Pari vuotta sitten automatkalla kohti Rovaniemeä kerroin siellä syntyneelle kirjallisuutta opiskelevalle naiselävälle rippileiristäni Lapissa. Syntyi tulenkatkuinen väittely. Olin erehtynyt: minun olisi pitänyt puhua rippileiristä Saariselällä, Helsingin uloimmassa lähiössä, kuten Pekka Kejonen on ripittänyt.

Etelän miehen artikulaation oli johtanut harhaan kolonialistisen valtakulttuuriajattelun yksinkertaistamat asenteet. Pohjoinen nainen oli ylpeä juuristaan. Aina ei ole näin, tai jos onkin, se on kannattanut ehkä jättää sanomatta. Kaksinkertaisen marginaalin taiteilijat eivät ole päässeet helpolla. Kirjailijaa täydentävinä attribuutteina niin pohjoinen kuin nainenkin lienevät valmiiksi kielteisesti latautuneita. Pohjoinen nainen - yhdistelmä kuulostaa vaaralliselta. Aiemmin naiset saattoivat kenties esiintyä miehen nimellä ja kirjoittaa kuten he, ja täten oikeuttaa kirjoittamisensa. Nykyään yhä useampi muuttaa pois ja luopuu pohjoisesta identiteetistään.

Pohjoisen naisen taakka

Henkinen elämä kokee kovia Pohjois-Suomessa. Helsinki näyttää napanneen pääkaupungin aseman myös kirjallisuudessa. Taiteilijat muuttavat kaukaa keskuksiin. Rahaa, tukea ja yhteyksiä järjestyy sitä vaivattomammin, mitä lähemmäs kaupunginvaloja Suomenlahdella tullaan. Pohjoinen on etäistä periferiaa. Jälkikolonialististen oppien mukaisesti on oikeutettua puhua keskustasta ja marginaalista.

- Eihän jakoa virallisesti ole olemassa, mutta yhteiskunta ja sosiaaliset faktat näyttävät, että asetelma on täysin perusteltu, Oulun yliopiston kirjallisuuden professori Sinikka Tuohimaa toteaa. Erityisen vaikeaa näyttää olleen ja yhä olevan pohjoisella naiskirjailijalla. Vasta virinnyt tutkimus on lähtenyt jäljittämään heidän harvoja jälkiään.Kirjallisuushistorioista pohjoisia kirjailijoita, saati naiskirjailijoita, saa etsiä suurennuslasilla; löytääkseen muutaman. Lokaalisen ja sukupuolisen aseman luomat paineet ovat tukahduttaneet (pohjoisen) naisäänen tai saaneet kriitikot katsomaan valmiiksi kieroon. Tuohimaa kauhistelee tilannetta:              
- Shokeeraavaa, eräskään eturivin kriitikkomme ei näe naisia pohjoisessa laisinkaan. 

Kuten maamme johtaviin naistutkijoihin kuuluva Sara Heinämaa on huomauttanut, huomion kohteiksi ylipäätään päässeidenkin naisten teoksien arvosteluissa on keskitytty usein epäolennaisuuksiin. Naisten osaksi on tullut olankohautukset ja väheksyntä.      Onko se kaiken vaivan väärti? Milloin nainen kelpaa tervoksi tai tabermanniksi koko perheen lauantai-iltaan? Suomi on Euroopan periferiaa, pohjoinen Suomen periferiaa. Kaukana kehityksen eturivistä käyneiden peräkylien historia kertoo omaa karua kieltään. Tyttöjä ei koskaan ole liiemmin rohkaistu kouluttautumaan, saati kirjoittamaan. Raskas elämä on vaatinut myös lasten työpanosta ja naisten hartiavoimia. On lopulta tajuttu, että kunnon sivistyksen ja työn perässä on lähdettävä etelään; syrjäytyneisyys korostuu entisestään, kun kaukaisista kylistä katoavat pian työpaikkojen lisäksi naiset.

Pakonomainen trendi pätee niin ikään kirjailijoiden kohdalla. Päivän tunnetuimmista naiskirjailijoistamme monet ovat syntyneet pohjoisissa: taiteilijoiden muuttovirta etelään valitettavan yleisenä tendenssinä on ajanut evakkoon muun muassa Limingasta Anna-Leena Härkösen, Haukiputaalta Päivi Alasalmen, Kalajoelta Maarit Verrosen ja Ylitorniolta Rosa Liksomin. He ovat nykyään kansallista omaisuutta eikä kukaan puhu heidän synnyinsijoistaan. Liksom ahdistavine henkilöhahmoineen on ehkä vahvimmin pystynyt säilyttämään pohjoisen perintönsä. Syrjäseutujen ihmiselle historia painaa; perinteet, yhteiskunnalliset ajattelutavat ja asenteet, taloudelliset ja sosiaaliset elämänrealiteetit ajavat hakemaan - joskus tarpeellistakin - etäisyyttä.

                Anna-Leena Härkönen

Kirjailijan ja kirjallisuuden luonne kaamoksessa

Pohjoisuus kirjallisuudessa ei ole tiukasti rajattu: Anu Kaipainen Oulua käsittelevine kirjoineen kelpaa tasaveroisena saamelaisten rinnalle. Lapin ja Saamenmaan erottamisessa lienee paikallisillakin oma päänvaivansa. Pelkän maantieteen sijaan on ongelmaa tarkoituksenmukaisempaa lähestyä tietyn mielentilan kannalta.
- Täältä pois muuttanut ei välttämättä ole pohjoinen kirjailija, kun taas muualta tänne tullut ja oloihin identifioitunut hyvinkin saattaa olla, Tuohimaa valottaa tutkimuksen lähtökohtana olevia periaatteita.

Käsityksemme pohjoisen kulttuurista ja elinolosuhteista ovat osittain vääristyneet laskettelurinteillä ja sähkönsinisen iltanuotion loisteessa. Kuva pohjoisesta, stereotypia eksoottisesta Lapista, on ollut vallitsevasti sen ulkopuolisen toisen luoma. Kuvaavaa on, että ensimmäinen Lapissa syntyneen omasta kulttuuritaustasta ponnistava romaani ilmestyi vasta vuonna 1952. Pohjoista naisääntä edustavimmillaan käyttänyt rovaniemeläinen Annikki Kariniemi on hänkin jäänyt yleensä historioiden ulkopuolelle. Eritoten luonnolla on ollut keskeinen sija pohjoisen kirjallisuudessa. Kariniemi osasi jo nähdä muualta tulleiden luontoihailun todelliset varjot:
- Hän koki vaaratekijöinä tekojärvet, valjastetut joet, matkailun ja epäaidon lappalaiselämän. Kariniemen imago viihdekirjailijana vaatisi yhtä lailla uuden analyysin, Tuohimaa tuumii.

Romanttisen soiden ja tuntureiden hurman rinnalle nousee toisaalta ympäristön pimeä ahdistavuus. Elämästä saattaa tulla rankkaa kamppailua pitkiä talvia ja eristäytyneisyyttä vastaan. Rosa Liksomin novelleissa vaikeudet ja naiset kohtaavat: väkivalta ja itsemurhat ovat läsnä. Maailmankansalaisen tiensä kulkenut Liksom näyttäisikin etäältä etsivän vastauksia pohjoisen yksilön ja yhteisön väliseen jännitteeseen. Kirjoittamisen henkistä prosessia voi lähestyä kahdesta eri näkökulmasta. Yhtäältä on naisen henkilökohtainen kirjoittava persoona, aina ja kaikkialla, toisaalta mahdollisuus tietoisesti pukea teksti vieraaseen asuun. Maarit Verronen tuo todellisuuden etäisen fantasian kautta lähemmäs ja saa meidät epäilemään sitä. Nainen ilmaisee paitsi läsnä-, myös poissaolollaan. Entiset kokemukset eivät häviä mihinkään, ympäristön vaikutukset ovat olemassa, niin vanhan kuin uuden.
- Sekä - että, pohjoinen kirjoittaa kirjailijaa ja kirjailija pohjoista, Tuohimaa vastaa.

                      Rosa Liksom

Tutkimuksen aamuhämärä

Oulun yliopistossa ideoitu Pohjoiset naiskirjailijat -projekti aloitti 1993 ponnistelunsa täysin tutkimattoman alueen kartoittamiseksi. Mukana on eri oppiaineiden opiskelijoita ja opettajia, jotka ovat tutkimuksissaan hyvinkin eri vaiheissa: yhdistävänä iskusanana toimii pohjoinen kirjallisuus. Ensimmäinen käytännön yhteinen työnjälki, Jäiset laakerit -artikkelikokoelma, esittelee enemmän tai vähemmän unhoon painuneen joukon naiskirjailijoita. Työ on kuitenkin vasta aluillaan. Historia hahmottuu vielä hajanaisena ja itseisarvoisesti.
- En tiennyt itsekään pohjoisesta naiskirjallisuudesta juuri mitään, kun lähdin mukaan. Haaste on melkoinen, Tuohimaa puhaltaa.

Kaiken kaikkiaan pohjoinen kirjallisuus näyttää selvästi myöhäsyntyisemmältä kuin muualla maassa. Tehdyssä jaottelussa pioneereiksi löydettyjen varhaisten virsirunoilijain Maria Simointyttären ja Elsa Holmstenin ja 1800-luvun lopun naiskysymyksen parissa askaroineiden Oulussa vaikuttaneiden Mimmi Berghin (synt. Kuopiossa) ja Fredrika Pietilän jälkeen olemme jo 1950-luvun isoäitien sukupolvessa ja Annikki Kariniemessä romanttisine lappineen.

Vauhtiin päästiin vasta 1970-luvulla, kun myös saamelainen kirjallisuus heräsi henkiin tiedostamaan itsensä ja oman kielensä tärkeyden. Vetsikossa syntyneen ja 30 vuotta Norjassa asuneen Rauni Magga-Lukkarin joikurunot edustavat saamelaisen perinteen sisimmäistä laatua. Uneksunnasta nousseen kirjallisuuden myötä myös paikallinen joka päivän elämä alkoi saada muotoa. Äitien sukupolven tunnetuin edustaja lienee oululaisuutta edelleen yllään pitävä ja Eurooppaan viimeisimmissä teksteissään tähyävä Anna-Maija Ylimaula, joka otti esikoisellaan Papintyttö (1976) myös lestadiolaisaiheen avoimesti käsittelyyn. Tyttärien sukupolveen kuuluu monta eturivimme naiskirjailijaa Härkösestä Alasalmeen ja Verrosesta Liksomiin. Etelään muuton seurauksena pohjoiset juuret tosin ovat saattaneet katketa - lopullisesti. Iso aapa odottaa yhä. Dokumentteja kirjoittavien naisten tuntemuksista on ollut vähän, jos lainkaan. Vaikka nimet ovat harvassa, pintaa on raapaistu ja tieto matkan varrella karttunut; yli 200 naiskirjailijaa on kirjattu myöhemmin julkaisuun aiottua bibliografiaa varten.
- Historiankirjoittamiseen on vielä matkaa, Tuohimaa päättää.

Jäiset laakerit sai taakseen paikallisen kustantajan. Kalliista taidepaukuistaan tunnetuksi tullut Pohjoinen osallistui nyt julkaisemaan täysin kuvatonta asiaa suoraan yliopiston kirjallisuuden tutkintovaatimuksiin.
Kaikki alkaa jostakin.

             Annikki Kariniemi