Edustan tietoisesti ekofeminististä näkökulmaa, joka liittää ympäristökysymyksiin niiden sukupuolten väliseen tasa-arvoon ja myös eläintenoikeuksiin liittyvät näkökulmat. Yltynyt teknologian ideologia ja käytäntö on kaventanut historiallisesti katsoen käsittämättömän lyhyessä ajassa koko maapallon, sen kulttuurisen, inhimillisen ja biologisen moninaisuuden ja ajanut monien lajien täydelliseen sukupuuttoon. Päämääränäni on herättää keskustelua maailman tasapainoon liittyvistä ydinkysymyksistä ja samalla esitellä vaihtoehtoisen sosiaalisen järjestäytymisen malli - yhteisöllinen ja vastuurationaalinen maailmankuva. Sellainen löytyy omasta kaukohistoriastamme, pohjoismaisten ja euraasialaisten sekä myös Pohjois-Amerikan pohjoisten kansojen animistisesta menneisyydestä, ja jossain tapauksissa, myös nykyisyydestä.1
Kuten Kanadan intiaaniystäväni usein totesivat, olemme vain vuokralaisia maapallolla, emmekä saisi unohtaa, että lainaamme luontoa ja maailmaa tulevilta sukupolvilta.
Ekofeminismin mukaan tulisi edesauttaa asennemuutosta, ja purkaa ne ajatusmallit ja arvot, jotka ovat luonnonherruuden pohjalla. Länsimainen ajattelu on luonteeltaan dualistista, se rakentuu vastakohtien varaan. Siihen kytkeytyvä hierarkkisuus, eriarvoisuus, on väkivallan rakenteiden ydin. Siinä korostuu ihmisen ja eläimen, miehen ja naisen, "sivistyskansan" ja oletetusti "primitiivisen" kansan, ihmisen ja luonnon välinen suuri (oletettu) ero. Edelleen vastakkain ovat järki ja tunne sekä mieli ja ruumis, joista mieheen yhdistettyä ensimmäistä termiä pidetään parempiarvoisena. Näin naisiin sekä luontoon suhtaudutaan ylistämällä alentamalla, niin että niin naiset, luonto kuin alkuperäiskansat nähdään joko "jalouden tyyssijana" tai villin kontrolloimattomuuden pesäkkeenä. Miehet kokevat, että luonto on mustavalkoisesti hyvää tai pahaa, sen sijaan että kokisivat kaiken, myös itsensä osaksi luontoa sen arvokkaisssa eri muodoissa. Maria Suutalan mukaan ihmisen on löydettävä, myönteisessä merkityksessä, oma "eläinmäisyytensä""vaihtoehtona negatiivisesti värittyneelle käsitteelle "eläimellisyys" joka on ihmisen omien puutteiden projisointia eläinkuntaan.
Ydinongelmana on myös luonnonherruusajattelu, miesten omistuskulttuuri, jossa luontoa, naisia, lapsia ja muita "alamaisiksi" asetettuja kohteita kohdellaan oman minän jatkeena (kielteisen, suorastaan perverssin symbioosin tai yhteenkuuluvuuden ilmenemismuotona). Onkin paljastavaa rinnastaa naisiin kohdistuva kotiväkivalta (n. 40% naisista kokee sitä Suomessa!) sekä ns. "aavistushakkuut". Löytyy tapauksia, joissa maanomistajat, jotka pelkäävät alueittensa joutuvan suojelukohteiksi mieluummin tuhoavat ne kuin suovat ulkopuolisten pääsevän nauttimaan niistä. Samoin jotkut miehet surmaavat omat lapsensa ja partnerinsa juuri hetkellä, jolloin pelkäävät menettävänsä ne toiselle - hekin ovat näin tavallaan "omaisuutensa" "aavistustuhoajia."
Häiritsevän ja häiriintyneen maailmankuvan tilalle meidän tulee luoda luonto- ja naismyönteisiä vaihtoehtoja, ennenkaikkea uudenlaista tulon- ja resurssienjaon politiikkaa. Ekologisen kriisin näkökulmasta on tärkeätä, että ihmiskunta "maallistuisi", kirjaimellisesti, eli löytäisi uudestaan pyhän yhteytensä luontoon ja vuodenaikoihin. Luonnon hedelmällisyyden ja kuoleman kiertokulkuun, sykliseen ajanlaskuun, jossa naiseus, feminiinisyys, seksuaalisuus, kuu, kuunkierto, kuukautiset, naisen väki, karhun uudelleensyntyminen karhunpesästä ja meidän kaikkien keskinäinen kumppanuus, vuorovaikutus- ja riippuvuussuhteemme loivat pohjan animistiselle tasapainon ajattelulle.
Kristillis-darwinistinen maailmankuva leimasi muinaissuomalaisen arvomaailman "alkukantaiseksi" ja "primitiiviseksi" vaiheeksi edistyksen voittokulkua. Mm. fennougristi Iivar Kemppainen pitää naisjumalattarien häviämistä miesjumalten rinnalta merkkinä suomalaisten EDISTYKSESTÄ, sivistymisestä! Ekofeminismin näkökulmasta luontouskontoamme leimasivat päinvastoin arvokkaat ekologis-spirituaaliset uskomukset ja käytännöt. Sellaiset vaikuttavat edelleen esimerkiksi intiaanien parissa ja luovat pohjan heidän kadehdittavalle, joskin myös jo muuttuvalle, kestävän kehityksen luontosuhteelleen. Naiivi usko maahisiin ja uhrilahjojen antaminen luonnonkappaleille ei olekaan sitä naurettavaa taikauskoa miksi se on leimattu historian saatossa. Päinvastoin, se oli tietoista ihmisen ja luonnon, ihmisen, eläinten ja heidän ympäristönsä keskinäisen riippuvuuden ja vastavuoroisuuden ritualisoimista. Kun luonnonhenkiin ei enää "uskota", luontoa ei enää kunnioiteta, ja ihminen pitää kyseenalaisena oikeutenaan tuhota muita biologisia ja eläinlajeja.
Esittelemäni vaihtoehtokulttuuri perustuu sykliseen ajanlaskuun eikä se heijasta epäsymmetrisiä vastakohta-asetelmia, vaan kaiken elollisen luonnon, ihmisyyden keskinäistä, toisiaan tukevaa yhteenriippuvuutta.

Karhukeskeinen
maailmankuva

Metsän ja maan merkitys muinaissuomalaisessa mielenmaisemassa heijastuu monissa muinaisaikojen tutkimuksissa; Suomi seisoo puujaloilla, metsät ovat sen vihreätä kultaa ja metsä on yhtä kuin karhu, ja suomalainen yhtä kuin tämä metsiemme ennen pyhä, uljas toteemi. Myös jotkut muinaissuomalaisista jumalista, jumalattarista tai haltijoista nousevat esiin voimakkaampina ja muita vaikutusvaltaisempina nimenomaan siksi, että he liittyivät keskeisemmin perusarvoihin ja suomalaisuutta uusintavien rituaalien pyhään piiriin. Näitä ovat mielestäni karhunemuut eli erilaisten olioitten, luonnonkappaleitten ja eläinten haltiat, nimenomaan Hongatar, Mielikki ja Kuurikki, riistanjumalatar suopeassa ja metsästyskansan toiveille kuurossa muodossaan. Tärkeimpiä hedelmällisyyden ja luonnon tasapainon hahmoja ovat edelleen Rauni (tai Maanemo) ja puolisonsa Ukko, edelleen Ilmatar, Veen emo, Väinämöisen sekä maailman alkuäiti, elämän uusintaja ja ylläpitäjä, Suonetar. Lomittain menevässä saamelais-suomalais-skandinaavisessa perinteessä keskeisiä ovat juuri Rauni, Maderakka, Louhi (Loviatar) ja kolme luonnotarta, jonka myyttisiä sukulaisia ovat skandinaaviset nornit sekä saamelaisjumalattaret Sarakka, Uksakka ja Juksakka. On tärkeää mainita nämä myyttiset hahmot, sillä miehinen luonnonherruus on merkinnyt myös naisten henkisen ja myyttisen perinnön mitätöimistä, kätkemistä kristinuskon isä-poikapainotteisuuden alle.
Tarina naisten ja karhujen intiimisuhteesta viehättää naisia, ei vain tutkijanaisia, yhä tänäänkin. Yksi syy siihen on, että tarinat vastaavat kysymykseen: mitä nainen halajaa? Kertomukset edustavat vaihtoehtoista sukupuolijärjestelmää, jossa naista ei määritelläkään suhteessa mieheen, vaan suhteessa hänen omiin haluihinsa ja luontoon, eläinkuntaan. Mies ei olekaan luomakunnan kruunu, jonka alapuolella ovat ensin naiset, sitten eläimet.
Tutkimissani tarinoissa naisista ja karhuista cree-, mohawk-, delaware-, bella bella -, ojibway-, abenaki- ja tlinglitintiaanien, inuitien, suomalaisten, norjalaisten, saamelaisten, evenkien ja muiden pohjoiseuraasian kansojen parissa, karhu vie (ryöstää, viettelee) metsään eksyneen naisen pesäänsä synnyttämään puolikarvaisia, puoli-inhimillisiä lapsia - ja vain elelemään karhusulhasen kyljessä. Useim-missa taruissa naisen veljet lopulta tulevat "pelastamaan" sisarensa karhun luolasta, ja tuovat sisarensa takaisin miesjohtoiseen yhteiskuntaan.
Toisaalta hyvin monissa nykyisinkin kerrotuissa tarinoissa nainen tappaa häntä hakemaan tulleet veljet mieluummin kuin lähtee pois karhusulhasensa karvaisesta sylistä, tai sitten tarina loppuu ennen kuin mitään patriarkaalista pelastuspartiota ilmaantuu.
Muinaisessa naisessa liittyivät toisiinsa luonto ja kulttuuri sen sijaan että nainen olisi yhdistetty miehen ja kulttuurin vastakohdaksi luontoon. Hän kantoi ruumiissaan yhteyttä myös tuonpuoliseen ja sen näkymättömiin voimiin. Naisen kautta matkasi ihmisten maailmaan lapsi, jonka uskottiin saapuvan ylisestä tuonpuolisesta eli taivaasta tai alisesta maailmasta, vedenalaisesta valtakunnasta. Satu Apo kertoo:
"Moniulotteisuudessaan nainen oli karhun, pohjoisen havumetsävyöhykkeen pyhimmän eläimen kaltainen. Kummassakin yhtyi luonto, ihminen ja tuonpuolinen. Karhu oli eläimistä ihmismäisin: se pystyi kävelemään kahdella jalalla ja käyttämään kämmeniään. Karhukin, kuten ihmislapset, oli alun perin lähtöisin taivaasta." (Apo, l999, 9)
Heti huomaamme, että muinaisessa maailmankuvassa ihminen ja luonto olivat toistensa rinnakkaisilmiöitä, vastavuoroisuuden ilmentymiä, eivätkä heijastaneet paremmuutta tai alempiarvoisuutta. Irma Korteen mukaan karhunpalvonta on vanhin Suomessa ja useissa muissa maissa tunnettu palvontariitti. Kulttimenoissa karhun pää tuotiin juhlataloon ja karhua juhlittiin, jotta ei "metsänjumalan vihaa" tarvitsisi pelätä. Intiaanien hyvin samanhenkisten rituaalien pohjalta uskon kuitenkin itse, ettei pelko ollut ainoa tai edes pääasiallinen syy menoihin. Päinvastoin, karhua on juhlittu kantaisänä tai -äitinä, ja luonnon kiertokulkua on edesautettu ja muistettu yhteisen parannusdraaman avulla. Sen aikana ihminen ja karhu "naitettiin" kumppanuuden nimissä. Karhun pää asetettiin kunniapaikalle pöydän päähän. Ihminen oli vain "pikku poika pikkuruinen" suurisukuisen karhun rinnalla ja karhulle naitettiin karhunpeijaisissa sulhanen tai morsian ja laulettiin "Hongotar sinun sukusi..."

Karhu ja
Kristus

Karhun luut oli säilytettävä eheinä jotta karhu syntyisi uudelleen. Ne joko haudattiin maahan tai joidenkin kansojen keskuudessa ripustettiin puuhun tai asetettiin puulavalle. Karhunkallon ripustaminen puuhun tuokin mieleen Kristuksen ylösnousemuksen kuolemanristillä, ja niin karhu-uskonnolla kuin kristinuskolla onkin erittäin läheisiä yhtymäkohtia: pyhän aterian aikana syötiin ja juotiin karhun ruumis ja veri, aivan kuin kristityt ottavat vastaan Jeesuksen veren ja ruumiin ehtoollisella. Niin karhu kuin Jeesus uhrasivat henkensä vapaaehtoisesti yhteiseksi hyväksi. Molemmat liittyvät uudelleensyntyyn. Kristinuskon kohdalla kuitenkin luonnon moni-naisuuden ja tasapainon ajattelu muuttuu isä ja poika -keskeisyyden hierarkkiaksi. Suuret äitijumalattaret ja alkuemot katoavat ja pyhä luontouskontojen Marianne, Anna tai Annikki muuttuu miesten kautta määriteltäväksi, neitseelliseksi Pyhäksi Marjataksi, Neitsyt Mariaksi.
Uskon, että pyhä alku-uskomme, sauna, on sekin alkanut karhunpesänä. Sinne ryömittiin kuin karhut kokemaan uudelleensyntymä ja puhdistautuminen, heimosukulaisuus luontoon. Jo saunasanan etymologiakin, "suodgne" (saamenkielestä) viittaa lumeen kaivettuun kuoppaan, josta etsittiin turvaa. Kuten tänäänkin, muinaissuomalainen vihtoi siellä väkensä vihat pois sielustaan ja ruumiistaan, valeli kuin karhu itsensä hunajalla, kokeakseen elämisen, metsän ja karhun metisyyden, pyhän kosteuden. Löyly-sanakin on merkinnyt sielua, eikä suinkaan mekaanista "höyryä." Saunalla oli myös naispuolinen jumalattarensa, Auteretar. Kuitenkin Kalevalassa hänet on korvannut löylyihin kutsuttu miespuolinen Jumala. Jopa sauna-uskonnossa naiset on syrjäytetty ja heistä on tehty postikorteista kirjallisuuden teksteihin lähinnä saunanlämmittäjiä ja selänpesijöitä, ei niitä parantamisen suuria jumalattaria, joita kansanperinteemme luettelee sivukaupalla.
Suomalais-ugrilaisten kansojen karhunpeijaismenot ovat pieni, joskin tärkeä luku ikivanhan karhunpalvonnan maailmanhistoriaa. Sen ensimmäisiä merkkejä ovat luoliin kerätyt karhunkallot paleoliittisen kivikauden keski-Euroopassa. Karhunpalvonnan maailmanhistorian viimeistä lukua kirjoitetaan parhaillaan Siperiassa suurten öljykenttien puristuksessa kaukaisten kielisukulaistemme parissa. Lainatakseni Ritva Kovalaisen ja Seppo Sainion Puun Kansa-kirjaa:
"Samalla kun metsä muuttuu, muuttuu mielemme. Erämetsien myötä katoaa se sielu, joka niiden rauhaa kaipaa. Runouden metsää syleilevä kieli muuttuu taloudellista ajattelua hallitsevaksi kieleksi, jossa ikimetsä on enää vain vajaatuottoinen päätehakkuuta kaipaava ryteikkö. On kysymys arvoista. Metsien esineellistäminen tuotantovälineiksi on toteutettu yhtä tehokkaasti kuin aikoinaan vanhojen uskomusten kitkeminen." (1997, 5)

Mitä onkaan
"human tech"?

Kulttuurillamme on historiallinen tausta riippumatta siitä, olemmeko siitä tietoisia vai emme. Oma akateeminen ja naisasia-aktivismini perustuu siihen, että toivon tavallisen kansan tulevan tietoiseksi tekno- ja taloushurmion varjopuolista ja kytköksistä epätasa-arvon todennäköiseen lisääntymiseen sekä luonnosta, eläinkunnasta ja luonnon pyhästä kiertokulusta vieraantumiseen. Talous- ja teknologiseen edistysajatteluun tiivistyy syvä, alitajuinen sekä tietoinen ohjelmallisuus, josta on Suomessakin puhuttava avoimemmin, jotta ehdimme vielä pelastaa maailman lopulliselta ekologiselta ja ihmisoikeuskriisiltä.
Maa-ilma on menossa päin mäntyä, päin metsää. Taloushäiriköt juoksevat pää kolmantena jalkana kohti ekologista itsemurhaa, koska eivät malta pysähtyä arvioimaan tekojensa pitkäaikaisseuraamuksia, tai kuuntelemaan talous- ja teknosuuntausten maltillisia, tasapainon muistavia edustajia. Toisaalta, mitä seuraa siitä, että naiset astuvat lisääntyvästi ja muina miehinä mukaan politiikkaan ja teknologiseen kehitykseen?
Suurempi osa naisista kuin miehistä on kasvatettu ja koulutettu omaksumaan yhteisvastuullinen hoivarationalismi elämän ohjenuoraksi. Tässä piileekin toivonpilkku koko ihmiskunnan ja luonnon kannalta. On aiheellista edistää naisten mukaantuloa tekno- ja talouskehitykseen, jota ei enää voi estää. Vaikka naiseksi syntyminen ei takaa oikeudenmukaisuuden arvomaailmaan kasvamista, tutkimukset ja käytäntö kuitenkin osoittavat, että naisten ja alkuperäiskansojen taholta nimenomaan on maailmaan syntymässä tasapainoittavia yhteisvastuun liikkeitä, oppeja ja maailmankuvia. Siinä että animistisen maailmankatsomuksen elämänmyönteisten ja elämää sen koko kirjossaan kunnioittavien arvojen sallittaisiin palautua mieliimme, metsiimme, ja kehoomme - siinä on mielestäni ainoa toivo inhimillisyyden, ihmisyyden, eläinmäisyytemme ja vastavuoroisuutemme palaamiselle uudestaan kunniaan. Sitäkö tarkoittaa uusi supersana HUMAN TECH, jota Oulussa kuulee?
Dualismien sijasta on kuitenkin "rationaalisempaa" puhua eri tyyppisestä ja painotteisesta rationaalisuudesta, "hoi-va-" ja "vastuurationaalisuudesta". Se on voimakkainta naisten suuntautumisessa, kun miehille kasvatuksen tähden on tyypillisempää yksilöpainotteinen "tuotosrationalismi."
Mielestäni kaikkien suomalaisten olisi hyvä, yhteishyvä, päästä uudestaan jyvälle kuulumisestamme metsään, muistaa saunakulttuurimme animistiset, luontoakunnioittavat juuret, ja toteuttaa kestävän kehityksen eikä kerskakulutuksen arvojen kautta perussuomalaiset arvomme: Saunon, synnyn joka viikko uudelleen, siis olen!ï

1 Animismi: muinainen usko, jonka mukaan kaikilla olioilla on sielu.

Amerikan-
tuliaisina
ekofeminismiä

Kaarina Kailo uskoo luonnon
eheyttävään voimaan

Naistutkimuksen professori kerää tietoa "animistisen ajan" arvoista ja tutkii tällä hetkellä pohjoisten kulttuurien tarinoita naisista, jotka joutuvat karhun sieppaamiksi.

Jos Kaarina Kailo pääsee jonain päivänä luennoimaan metsätieteen opiskelijoille, hän aikoo puhua heille metsän hengestä. Tuore oululainen naistutkimuksen professori ja ekofeministi väittää, että metsäteollisuuteen valmentautuvat nuoret sisäistävät kuin luonnollisena asiana, ettei metsää tarvitse kunnioittaa elävänä organismina:
- Sitä pidetään potentiaalisena selluloosana.
Kailon mukaan metsällä on omat oikeutensa, eikä ihmisellä ole oikeutta tuhota luonnosta tuhansia lajeja oman hyötyajattelunsa nimissä. Kailo kritisoikin talouskasvuajattelua. Toisaalta myös kristinuskon tieltä on kaadettu pyhiä lehtoja:
- Samalla on tuhottu ihmisen ja luonnon vastavuoroisuuden kulttuuri. Sillä kun ei nähdä sitä kauneutta mitä metsissä on, luontoa voidaan tallata ja tuhota mielin määrin.
Kailo otti vastaan Oulun yliopiston ensimmäisen naistutkimuksen professorin viran kasvatustieteellisessä tiedekunnassa viime syksynä. Hän on akateeminen paluumuuttaja, joka on tehnyt uransa pääasiassa Kanadassa. Väitöskirja valmistui Torontossa ja käsitteli unien, psykologian ja kirjallisuuden suhdetta. Alkuperäiskansojen kysymykset alkoivat kiinnostaa Pohjois-Quebecissä. Saatuaan vuonna 1991 professuurin Montrealista, Concordia-yliopiston Simone de Beauvoir -instituutista, Kailo jatkoi intiaanien kulttuuriin perehtymistä. Hän on tutkinut mm. intiaanien luontosuhdetta, intiaaninaisiin kohdistuvaa väkivaltaa sekä intiaanien hikimajan käyttötapoja.
Kailon ympäristökäsitys ei ole biologista. Hän korostaa ekologisen tietämyksensä lisääntyneen alkuperäiskansojen ajatteluun tutustumalla. Intiaanien ajattelutapa on dynaaminen ja vastavuoroinen, animistinen, tutkija kuvailee. Hän kertoo etsivänsä luonnonuskontojen ajasta uudenlaisia yhteiskuntarakenteen malleja - "markkina- ja yhtiövaltion rinnalle".
Kailon edustama "ekofeministinen" liike on Suomessa melko tuntematon. Se on ympäristöfilosofiaa, jonka mukaan vallalla oleva ideologia kontrolloi ja alistaa niin naista kuin vähemmistökansoja ja luontoakin. Ekofeministit käyvät keskustelua muun muassa luonnon, naisen ja tulevien sukupolvien oikeuksista. Suomalaisista ympäristöliikkeistä Kailo on kokenut tähän mennessä omakseen ekopsykologian verkostoon, joka koostuu hänen mukaansa noin 50 keskustelijasta internetissä. Tutkija osallistuu myös ekopsykologien järjestämille ympäristöherkkyyspäiville, joiden tarkoituksena on auttaa osanottajia eheytymään, esimerkiksi saunomalla ja etsimällä luonnosta "naisen voimapaikkoja".
Kailolle luonto on sekä ekosysteemi että kosminen järjestys, esikristillisten aikojen tapaan:
- Me olemme luontoa, ja luonto on me. Animistiset kulttuurit, intiaanit tai muinaissuomalaiset, eivät ole jakaneet maailmaa kristinuskon tavoin luontoon ja kulttuuriin.
Rahoitus Kailon viisivuotiselle professuurille Ouluun järjestyi, koska toivottiin että kaupungissa tutkittaisiin mm. monikulttuurisuutta, tasa-arvoa ja nais-asian suhdetta teknologiaan. Kailo onkin käynnistänyt cyberfeminismin kurssin, jonka tarkoitus on perehdyttää naisia teknologiaan.
- Naiset eivät merkitse vain näppäriä sormia näyttöpäätteelle, vaan uusia arvoja, Kailo maalailee ja korostaa, että tutkimus ei koskaan ole arvovapaata tai objektiivista:
- Kaikki tieteenlajit, myös ne, jotka ovat vallitsevia, edustavat joitain arvoja. Niitä ei vain koeta enää subjektiivisiksi tai poliittisiksi.
- Toivon, että miehet saadaan näkemään teknologian kehittämisen kohtuurajat. Miten käy tuleville sukupolville ja kenen tulevaisuutta edistämme?
Ekofeministin oma arki tuntuu olevan painiskelua käytännön ja teorian yhteensovittamisessa. Autoa Kailo ei omista ja kertoo liikkuvansa paljon pyörällä. Haastatteluun hän saapuu kuitenkin kiireesti taksilla ja hakee kahvin työhuoneeseensa kertakäyttömukissa.
- Tietysti kierrätän jätteet ja pyrin kuluttamaan niin vähän kuin mahdollista, Kailo sanoo. - Käytännössä kipuilen kuitenkin kiireiden vuoksi koko ajan omien rajojeni kanssa.
Kesänsä professori aikoo viettää Kuusankoskella omassa saaressaan, jonka mökkiin on asennuttanut aurinkopaneelit, tietokonettaan varten.