Jokainen kirja on se ensimmäinen

Keskustelemme työhuoneellani Kristiina Wallinin kanssa kirjoittamisesta. Puhumme draaman ja runon kielen eroista, ja erityisesti esikoiskirjailijan tuntemuksista, kun kokoelma on viimein kädessä oikeana kirjana.

- Esikoiskirjan ilmestyminen on minulle alku, lupa aloittaa, Kristiina kertoo. - En ajattele, että nyt olen saavuttanut jotakin, vaan että olen matkan alussa. Vähitellen olen aloittanut toisen kokoelman kirjoittamisen. On hienoa kirjoittaa nyt, kun kontakti kustantamoon on olemassa. Tuntuu, että saan kirjoittaa rauhassa. Tunne kumpuaa myös siitä, että nyt minulla on yhden kirjan verran kokemusta siitä, kuinka koko prosessi kulkee, vaikka tietysti jokaisen kirjan kirjoittaminen on erilaista.

Tavallaan jokainen kirja on silti se ensimmäinen. Kirjoittaja on yhä uudelleen aloituspisteessä, mikä on lohduttava ajatus, Kristiina pohtii.

Kysyn Kristiinalta miten kauan hän työsti kokoelmaansa ja millaista palautetta hän sai postitettuaan ensimmäisen käsikirjoitusversion kustantajalle.

- Olen kirjoittanut jollakin tavalla aina. Kirjoittaminen on tapa olla olemassa ja hahmottaa suhdetta minän ja maailman välillä. Sitä, milloin aloin kirjoittaa esikoiskokoelmaani, en osaa sanoa, koska tekstit syntyvät alitajunnassa jo kauan ennen kuin tietoinen minä edes ymmärtää kirjoittavansa.

Luulen, että prosessit, jotka johtivat esikoiskirjan syntyyn, ovat saaneet alkunsa ainakin viiden vuoden takaa. Aktiivisesti aloin kirjoittaa Kengitetyn eläimen jälkiä noin kaksi vuotta ennen sen ilmestymistä.

Ensimmäisen version Kristiina kertoo lähettäneensä kolmelle kustantajalle.

- Sain kaikilta kannustavan lausunnon ja ohjeita, joiden avulla saatoin työstää tekstiä eteenpäin. Varsinainen yhteistyö alkoi Tammen kanssa. Kävin dialogia kustantamon kanssa ja sain suuntaviivoja tekstin edelleen työstämiseen. Muokkaaminen oli lähinnä sen hakemista, mitä kokoelmaan tulee mukaan, mitä jää ulkopuolelle. Samalla kirjoitin myös uusia runoja, jotka käsittelivät teemoja, joiden varaan rakensin kokoelman. Karsimalla löysin runot, jotka sopivat syntymässä olevaan kirjaan.


Prinsessakirjasta syntyi myös kuunnelma

Kun puhumme eri välineiden vaatimuksista ja kielellisen ilmaisun eroista Kristiina kertoo miten draama ja runo ovat lähellä toisiaan: tiheätä kieltä, jolle on ominaista nopeat leikkaukset ja siirtymät. Hän kokee kiintoisana tekstien työstämisen lajista toiseen.

- Esikoiseni toisen osion Prinsessakirjan syntyprosessi on sikäli monivaiheinen, että olen työstänyt materiaalia tekstilajista toiseen. Ensimmäinen versio oli proosarunoa, tai oikeastaan lyyristä proosaa. Toisesta versiosta syntyi kuunnelma Prinsessa, jonka Hanna Kirjavainen ohjasi Radioteatterille. Vasta sitten syntyivät Prinsessakirjan runot. Teksti eli ja sai versioissaan erilaisia painotuksia. Jos tekstit lukee rinnakkain, syntyy aivan erilainen tarina naisesta kuin se, joka on luettavissa esikoiskokoelman runoista. Minua kiinnostaakin tekstien päällekkäisyys ja se, kuinka ne kommunikoivat toistensa kanssa, Kristiina kertoo.

- Prinsessakirjan ensimmäinen versio sai kunniamaininnan Pirkanmaan kirjoituskilpailussa keväällä 2003. Samana keväänä runoni huomioitiin myös Lahden runomaratonissa. Vaikka toisaalta pidän kummallisena ajatusta, että kirjoittamisessa voi kilpailla, tunnustusten myötä tekstini saivat vastakaikua.

Kun löysin kielen ja sanomisen tavan, joka tuntui omalta ja pulppusi suoraan ruumiista, tuntui hyvältä, että se herätti kiinnostusta. Muutkin vaistosivat sen, mitä olin löytänyt, Kristina hymyilee.

- Esikoiskokoelma rakentui sitten temaattisen yhtenäisyyden varaan, vaikka se ei aluksi tietoinen päätös ollutkaan. Pohdin kirjassa kielen ja kommunikaation merkitystä, ihmisen vapautta ja hänen taipumustaan vangita itsensä – sekä kasvua aikuiseksi.


Kirjailijan monet roolit

Pohdimme esikoiskirjailijan käsitettä. Kuvataiteilijoilla on debyyttinäyttelynsä ja muusikoilla ensikonserttinsa. Kirjailijan työ konkretisoituu kirjaksi. Se on jotain käsinkosketeltavaa, joka jää jatkamaan omaa elämäänsä.

Esikoiskirjailijan on raivattava paikka kirjallisessa kentässä. Kustantajan tiukan seulan läpäisy ei riitä. Julkaisun jälkeen vastassa ovat uudet portinvartijat. Kriitikoiden merkitys on sikäli suuri, että he määrittävät kirjailijan paikkaa instituutiossa. Kurjin kohtalo on kai tulla vaietuksi kuoliaaksi.

- Vaikka ilo kirjasta fyysisenä objektina on valtava, se ei riitä, jos kirja ei tunnu jatkavan elämäänsä, Kristiina pohtii. - Median merkitys on suuri, toisaalta sitä ei pidä liioitella, sillä myös viidakkorumpu toimii tehokkaasti. Tärkeintä kirjan vastaanotossa on, että lukijat löytävät kirjan. Lukijoillehan minä kirjoitan ja kohtaamisia lukijoiden kanssa arvostan eniten.

- Esikoiskirjailijan kohdalla kiinnostavaa on myös nimeäminen. Milloin kutsuu itseään kirjailijaksi tai runoilijaksi. Kirjoittaessani kuunnelmia olen tehnyt samaa työtä kuin runoja kirjoittaessani, mutta ympäristön suhtautuminen on erilainen. Kuunnelmia saa kirjoittaa niin, että kirjoittaja ei ole henkilönä kiinnostava. Teksti on se joka nousee etualalle – ja niin on mielestäni hyvä.
Kirjan julkaisemisen jälkeen olikin hämmentävää, että oltiin kiinnostuneita myös minusta, henkilöstä, joka on kirjoittanut tämän kirjan. Vähän kummallinen on myös asenne, että nyt olen tehnyt jotakin "oikeasti". Kirjallisuusinstituution hyväksyntä ja kirjan julkaiseminen näyttää olevan merkittävä sen suhteen, millaiseksi ja kuinka arvokkaaksi kirjoittaminen mielletään.


Kyseenalaistaminen on kiehtovaa

Otan haastattelua varten muutaman digikuvan ja näytän Kristiinalle tuloksia tietokoneen ruudulta. Hylkäämme muutaman yksimielisesti, kunnes jäljellä on kolme vaihtoehtoa.

- Otetaan tuo keskimmäinen, Kristiina sanoo. - Siinä on sopivan iloinen ja ilkikurinen ilme. Ehkäpä samaa absurdia tunnelmaa ja myös huumoria kuten joissakin runoissani.

Palaamme siihen, millä nimikkeellä esikoiskirjailijaa voisi kutsua. Kristiina kertoo ajattelevansa itseään ensisijaisesti kirjoittajana, koska nimitys pitää sisällään kaiken tärkeän ja olennaisen suhteesta, joka on kirjoittajan ja hänen tekstiensä välillä. Suhde on ensisijainen ja pyhä, sitä pitää vaalia esimerkiksi kritiikin väliintulolta.

- Käytän kainostelematta tarvittaessa myös nimityksiä kirjailija ja runoilija. Runoilija tosin määrittää minut runojen kirjoittajaksi, mitä toki olen, mutta samalla se sulkee pois draamatekstit.

- Nimeäminen ja nimeämisen kyseenalaistaminen on kiehtova leikki. Kengitetyn eläimen jäljissä pohdin nimeämisen teemaa esimerkiksi runossa nimilaputtajasta, joka haluaa kaiken olevan nimettyä, määriteltyä ja lokeroitua.


Oma työrauha ja kritiikin vastaanottamisen taito

- Kritiikkien suhteen minulla ei ollut suuria odotuksia, Kristiina kertoo. - Realistinen lähtökohta ja se, että olin jo vastaanottanut kuunnelmakritiikkejä, ei kuitenkaan suojannut jännitykseltä eikä haavoittuvuudelta.
 
Kerron olevani hämmästynyt siitä, ettei Kengitetyn eläimen jäljet yltänyt Helsingin Sanomain esikoispalkintokisaan, vaikka valittiin Tanssiva Karhu -ehdokkaaksi.

- Pääosin kritiikit ovat olleet perehtyneitä ja varsin positiivisia, Kristiina sanoo ja näyttää kustantajan lähettämiä lehtileikkeitä.

- Negatiivinenkin kritiikki on ollut helppo ottaa vastaan, jos se on ollut perusteltua. Vaikka kriitikon kanssa ei olisi samaa mieltä, perustellusta kritiikistä voi nähdä sen, miten toinen on kirjan lukenut. Se on jo sinänsä kiinnostavaa.

Kiinnostavaa on myös se, että samoista asioista saattaa tulla aivan päinvastaisia kommentteja. Tuollaiset ristiin menevät mielipiteet auttavat ymmärtämään sen, että kritiikki todellakin on vain yhden lukijan mielipide. Ei objektiivinen totuus kirjasta. Oman työrauhan kannalta kritiikin vastaanotto on kuitenkin yksi tärkeimmistä asioista, joita esikoiskirjailijan on opeteltava.

Vaikeasti vastaanotettavaa palautetta on ainoastaan ilkeä ja perustelematon kritiikki, joka tuntuu enemmänkin nälvivän kirjoittajaa kuin pyrkivän asialliseen synteesiin kirjasta.


Kasvamisen kipua ja roolien odotuksia

-Se, mikä kritiikeissä on hieman yllättänyt, on tyttöyden korostuminen. Kirja ei puhu ensisijaisesti tytöistä ja silloinkin kun se käsittelee tyttöyttä, näkökulma on yleensä naisen, Kristiina kertoo. – Tyttöyden kautta olenkin vertautunut toiseen esikoiskirjailijaan Vilja-Tuulia Huotariseen ja myös Saila Susiluotoon. Kiinnostavia ja valloittavia runoilijoita molemmat.

Tyttöyden näkyminen taiteessa ja suhtautuminen siihen on Kristiinan mielestä kiinnostavaa.

- Lyhyen ajan sisällä niin kuvataiteessa kuin kirjallisuudessa on toisistaan tietämättä syntynyt samanaikaisesti tyttöyttä ja naiseksi kasvamista aika rajustikin kuvaavia teoksia.

Minusta on kiinnostavaa pohtia ilmiön syitä. Onko niin, että aikamme on tytöille niin rankka kasvaa naiseksi, että tunnot purkautuvat nyt kaksi- ja kolmekymppisten  taiteilijoiden töissä?  Naisiin kohdistuvat vaatimukset ovat kovia, tyttöyden aika käy yhä lyhyemmäksi ja media syöttää jatkuvasti ristiriitaista kuvaa siitä, millainen pitäisi olla. 

Toisaalta, kun kirjoitan kasvamisesta naiseksi, kirjoitan nimenomaan lapsen kasvamisesta aikuiseksi. Uskon, että pojat käyvät samantapaisia ja aivan yhtä rankkoja prosesseja mieheksi kasvaessaan. Jollakin tavalla rooliodotukset ovat miehillä ehkä vieläkin kahlitsevampia kuin naisilla.

Ihmisten ja eläinten yhteys

Kysyn Kristiinalta ovatko kriitikot ja lukijat löytäneet esikoisteoksesta sen ydinajatukset kommunikaation vaikeudesta, ja toisaalta myös fyysisyyden kokemisesta.

- Varsinkin kirjani ensimmäinen osio, proosarunomuotoinen Uni kaukoputkesta ja hevosesta pohtii kielen merkitystä ja kommunikaation mahdottomuutta. Vaikka puhumme samaa kieltä, puhumme usein aivan eri kieltä.
   Kommunikaation tulvassa voi jäädä sanattomaksi, tuntuu ettei kukaan kuule eikä ymmärrä. Kieli ja kommunikaation tavat, sosiaaliset normit, määrittyvät tiettyjen sääntöjen mukaan.
   Runojeni minällä oman kielen löytämisen prosessi on hyvin fyysinen, kieli on yhteydessä ruumiiseen, joka alkaa puhua. 
   Aikamme on tehnyt ruumiista jotakin ulkoista, jota voi muokata ja joka on erillinen objekti. Runoissani puhun, en niinkään siitä, että ihmisellä on ruumis, vaan että ihminen on kokonaisuus, jota ei voi palastella ruumiiksi ja ajatuksiksi ja tunteiksi. Liitän ruumiillisuuteen läheisesti myös suhteen luontoon.
   Ihminen on tavallaan eläin ja kiinteässä yhteydessä muihin eläimiin, puihin jne. Näitä teemoja myös kriitikot ovat nostaneet esiin kirjastani.


Rajapintoja ja taiteidenvälistä dialogia

- Puhuimme lokeroimisesta ja "laputtamisesta", millaiseen kategoriaan koet itse kirjoittajana tulleesi määritellyksi? kysyn.

- Minua on luokiteltu groteskin ja absurdin kertojaksi, surrealistien perilliseksi. Huumorin lisäksi ne ovatkin tärkeitä elementtejä runoissani. En hae tietoisesti surrealistisia kuvia, siirrän vain tekstiksi ne kuvat, joita näen. Minulle maailma on vähän vinossa ja kallellaan. Olen kiinnostunut erilaisista rajapinnoista ja niistä mahdollisuuksista, joita voi olla sovinnaisten kulissien takana.

Näen runoni nimenomaan kuvina. Kuvataide on tärkeä kieli oman kirjoittamiseni kannalta. Samoin moderni tanssi. Ne molemmat puhuttelevat suorimmin alitajuntaani, tiedostamatonta. Kaiken kaikkiaan olen kiinnostunut eri taidemuotojen kohtaamisesta ja siitä, kuinka sana, kuva, liike, ääni ja muoto asettuvat rinnakkain, vastakkain ja dialogiin toistensa kanssa.

 

Juha Siro

 

Kaksi runoa kokoelmasta Kengitetyn eläimen jäljet,  Tammi 2005

Ennustimme uhrieläinten maksasta
ja kuuntelimme jumalten puhetta,
                 joka oli omaa puhettamme.
Juoksimme yhä uuden eläimen jälkiä,
                                 majavan, sammakon, siilin
niin kovin urheasti, välittämättä
hyttysistä ja kasvoja piiskaavista
                                  pajunoksista.
Jos ansa mustaherukkapensaan alla
tai kaivossa oli tyhjä,
kelpuutimme kanan,
                  kissanpennun
pyhään toimitukseen.

Vasta paljon myöhemmin,
kun yö jo vasaroi
arkkunsa kiinni ja ensimmäiset
                 tervantuoksuiset naulat upposivat
                           vatsanahkamme läpi patjaan saakka,
uskalsimme viimein ojentaa käden
               mustarastaan pesiä
                                      elämänviivaa vasten.

 

•••

 

Lauantaisin äidit synnyttävät
vauvoja hiekkalaatikolle
                  ja roskasäiliöiden taakse.
He pullauttelevat kohdustaan lapsia
porraskäytävään ja varastokoppeihin.
                         Helmat hulmuten äidit keinuvat
                         kiikuissa ylös ja alas
                                    ja karvakiharapilvet
                         loistavat kaupunkiin saakka.
Karvakiharapilvet hulmuavat,
kun vauvat tömpsähtävät maahan
ja putoavat keinujen alle.

                     Napanuorat, riemulangat,
                     hirttoköydet heiluvat tuulessa.

Tarpeeksi synnytettyään
äidit keräävät vauvat koreihin ja kantavat sisään,
sulkevat ovensa turvakoodeilla,
                                  rautaketjuilla, suurilla munalukoilla.