Tutustuin Asta Piiroiseen Eino Leinon seuran Ukrainan-matkalla toukokuussa. Lentokentällä meni hetki ennen kuin tajusin, ettei hän ole joku transitmatkustaja tai etelään lentävä hippi. Hänellä oli mustat lasit, paljaat sääret, varvassandaalit – ei takkia – kirkkaanpunainen huivi.
 
Satunnainen kulkija, seikkailija, platinanvaalea mustalainen? Jostakin syystä flamenco tuli häntä katsoessa mieleen: tulinen tanssi ja tulinen aurinko, tuli nyt joka tapauksessa – ja Espanja; jokin Espanjaan liittyvä asia: erään elokuvan nimi, "Naisia hermoromahduksen partaalla".

Lvivissä, kun meillä oli vapaata aikaa viettää museoissa, kirkoissa tai kapakoissa, Asta meni puistoon saadakseen tuntumaa paikallisväestöön. Noin vain luontevasti hän olemattomalla ukrainan kielen taidollaan jutteli ihmisten kanssa ja teki muistiinpanoja. Illalla ukrainalaisille kirjailijoille ilmestyi hillitty ja tyylikäs Asta, joka kertoi niin fiksusti kirjoistaan, että päätin – jos hän suostuisi – siirtää viestikapulani hänelle, haastatella häntä.

Kolme romaania ja kaksi novellikokoelmaa. Tiivis julkaisutahti: kirja vuodessa 1990-luvun puolenvälin jälkeen. Lisäksi suomennoksia, mm. Steve Sem-Sandbergin Ulrike Meinhofista kertova romaani, Theres. Astan kirjoilla on hassut nimet, Lehmiä, hampaita ja päivänkakkaroita; Kestomadonna ja naisensyöjä. Kirjojen värikkäästä henkilögalleriasta löytyy pikkurikollisia, murhaajia, prostituoituja, monenlaisia trokareita ja taiteilijoita, juuriltaan irronneita ja Euroopassa ajelehtivia kulkijoita, mutta myös kunnon kansalaisia, kuten poliiseja ja vakuutusvirkailijoita.

Katson netistä henkilötiedot: isä oli rovasti, äiti äidinkielen ja historian lehtori.

Sovimme että haastattelu tehdään sähköpostitse.

Vapaus on yksi kirjojesi keskeisiä teemoja. Synnyit Joensuussa, sieltäkö vapaudenkaipuusi on peräisin?
– Kyllä, tavanomaisen pikkukaupungin ahtaudentunteesta ja kyvyttömyydestä sopeutua siihen. Se on peräisin myös perheestä, unohduksesta ja kaipauksesta johonkin muuhun. Ja metsästä, jossa lapsena koin suunnattoman lohdun ja vapauden hetkiä. Ja ympäröivään luontoon suuntautuvilta karkuretkiltä, joiden tarkoitusta en lapsena tiennyt. Tiesin vain, että viihdyin siinä, matkalla jonnekin joka ei ollut koti.

Kun koti on kaukana, sitä voi kaivata, rakastaa. Romaanissa Kristuksen majatalo (Like 1997) päähenkilö Tuuli kuvaa Pohjois-Karjalan metsiä runollisin sanakääntein kreikkalaiselle Kristokselle, joka vuorostaan ylistää oman kotiseutunsa Halkidikin kauneutta. Tuuli sanoo: "Aina on olemassa sellainen maa jonka kerromme olevan olemassa." Oma maa on jotain muuta mielikuvissa kuin todellisuudessa. Toista ihmistäkin voi rakastaa vain kaukaa. "Kaukaisuus mahdollistaa rakastamisen", ajattelee eräs Astan romaanihenkilöistä.

Oma suosikkini Astan novelleista on "Mandelan käsi". Siinä nuori nainen kulkee aamulla Töölön läpi, hän on matkalla lentokentälle, Amsterdamiin. Mannerheimintiellä, "missä tuskasteli kärsivän näköisiä rakennuksia", hän kohtaa kolme tummaa miestä, joista yksi on Nelson Mandela. Nainen ja Mandela alkavat jutella rakenteilla olevasta oopperatalosta. Tilanne on absurdi mutta täysin uskottava. Nainen on niin vapaissa ja irtonaisissa tunnelmissa, että mitä tahansa voi tapahtua. Elämä on juuri sitä mitä se parhaimmillaan on, tarua ihmeellisempi.

Mietitkö tätä novellia pitkään, vai tuliko se sinulle taivaan lahjana?
– Tämä on nyt kyllä sitten valtiosalaisuus, Asta vastaa. Se tuli, ei taivaalta, vaan taivaallisena lahjana vanhalta ystävältäni Nelson Mandelalta, jonka kanssa olen keskustellut tuosta asiasta. (Saako nauraa?)

En pyydä tarkennusta, vaan jatkan. Novellissa "Eri maailmoista" mies ja nainen jakavat saman junavaunun jossakin Venäjällä. Mies tuijottaa naista, koska naisen otsalle on langennut valo, kuin sädekehä. "Te olette pukeutunut pyhimyksen asuun, neiti, hän sanoi ja nauroi sydämellisesti. Kajastus heijastuu hiuksiinne, hän jatkoi, me olemme eri maailmoista, neiti." 

Heidän välilleen syntyy sanaton yhteys. Nainen ajattelee: "Saanko sanoa että rakastan teitä? Olen vieraisilla sydämessänne." Aamulla lumous haihtuu ja he lähtevät omille teilleen.

Noissa novelleissa, muissakin, on välittömyyttä ja ilmavuutta; kirjoittamisen ilon oikein aistii. Kysyn, nauttiiko hän kirjoittamisesta, ja hän vastaa, että kauan sitten jolloin nuo tekstit syntyivät, kirjoittaminen oli puhdasta nautintoa, vapaata ja helppoa.

Eikö se ole sitä enää?
– Kaikki ristiriidat, taloudelliset ongelmat, huoli ja ahdistus tappavat kenen tahansa kyvyn luoda tekstiä, Asta vastaa.

Esseessään "Ilmaisua kuun valossa" (Sanojen sirkus, 1996, Väinö Linnan seura) Asta kirjoittaa Milan Kunderan sanoja lainaten, että romaanin viisaus on epävarmuuden viisautta ja että kaikissa hyvissä romaaneissa on jotain keskeneräistä. Ajatuksen voisi ehkä ilmaista niinkin, että paras tapa tappaa kirjansa aihe on pyrkiä sitä viisaammaksi. Sitä Asta ei tee.

Mikä johdatti sinut kirjailijan ammattiin?
– Kirjojen maailma. Kirjat merkitsivät minulle jo murrosiässä niin paljon, etten tiennyt mitään muuta ammattia jota olisin arvostanut enemmän – puhuisin kutsumuksesta mieluummin. En ole koskaan pitänyt kirjoittamista pakkona tai puurtamisena, jossa tuotetaan tai suoritetaan käskystä, tilauksesta tai rahan himosta. Ajattelen vieläkin samalla tavalla, joten taidan olla tähän aikaan sopimaton kirjailija. Kirjailijaksi päädyin monien vaiheiden, eletyn elämän ja äidiksi tulemisen myötä.
 
Astan vaiheista sen verran, että yliopisto-opintojen lisäksi hän on toiminut "sen sadassa hommassa": metsänharventajana, sipulinpoimijana, appelsiinitarhan työntekijänä, esiintyvänä taiteilijana ja laulajana, HIV–AIDS-neuvonantajana ja kartoittajana, kuraattorina, kriminaalihuollon valvojana, vain muutamia töitä mainitakseni. Mutta sitten hänestä tuli kirjailija.

Noin kymmenen vuotta sitten Ruotsissa ilmestyneeseen antologiaan, jossa julkaistiin suomalaisia, humoristisia novelleja, hän kirjoitti näin: "Kun minusta tuli kirjailija, minusta tuli petturi, ilmiantaja, vakoilija, varas. Lisäksi julma ja moraaliton. Olin myös laiska ja kykenemätön syvällisiin ihmissuhteisiin. Palkaksi sain jonkinlaisen VIP-kortin; luvan olla yksin ja vapaa, käydä haaskalla ilman että löyhkä tarttuu."
 
Toivottavasti olet vielä samaa mieltä?
– Kommentti oli – huumorista kun oli kyse – vähän pilke silmäkulmassa tehty. Minulla riittää itseironiaa, onneksi. Totta kuitenkin toinen puoli. Olen elänyt sellaisen elämän, ettei se ole rakentunut kevyiden korttien varaan. En kilpaile, olen etsinyt ja osittain löytänyt arvoni painiskelemalla itseni kanssa; elämällä ihmisten joukossa aika pienenä ja mitättömänä murusena ja oppinut tuntemaan kunnioitusta elämän antamia mahdollisuuksia kohtaan. Tunnen olevani aika vapaa paineista, joiden alaisena kuulen monien kollegojen elävän. Murheita on minullakin, mutta ne eivät liity asemaani kirjailijana.

Kadehdittavaa, ajattelen minä, itsestäni en uskaltaisi sanoa samaa. Ehkä siihen, ettei hän vertaa itseään muihin vaikuttaa se seikka, että hän on asunut pitkiä aikoja kaukana kotimaisista kollegoistaan, Espanjassa, Argentiinassa, Ruotsissa.

Moni kirjailija pelkää menettävänsä kielensä jos asuu kauan ulkomailla. Lukeminen auttoi Astaa pitämään suomenkieltä yllä.
– Olen aina lukenut paljon, ja joinakin aikoina luin muilla kielillä enemmän kuin suomen kielellä. Se hyvä puoli siinä oli, että opin lukemaan myös kielillä joita en puhu. Koska Ruotsissa oli helpompaa saada käsiinsä suomalaisia kirjoja kuin muualla, palautin siellä suomen tärkeimmäksi lukukielekseni. Mitä tietoisempi on kielestään, sitä helpompi sitä on vaalia. Ajattelen aina lämmöllä erästä naista, joka ennen kuolemaansa, viimeisenä kielensä edustajana puheli itselleen ja jumalalleen kun muita puhekumppaneita ei enää ollut. Tuntuu varmasti oudolta tietää, että kun kuolee, kokonainen kieli kuolee.

Romaanissa Kuuhullu nukkuu ikkunalaudalla (Like 1995) nuori nainen vaeltaa Euroopan halki. Ulkoista matkaa tärkeämpi on sisäinen matka; niinpä luin kirjan jonkinlaisena naisen sisäisenä odysseiana. Nainen pyrkii irti vanhemmistaan, koko menneisyydestään, mutta vaikka hän hyväksyy sen, että "ketään ihmistä ei ole pakko elää loppuun, elämä voi olla täynnä hetken kohtaamisia", hän kuitenkin kokee kaikkialla yksinäisyyttä ja vierautta. Kaikki tärkeä on kaukana, surukin. "Oma suru oli niin kaukana, että se ehti aina muuttaa muotoaan lähelle saapuessaan." Sitten hän tajuaa, että kokemuksistaan ei pääse, eikä pidäkään päästä eroon, sillä ne luovat ja muokkaavat tapaa käsittää maailmaa. On siis palattava takaisin lähtöruutuun, kotiin.

Kaikissa Astan romaaneissa etsitään kiihkeästi jotakin, epätoivoisestikin. Usko on usein koetuksella, elämänusko.

Tekoa ja sen seurauksia, syyllisyyttä ja sovitusta pohditaan Kristuksen majatalossa, joka on Astan viimeksi ilmestynyt romaani. Kauniin luonnon keskellä koettu rankkasade on Tuulille lähes uskonnollinen kokemus. "Nostin käteni ylös kohti sadetta ja ajattelin: tämän suurempaa uskontoa ihminen ei tarvitse! Se oli puhdistautumisen hetki, jossa kaikki pyyhkiytyi pois ja jäljelle jäivät vain unenomainen luottamus olemassaoloon ja kaiken muun täydellinen turhuus."
 
Lopuksi ajattelin kysyä, mitä seuraavaksi, mutta koska tiedän, että kirjailijat eivät puhu keskeneräisistä töistään, annan kysymyksen olla.

Elämän keskeneräisyydestä sitten. Kiertolais-vuosiensa jälkeen Asta on palannut Suomeen.

Asut nyt Hämeenlinnassa, ei kai se vain tarkoita aloilleen asettumista? Oletko tullut viimein perille?
– Mitä tuohon sanoisi? Aina kun aion pysähtyä, tapahtuu jotain joka pakottaa muuttamaan suuntaa. Aina hämmästyn että näin käy. Kotona kaikkialla, vieras kotona. Mutta vaikka kuinka kiertäisin, olen samassa jamassa kuin muutkin; vaikka tietoa on, en tiedä vieläkään mistä tulen ja minne menen. Siinäkään mielessä en ole perillä, että en tiedä onko elämä muoto, tapa vai tehtävä. Onko se kiertokulku, kynttilä joka palaa loppuun, astia joka täyttyy, vai kenties tiimalasi, jonka jokin temppu voi saada kääntymään uudelleen ja aloittamaan kaiken alusta. •

Kaltion kirjailijaviesti
Numerossa 4/01 Jusa Peltoniemi haastatteli Johanna Sinisaloa, 6/01 Johanna Sinisalo Pasi Jääskeläistä, 1/02 Pasi Jääskeläinen Sari Peltoniemeä, 2/02 Sari Peltoniemi Mike Pohjolaa, 4/02 Mike Pohjola Jarkko Lainetta, joka ei jatkanut viestiä. 4/03 Pohjola kirjoitti Turun runoudesta haastatellen Esa Hirvosen ja Tapani Kinnusen, joka 4/04 haastatteli Timo Lappalaista. Tämä haastatteli 3/05 Juha Siroa, Siro 6/05 Kristiina Wallinia, Wallin 2/06 Henrika Ringbomia ja Ringbom 3/06 Annika Idströmiä.

Teksti: Annika Idström
Kuva: T. Liljeström ja Nadja Piiroinen