuudessa velvoittaa museota nykytaiteen osaston perustamiseen. Näyttelyn kuraattoreina toimivat Jukka Järvinen ja Masha Yufa. Näyttelyä tukivat Pohjoismainen kulttuurirahasto, Opetusministeriö ja Valtion kuvataidetoimikunta.

Silicon Images - yksi työ, kolme näkökulmaa

Silicon Images - yksi työ, kolme näkökulmaa

Leila Luukka: Plastic ­ Fantastic ­ Elastic ­ eksklusiivinen läpinäkyvä "haute couture" alusasu miehille ja naisille. Rakennusmateriaalina on käytetty silikonia ja akupunktioneuloja. Akupunktioneulat ovat sijoitettu kehon strategisiin kohtiin, jotta kehonrakennus sujuisi joutuisasti ja kivuttomasti, ilman suurempia ponnisteluja.
Tämä on hyvin lähellä nykypäivän narsistista keinotekoista kehonpalvontaa, ei suinkaan aitoa kauneutta. Mikä siis on kaunis? Venäjän kauneuskuningatar voitettuaan Miss Universum tittelin tokaisi ensitöikseen lauseen "kauneus pelastaa maailman". Vertaa antiikin estetiikkaan!
Teoksessani on myöskin havaittavissa poliittinen pointti, narsistinen kauneudenpalvonta voisi pelastaa maailman, jos sen käyttäisi henkisten arvojen kehittämiseen. Mutta koko maailmaa ei ehkäpä voi pelastaa!
Siitä ajatus silikoniin, joka voisi isminä olla silikonismi. Se taas olisi kenties idiotismiä. Mutta mitä ovat kommunismi, kapitalismi, ateismi, anarkismi, egoismi, sosialismi, suprematismi, dadaismi, realismi, konstruktivismi jne. loputon määrä ismejä?
Miksi alusasu? Se on kuitenkin hyvin henkilökohtainen aihe jokaiselle meistä. Intiimi ja autoeroottinen (itsessään eroottinen) , ei tarvitse kuin käväistä trendikkäissä (makuasia) fitness-liikkeissä ja saleilla, jotta oivaltaa moisen idiotismin toisin sanoen siliconismin. Saman typeryyden toki tavoittaa mistä tahansa, se ei vaadi liikaa mielikuvitusta.

Jussi Vilkuna: Luukka puhuu kehonrakentamisesta. Henkilökohtaisen alusasun kautta voimme kuitenkin päätellä, että hän puhuu mielenrakentamisesta ja vieläpä henkilökohtaisesta kehonrakentamisen sijaan.
Luukka kysyy teoksellaan mikä on totta, mikä keinotekoista? Silicon, pii on maan yleisin alkuaine. Ja maasta on ihminen. Silikoni on samalla ihmisen keinotekoinen jalostusmateriaali.
Karjala, Viro, Suomi, kommunismi, kapitalismi, kuolema, elämä. Luukka yhdistää omia kokemuksiaan, eri todellisuuksiaan yhteen akupunktioneuloilla. Neulat tekevät kipeää, myös hoitavat.
Siliconi on harmaata, väritöntä, itseensä sulkeutuvaa, vain vähän ulkopuolisen maailman värejä heijastavaa. Joustavaa ja kaiken kestävää.

Jukka Järvinen: Mielestäni työ viittaa myös henkilökohtaiseen ja intiimiin, satuttavaan ja samalla parantavaan kaiveluun ja hauraiden, läpikuultavien palasten yhdistämiseen (oma historia, alitajuinen, lapsuus...)