Englannista on päässyt kehittymään lähin vastine maailman yleiskielelle. Myös suomalaiset populaarimusiikin tekijät kääntyvät nykyään yhä enemmän äidinkielensä ulkopuolelle etsiessään äänen kulkuneuvoja. Mutta merkitseekö se mitään?

Mansunin Attack of the Grey Lantern -levyn (1997) piiloraidan kertosäkeessä yhtyeen laulaja ja sanoittaja Paul Draper tekee kuulijalle ehdotuksen levyn absurdeista sanoituksista: 'The lyrics aren't supposed to mean that much / They're just a vehicle for a lovely voice'. Eli sanojen merkitykset eivät ole tärkeitä, ne ovat vain kauniin äänen kulkuväline.

On mahdotonta sanoa varmasti, kuinka paljon Draperin sanoissa on tarkoituksellista ironiaa, mutta ne kiteyttävät tehokkaasti pop- ja rocklyriikan perimmäisen funktion: laulu on viihdemusiikissa yksi instrumentti muiden joukossa. Poikkeuksiakin on (kuten Leonard Cohen, joka kolmikymppisenä opetteli soittamaan kitaraa saadakseen runonsa julkisuuteen), mutta pääasiallisesti rockmusiikissa sanoja venytellään sopimaan musiikkiin ja tukemaan melodiaa, ei toisin päin.

Toki musiikin kuluttajat kuuntelevat sanoja, oppivat niitä ulkoa ja hoilaavat mukana radion soidessa. Populaarimusiikissa lyriikoiden ensisijainen tehtävä onkin tarttua helposti kuulijan päähän, eli olla mahdollisimman yksinkertaisia, mahdollisimman helposti ymmärrettäviä. Esimerkkejä olisi niin paljon, ettei yhtään kannata mainita.

Popin ensisijainen äänitteitä ostava kohderyhmä ovat teinitytöt, rokin taas samanikäiset pojat, joten sanoituksetkin kirjoitetaan näiden ryhmien tarpeita ajatellen toinen toistaan tavallisemmiksi ihmissuhdetutkielmiksi, joihin paria etsivien nuorten on helppo samaistua. On aivan sama, mitä sanat sanovat, kunhan kuulijalle tarjotaan jotain tarttumapinnaksi.

MAAILMANKIELEEN

Kuulijan etsimän sympatian kokemuksen ensimmäinen vaatimus on käytetyn kielen ymmärtäminen. Koska englantia ymmärretään kaikkialla, valitsemalla sen laulukielekseen suomalainenkin artisti laajentaa mahdollisen kuulijakuntansa maailmanlaajuiseksi. Mitä siitä, vaikka ilmaisukyky heikentyisikin, jos tarkoitus ei olekaan kohota seuraavaksi einoleinoksi tai tuomarinurmioksi vaan tehdä viihdemusiikkia?

Rock- ja popmusiikin englannistumiseen vaikuttaa myös tyylilajin historia. Rock syntyi englanninkielisenä, englanninkielisistä äpärävanhemmista; englanti on rockin äidinkieli, sitä myötä ehkä myös sille luontevampi. Lyhyet sanat taipuvat nopeaan tahtiin suomen tavuhirviöitä ja kaksoiskonsonantteja sutjakammin. Toki suomeksikin on täysin mahdollista kirjoittaa luontevaa rocklyriikkaa – onhan meillä Nurmiot, Putrot, Röyhkät, Alangot ja muut – mutta väitän, että se on englanniksi helpompaa.

Englannin valinta ei joka tapauksessa ole enää niin vahvasti yleisönmaksimointikysymys kuin se oli vielä 80-luvulla Hanoi Rocksin kasvaessa ensimmäiseksi todelliseksi suomalaiseksi rockmenestykseksi. Levityksen tapahtuessa ylikansallisten levy-yhtiöiden resursseilla olisi ollut turha kuvitella suomenkielisen levyn päätyvän detroitilaiseen tai memphisläiseen lähiöön. Globalisoituvassa maailmassa, kun Internet mahdollistaa musiikin leviämisen ilman fyysisten esineiden liikuttelua mantereelta toiselle, myös muusta kuin valtavirtasonnasta kiinnostuneet marginaaliyleisöt ovat maailmanlaajuisia: jos kuvitellaan, että edes promillen kymmenesosa kuluttavan maailman ehkä puolestatoistamiljardista ihmisestä olisi kiinnostunut vaikkapa Punaisen kuningattaren periaatteen progeilusta, olisi joukossa 150 000 yksilöä. Suomeksi laulavat bändit kiertävät jo Eurooppaa – Teräsbetoni ja Eläkeläiset Saksaa; Kaleva kertoi vastikään oululaisen Catamenian entisen itäblokin kiertueesta – miksei kohta myös Japania ja Yhdysvaltoja?

MINÄ USKON LYRIIKKAAN

Kommunikaation nopeutumisen mukanaan tuoma maailman lähentyminen hengittää siis rocklyyrisesti kahteen suuntaan: toisaalta Suomessa tehdään yhä enemmän englanninkielistä musiikkia kansainvälisille massamarkkinoille, toisaalta suomenkielinen musiikki löytää tiensä yhä laajemman yleisön luo. Usein esitetty huoli pienen kielen häviämisestä suuremman Internet-hyökyaaltoon lieneekin aivan nurinkurinen.

Onko tulevaisuudessa siis odotettavissa suomenkielisen, älykkään rokin maailmanvalloitus? Voittaako kunnianhimoinen lyriikka jynk-jynk-diskohutun? Paljastuuko korkeakulttuurinen analyyttisyys alhaista lisääntymisviettiä kaupallisemmaksi voimaksi, kun ihmiskunta kehittyy?

Tuskinpa. Musiikissa sanat ovat aina olleet toissijaisia. Tärkeitä mutta merkityksettömiä. Miksi rokilta vaadittaisiin kvasifilosofista pohdintaa, kun kerran tyhjänpäiväinen ihmissuhdehuttu hyväksytään oopperalibretoiltakin? Nykypopulaarimusiikki pyrkii samaan, mihin musiikki on aina pyrkinyt, oli sitten kyse puhuvista rummuista, virrenveisuusta tai sinfoniasta: yhteisyyden ja yhteisöllisyyden kokemukseen. Tämän päämäärän saavuttamisessa sanat toimivat ainoastaan välineinä, loitsuna tai mantrana, joita toistamalla kuuntelija voi kokea kuuluvansa joukkoon, olevansa osa suurempaa kokonaisuutta.

Kuuluminen ei tarkoita ainoastaan sitä, että valitsemalla tietyn kuuntelun kohteen ihminen osoittaa halunsa kuulua tiettyyn ihmisryhmään. Massakokemuksena populaarimusiikki toimii uskonnon korvaajana. Tätä kirjoittaessani olen lähdössä Oulun Qstockiin, missä itsekin toivon pääseväni irti sekulaarisesta minuuden, yksilöyden tuntemisesta ja saavuttamaan ekstaattisen äänessä leijumisen tilan. Kuvittelisin tämän lähestyvän sitä, mitä yleensä kutsutaan uskonnolliseksi kokemukseksi, hurmokseksi tai muuksi. Oli se sitä tai ei, tiedän, etten mene kuuntelemaan sitä, mitä sanat tarkoittavat, vaan sitä, miltä ne kuulostavat.

Kun sanon rocklyriikan olevan ensisijaisesti esteettistä kieltä ja semanttista vasta paljon myöhemmin, haluan samalla sanoa tämän olevan kaiken kaunokirjallisuuden ehto. Kysymys 'mitä sanat tarkoittavat' on huomattavasti vähemmän mielenkiintoinen kuin 'mitä sanat aiheuttavat' ja ainoastaan pieni osa jälkimmäistä, suurempaa kysymystä.

Vieraalla kielellä on helpompi irrottautua kielen ylenmääräisistä merkityksistä ja valita sanoja niiden esteettisen funktion perusteella. Tämän tiesi irlantilainen Samuel Beckettkin kirjoittaessaan tärkeimmät teoksensa ranskaksi. Kyllä. Sanat eivät merkitse. Sanojen läsnäolo merkitsee.

Kirjoittaja on poststrukturalistiseen kirjallisuusteoriaan lusikkansa sotkenut hyvän musiikin ystävä.