Urheilu on Suomessa yhdistetty kautta aikojen saumattomasti korkeisiin arvoihin - isänmaan puolustamiseen, suomalaisen kulttuurin rakentamiseen ja kansansivistyksen kohottamiseen.
Sisäpoliittisen tehtävänsä lisäksi urheilulla on ollut myös tärkeä ulkopoliittinen rooli. Jo 1900-luvun alussa maata alettiin tietoisesti juosta maailmankartalle. Suomea onkin pidetty maailman ensimmäisenä maana, joka käytti huippu-urheilua tietoisesti propagandistisiin tarkoituksiin. Suomalaisen urheilun historiassa muistellaan erityisesti vuoden 1912 Tukholman olympiakisoja, missä suomalaiset olivat virallisesti osa Venäjän joukkuetta. Tästä huolimatta suomalaiset eivät suostuneet marssimaan kisojen avajaisissa yhdessä venäläisten kanssa, vaan marssivat kentälle omana ryhmänään oman Finland-kylttinsä ja lippunsa alla. Pyrkimyksenä oli kiinnittää kisayleisön, median ja tätä kautta koko maailman huomio Suomen poliittiseen tilanteeseen ja itsenäistymispyrkimyksiin.
Tästä alkaen Suomea lähdettiinkin aina olympiavuosina "juoksemaan maailmankartalle", pienellä ja köyhällä maalla kun ei ollut kovinkaan monia kansainvälisen pätemisen keinoja. Toinen maailmansota muutti kuitenkin kaiken ja murensi suomalaisten ylivoiman kilpakentillä, kun muutkin valtiot alkoivat panostaa urheiluun tosissaan. Erityisesti DDR muistetaan valtiona, jossa rakennettiin valtava koneisto tuottamaan huippu-urheilijoita poliittisten päämäärien saavuttamiseksi.

Sittemmin myös Kenia on rakentanut kansallista identiteettiään paljolti urheilun kautta. Sieltä on ilmaantunut useita pitkien matkojen huippujuoksijoita, jotka ovat tuoneet maalle ja kansalle aivan uudenlaista näkyvyyttä kansainvälisessä mediassa.

Karpaasit ja sepporädyt

Kansainvälistä kilpaurheilua on pidetty kansallisvaltioiden ja kansakuntien välisenä taisteluna ja voimainkoetuksena. On ajateltu, että urheiluareenoille lähetetyt kisajoukkueet ovat kansakunnan pienoiskuva.

Urheilijat edustavat kuitenkin vain pientä kansanosaa. He ovat tietyn ikäisiä ja tietyn sukupuolen ja yhteiskunnallisen taustan omaavia. Suomessa ja mielikuvillemme tyypillinen olympiaedustaja on nuorehko, ala- tai keskiluokkainen mies. Siis ei esimerkiksi saamelainen, maahanmuuttaja tai nainen.
Suomalaisten miesurheilijoiden kyvykkyys ja kunto on alettu jo 1900-luvun alussa nähdä osoituksena koko suomalaisen kansakunnan kyvykkyydestä, vahvuudesta ja voimakkuudesta.

Mieheyden, suomalaisuuden ja Suomen väliset suhteet kuvataan urheilu-uutisoinnissa yleensä vuorovaikutteisina ja itsestäänselvinä. Miesurheilijoista rakennetut kuvaukset myötäilevät suomalaisuudesta rakennettuja mielikuvia ja stereotypioita. Suomalainen miesurheilija kuvataan usein kaavamaisesti sisukkaana, hiljaisena, ahkerana, hieman jörönä ja sisäänpäin kääntyneenä yksilönä.
Tämä "suo-kuokka-ja-jussi" -ajattelu pohjautuu näkemykseen, jonka mukaan Suomi on pohjoinen, kylmä, karu ja harvaanasuttu maa, jossa leipä on ansaittava ankaralla (miehisellä) työnteolla. Suomen alueellisten piirteiden katsotaan siis vaikuttavan suoraan sitä asuttavien miesten ajatteluun, kokemuksiin ja ominaisuuksiin.

Selkeimmin muistetaan varmasti Paavo Nurmi, jonka persoonaan kiteytyivät kaikki suomalaisuuteen liitetyt piirteet kuten sisukkuus, yksinäinen puurtaminen ja ankara työnteko. 1990-luvulla vastaavaa miehistä mallia toteuttivat esimerkiksi mieskeihäänkeittäjämme sekä mieshiihtäjämme, jotka kutsuivat itseään julkisuudessa "karpaaseiksi". Olennaista karpaasille on yksilöllinen suoritus, vaikka "kaveria ei jätetäkään".

Äidit ja Suomen maineen pelastajat

Miesten oletetaan tukevan toisiaan ja luovan yhteisiä päämääriä sekä käsittelevän asioita huumorin kautta. Oletetaanko vastaavasti naisten kinastelevan, keskittyvän epäolennaisuuksiin ja kehittävän keskinäisen kateuden ilmapiiriä? Ainakin naisten joukkueurheilu saa vähiten palstatilaa lehtien sivuilla. Siinä missä Heli Rantanen tai Marja-Liisa Kirvesniemi ovat hyväksyttäviä kansallissankareita, ei naisten jääkiekko- tai salibandymitali kansaa juurikaan lämmitä. Toisin kuin vuoden 1995 Suomen miesten jääkiekkojoukkueen MM-voitto, joka muodostui kansalliseksi juhlaksi.

Näkemys urheilevasta ja kilpailevasta ruumiista nojaa vahvasti länsimaiseen käsitykseen, jossa maskuliinisuus ja feminiinisyys ovat toistensa vastakohtia. Kansallisesti arvostettuja urheilulajeja, kuten jalkapalloa ja jääkiekkoa, pidetään usein yksinomaan miehisinä lajeina, joissa naiset eivät voi onnistua. Ne ominaisuudet tai urheilulajit, kuten voimistelu ja taitoluistelu, joissa naiset ovat fysiikaltaan, notkeudeltaan tai motoriikaltaan parempia kuin miehet, eivät täytä perinteisiä kilpaurheilulle asetettuja kriteerejä eivätkä näin nouse kansallisesti arvostetuiksi lajeiksi.

Kilpaurheilun kautta ei siis rakenneta ymmärrystä pelkästään kansalaisten samanlaisuudesta, kansallisesta identiteetistä ja kansanluonteesta, vaan myös niistä eroista, joita kansakunnan sisällä vallitsee. Siinä missä miehen ruumiin tehtävänä on puolustaa kansakuntansa kunniaa, taistella ja jopa kuolla sen puolesta, on naisen tehtävä uusintaa kansakunta niin fyysisesti kuin sosiaalisestikin äidin roolinsa kautta. Nämä naiseuteen ja mieheyteen liitettävät kuvat heijastuvat usein myös urheilujournalistisiin käytäntöihin, jotka ovat perinteisesti korostaneet miesten roolia suomalaisen maineen pelastajana samalla kun naiset on vahvasti esitetty äiteinä, tyttärinä ja oman kotikylänsä kasvatteina.

Viime vuosina perinteisiä mielikuvia urheilijoista on ehkä tietoisestikin pyritty muuttamaan. Kenellekään ole liene epäselvää Teemu Selänteen tai Jani Sievisen lasten lukumäärä tai se, etteivätkö naishiihtäjämme pitäneet yllä suomalaista hiihtomainetta 1980-luvulla. Silti rivien välistä on yhä luettavissa perinteisen ydinperhemallin ylistys - Susannan täytyy siivota, jotta Jani saisi uida.

"Naiset nostavat joustavammin ja kauniimmin"

Koska miehinen suoritustapa määritettiin heti alusta saakka urheilussa "oikeaksi" suoritustavaksi, olivat suomalaiset toimittajat ja urheilujohtajat pitkään sitä mieltä, ettei naisten kilpaurheiluharrastukseen kannattanut panostaa. Ennen toista maailmansotaa Helsingin Sanomain sivuilla esitettiin lausuntoja, joiden mukaan miesten ja naisten pisteitä ei olisi saanut laskea yhteen olympikisojen pistetaulukoissa, koska tämä vääristi näkemystä kansakuntien välisistä voimasuhteista.

Suomalaisten toimittajien mielestä olympiakisojen luonteeseen eivät myöskään kuuluneet erilliset kilpasarjat, koska kisojen tarkoituksena oli saada esille kansakuntien parhaimmisto sukupuolesta riippumatta. Koska naiset eivät pystyneet päihittämään miehiä, ei naisurheilulla ollut mitään todellista merkitystä. Urheilu nähtiin neutraalina, puolueettomana ja luonnollisena, eikä siihen tullut sekoittaa sukupuolikysymystä.

Nykyisin erillisten sarjojen olemassaoloa ei enää kyseenalaisteta, naisten ja miesten fyysiset erot tunnetaan ja myös naisurheilu on saanut osakseen kansallista arvostusta. Silti esimerkiksi painonnostaja Karoliina Lundahlia koskevassa jutussaan Helsingin Sanomat otsikoi "naisten osaavan nostaa painoja kauniisti ja herkästi" (HS Verkkoliite 9.8.1997). Naisen urheilusuorituksen on erottava paitsi suoritustasoltaan, myös laadultaan, tavaltaan, tunteeltaan ja tyyliltään miehisestä suorituksesta.
Urheilujournalismin mukaan naiseus ei ole agressiivista, kilpailullista tai taistelevaa edes painonnostossa. Naisille onkin perinteisesti asetettu vaatimus stereotyyppisesta naiskauneudesta, siroudesta ja viehättävyydestä, joiden kautta naisurheilijoita usein arvotetaan. Perinteisen kauniit naiset saavat helposti palstatilaa ja näkyvyyttä, kuten Ringa Ropon ja Satu Ruotsalaisen tapauksessa.
Koska "oikea" urheilusuoritus kuitenkin korostaa ja jopa vaatii maskuliinisia luonteenpiirteitä suorittajaltaan, on naisurheilussa jatkuvana uhkana naisten "miehistyminen". Pelkona on joutua tilanteeseen, missä yksilön sukupuolta ei voida selvittää ensisilmäyksellä. Naiset ovat tällöin jo puoleksi miehiä, kuten pikajuoksija Svetla Dimitrova, jota kuvatekstissä kommentoidaan "hirviöksi" (HS, NYT-liite nro. 41).

Toisen näkökulman mukaan naisurheilijat ovat alusta lähtien jollakin tavalla poikkeavia, koska ovat hakeutuneet miehisten harrastusten pariin. Naiset ja tytöt ovat joko lesboja, jotka naisjoukkueissa viettelevät ja vihkivät normaalitkin heterotytöt lesbouden salattuun maailmaan (HS 8.8.1999),
Nainen ei siis voi kuulua samalla tavoin kuin mies mieheyden kautta määrittyneen kilpaurheilun, kansallisen edustuksen, poliittisen tai kansainvälisen toiminnan piiriin. Koska sukupuolten välillä täytyy olla selkeä, havaittava ero, ei nainen saa olla liian aggressiivinen, lihaksikas, vahva, uupumustaan näyttävä tai taisteleva yksilö.

Keihäänheittäjä Kimmo Kinnunen loukkaantui Portugalin yleisurheilun MM-kisoissa vuonna 1999. Loukkaannuttuaan Kinnunen totesi, ettei anna "näiden apinoiden (portugalilaisten lääkärien) ...itseään tutkia" (HS 24.8.1999).

Keihäsmiestemme kielenkäyttö on muutoinkin ollut varsin värikästä vuosien saatossa, ja siihen on suhtauduttu lähinnä huvittuneesti niin kansalaisten kuin mediankin piirissä. Sen sijaan Marjo Matikaisen "Havuja perkele!" ei unohtune koskaan, sillä se lienee jyrkimpiä lausahduksia, jota naisurheilijoidemme suusta on vuosisadan varrella kuultu.

Suomi-neito maailmalla

Miksi naisurheilijat niin harvoin näyttäytyvät kansallissankareina suurelle yleisölle? Toisin kuin miesten kohdalla, naiseuteen liitettävien ominaisuuksien takana ei katsota olevan suomalaisuuteen liittyvien ominaisuuksien, vaan naiseuden itsensä. Naiseuden ja naisten katsotaan olevan lähes samanlaisia kaikkialla, minkä vuoksi kulttuurisesti erityistä suomalaisuutta ei voida rakentaa naiseuden varaan.
Naiseus on liitetty myös arkipäivään, kotiin ja paikallisuuteen, jotka ovat olleet kansallisten rakenteiden kannalta vähämerkityksellisiä.

Naisurheilijoilta odotetaan Suomineidon käyttäytymistä, puhtautta, viattomuutta ja siveellisyyttä. Naiset nähdään myös suhteellisen passiivisina oman uransa suhteen, vilahtaahan taustalla usein voimakkaan miesvalmentajan hahmo, jonka katsotaan luotsanneen naisemme kohti mestaruutta.
Naisten symbolinen arvo tekeekin heistä suojeltavaa omaisuutta "meille" ja vastaavasti eräänalaista riistaa "heille", ulkopuolisille (miehille).

Nainen voi olla liian naisellinen, liian maskuliininen, tai hän voi edustaa puhtautta tai viattomuutta ja olla samanaikaisesti voimakkaasti seksualisoitu aina tilanteen mukaan. Vaikka naiset ovat tulleet mukaan lähes kaikkialle urheilun piiriin, on naisurheilijoita yhä miehiä vähemmän, eikä naisten urheilua vieläkään arvosteta yhtäläisesti. Esimerkiksi Vuoden urheilija -listalla on vuosittain vain muutamia naisia.

Urheilujournalistiset käytännöt kulkevat jatkuvasti muun yhteiskunnallisen kehityksen jäljessä. Erilaiset seksistiset ja rasistiset kielikuvat - määritteet "urheilija ja naisurheilija" keveimmästä päästä - ovat yhä arkipäivää, eivätkä ole juuri sadan vuoden aikana muuttuneet. Muutosta ei todennäköisesti nähdäkään ennen kuin urheilun yhteiskunnalliset, kulttuuriset ja sosiaaliset sidokset tunnustetaan avoimesti, eikä urheilijoille annettuja merkityksiä piiloteta osallistujien "biologisten" ominaisuuksien taakse.