Käsi jännityksestä vapisten Victor Frankenstein johtaa sähkövirran pöydällä makaavan suurikokoisen, elottoman ihmisruumiin läpi. Ruumis nytkähtelee virran voimasta. Kun koe on ohi, olento makaa hiljaa aloillaan. Tiedemies pyyhkii hikeä otsaltaan. Onko hän epäonnistunut? Hän menee olennon viereen, painaa korvansa kiinni tämän rintakehään. Kyllä, siellä laajan rintakehän kätköissä, sykkii sydän kuin syvyydestä kumiseva rumpu.
Ikävä kyllä rummusta tuli noitarumpu, jonka pahaenteisen sykkeen pauloihin Victor Frankenstein joutui lopuksi elämäänsä, joka ei hirviön luomisen jälkeen tosin enää kestänyt kauan.
Aivan noin ei englantilainen Mary Shelley tosin kuvaa keinotekoisen olennon henkiinherättämistä vuonna 1818 päivänvalon nähneessä "goottilaisessa kauhuromaanissaan" Frankenstein - Uusi Prometheus. Mutta Victor Frankenstein onnistuu ratkaisemaan elämän salaisuuden ja herättämään eloon olennon, jonka teoksessa on koonnut yhteen liittämistään kuolleista ruumiinosista. Mutta nähdessään Olennon raottavan silmäluomiaan tiedemies kauhistuu sen rujoa ulkomuotoa, tajuaa olennon hirviöksi ja pakenee. Myöhemmin, olennon valittaessa yksinäisyyttään hän ei suostu rakentamaan sille elinkumppania, koska ei halua ottaa niskoilleen vastuuta mahdollisen uuden hirviörodun syntymisestä.
Tutkija tuntee siis vastuunsa jälkipolvien silmissä, mutta täyttä vastuuta luomastaan olennosta hän ei suostu kantamaan. Niinpä hänen luomastaan nimettömästä olennosta tulee Nemesis, kostaja joka kylvää ympärilleen tuhoa ja onnistuu lopulta epäsuorasti aiheuttamaan luojansa - epäkypsän ja epätäydellisen jumalolennon - kuoleman. Luojansa hylkäämästä olennosta tulee Victor Frankensteinin oma Varjo, hänen sinänsä hyvään tähtäävien pyrkimystensä julmaakin julmempi kääntöpuoli. (Prometheus-myytissähän, johon romaani alaotsikossaan viittaa, titaani Prometheus varastaa jumalilta tulen ihmiskunnan käyttöön, mutta Zeus rankaisee häntä sitomalla hänet kallioon, johon korppikotka saapuu joka aamu uudestaan nokkimaan sankarin maksaa, joka yön aikana on ehtinyt kasvaa uudestaan. Victor Frankenstein rinnastuu siten Prometheukseen, jota tulenvarastajan ominaisuudessaan voidaan pitää ihmiskunnan hyväntekijänä.)

Perusmyytti

Kaikki ovat kuulleet Frankensteinin hirviöstä; läheskään yhtä moni ei ole lukenut Mary Shelleyn romaania. Kirjaan tutustumiseen on todella aihetta, sillä kyse on elävästä ja puhuttelevasta klassikosta, joka teemojensa puolesta tuntuu olevan kuin suoraan meidän ajallemme kirjoitettu.
Saadessaan idean Frankensteinin kirjoittamiseen Mary Shelley oli vasta 18-vuotias. Mary ja runoilija Percy Bysshe Shelley olivat vasta avioituneet ja viettivät aikaansa Sveitsissä Genevejärven rannalla. Samaisessa huvilassa majailivat myös runoilija George Gordon - lordi Byron ja tämän henkilääkäri John Polidori. Eräänä iltana Byron ehdotti, että he kaikki neljä kirjoittaisivat kauhutarinan, jollaiset olivat siihen aikaan suurta muotia. Tuolloin syntyneistä tarinoista vain Maryn tarina jäi elämään. Tuon kesän 1816 tapahtumat on hyvin dokumentoitu kirjallisuushistoriassa ja aiheesta on tehty parikin elokuvaa.
Tarina kehittäjäänsä vastaan kääntyvästä tieteellis-teknologisesta keksinnöstä on sittemmin ottanut paikkansa eräänä aikamme populaareista myyteistä, joka yhäkin toimii hyvin symbolina tieteen kyvylle luoda potentiaalisia monstrumeita. Aikammehan tuntee monenlaisia "Frankensteinin hirviöitä": ydinaseet, kemikaalien kuten talidomidin aikaansaamat kehityshäiriöt, bakteriologinen sodankäynti, elinympäristön pilaantuminen, kasvihuoneilmiö. Myös yhteiskunta voi saada hirviömäisiä piirteitä, mistä vuosisatamme historiassa toteutuneet antiutopiat, totalitaristiset valtiot tarjoavat hyviä esimerkkejä.
Lukemattomin variaatioin tarina läpäisee modernin science fiction -kirjallisuuden eräänä sen arkkimyyteistä. Jungin kollektiivisen alitajunnan ja Freudin Oidipuskompleksin tavoin sitä voi pitää yhtenä modernin tajunnan läpitunkemista suurista kertomuksista. Aiheen pohjalta on tehty myös lukuisia elokuva- ja sarjakuvaversioita, joilla tosin on usein perin vähän tekemistä Shelleyn alkuperäisromaanin hengen kanssa.

Frankenstein-tomaatteja

Juuri keskittyessään yksittäisen tutkijan etiikkaan Mary Shelleyn romaani tuntuu erityisen ajankohtaiselta. Syystä sitä onkin pidetty ensimmäisenä varsinaisena science fiction -romaanina. Tieteen etiikkaan liittyvät ongelmathan ovat meidän aikamme ongelmia; lukijoille lienevät tuttuja viimeaikaiset keskustelut esimerkiksi geenimanipulaatiosta ja sen aikaansaamista uhkakuvista. Geenimanipuloidut tomaatit tuntuvat tosin ensi silmäyksellä olevan sangen kaukana Frankensteinin hirviöstä. Tutkijat (kuten meillä Suomessa Leena Palotie) vakuuttavat, ettei yleisön kannata pelätä geenitutkimuksen taholta mitään hirviömäisyyksiä, kuten uuden superrodun luomista jalostamalla ihmisen perimää. Useiden maiden lainsäädäntö ei salli sukusolujen manipulointia, puuttumista ns. iturataan. Mutta tuleeko niin olemaan myös vastaisuudessa? Ja onko pelko muutenkaan aivan aiheeton? Joitakin aikoja sitten Englannista uutisoitiin tapaus, jossa geenimanipuloitu ruoka-aine oli aiheuttanut vakavia elimistömuutoksia koe-eläimille.
Tällä en suinkaan halua herättää epäluuloja yksittäisten tutkijoiden vilpittömyyttä kohtaan tai lietsoa pelkoa itseään tiedettä ja sen harjoittamista kohtaan. Mutta tieteellis-teknologiselle ajattelulle on pitkään ollut ominaista teknologinen imperatiivi: jos jokin ajateltavissa oleva keksintö on mahdollista toteuttaa, niin ennen pitkää joku sen myös tekee. Ja vaikka Euroopan maiden lainsäädännössä päädyttäisiin kielteiselle kannalle esimerkiksi kloonauksen suhteen, asia voi kehitysmaissa olla aivan toisin. Menetelmien kehittyessä ja yksinkertaistuessa kloonaus ja geenien manipulointi tulevat sitä paitsi ennen pitkää melkoisella varmuudella myös yksityisten harrastelijoiden ja kokeilijoiden ulottuville.

Keinotekoisuuden diskurssi

Frankenstein on moderni toisellakin tapaa. Mary Shelley tuntuu kerronnassaan tietoisesti väistävän tapahtumien yhtä ja ainoaa oikeaa tulkintaa. Tapahtumat kuvataan useiden eri henkilöiden näkökulmasta, ja kaiken keskipisteessä on tarina, jonka hirviö itse kertoo. Tarinaa ei esitetä tässä kirjeromaanissa "totena" realistisen kirjallisuuden tapaan vaan sarjana kertomuksia, jotka niiden kuulijat kertovat eteenpäin kirjeiden muodossa (tartuin itse Shelleyn romaanin näihin piirteisiin romaanissani Frankensteinin muistikirja, joka jatkaa hirviön tarinaa 1800-luvulta 1900-luvulle). Tämä kaikki saa aikaan eräänlaisen poleemisen sävyn, joka ei pyrikään etsimään mitään yhtä ja ainoaa oikeaa totuutta, vaan pyrkii filosofisesti kyseenalaistamaan asioiden perimmäisen laidan.
Tieteellis-teknologista imperatiivia heijastaa omalla tavallaan moderni tieteiskirjallisuus, jossa esiintyville keksinnöille ja innovaatioille ei näytä olevan olemassa mitään rajaa, kunhan niiden vain osoitetaan jotenkin järkevästi sopivan ns. tieteellisen maailmankuvan puitteisiin.
Tieteiskirjallisuudelle onkin ominaista eräänlainen keinotekoisuuden diskurssi. Tekisikin mieli puhua tässä yhteydessä artifikaatiosta (englannin kielen sanojen artifice ja artificial mukaan, jotka tarkoittavat, edellinen kekseliäisyyttä ja taitoa, mutta myös jonkin keksijää ja luojaa; jälkimmäinen keinotekoista). Artifikaation erään alkujuuren voi erottaa Frankensteinissa, mutta varsinaisesti sen juuret ulottuvat kauemmas menneisyyteen ja ovat syvällä ihmiskunnan yhteisessä myyttisessä tietoisuudessa. Antiikin Pygmalion-taru, juutalaisen perinteen legenda golemista sekä Kalevalan seppä Ilmarisen vaskisen neidon taonta ovat kaikki esimerkkejä ihmisen (vajavaisiksi tuomituista) pyrkimyksistä jäljitellä Luojan töitä. Nyky-scifin robotit ja androidit ovat usein inhimillisempiä kuin samojen teoksien ihmiset. Perussuuntaus näyttää olevan, että "keinotekoisen" ja "aidon" välille ei nykymaailmassa voi vetää tarkkaa rajaa. Esimerkiksi Philip K. Dickin romaanissa Rakennamme sinut rakennetaan robotti-Abraham Lincoln, jolla ulkonäön, muistin ja käyttäytymisen pikkupiirteiden ohella ilmenee myös esikuvan taipumus melankoliaan. Mary Shelleykään ei romaanissaan juurikaan pohdi kysymystä, olisiko moinen hirviö ylipäätään pitänyt rakentaa; sen sijasta hän keskittyy kysymykseen luojan vastuusta luomustaan kohtaan.
Kuten Paavo Lehtonen toteaa jälkisanoissaan Frankensteiniin, romaanin perillisiä nykyajassa ovat ne tieteiskirjallisuuden luvuttomat älykkäät ja itsestään tietoiset koneet, robotit ja androidit, jotka kapinoivat luojaansa ihmistä vastaan, joka on itsekkäästi ja omaa etuaan ajaen heidät alistanut, ja peräävät oikeuksiaan - usein katastrofaalisin seurauksin.

Klassikko meidän ajallemme

Kun näet tieteiskirjallisuudessa on kyse keinotekoisen elämän luomisesta, sillä tarkoitetaan nykyisin pääsääntöisesti edellä mainitun kaltaisia, kokonaan alusta asti rakennettuja eläviä organismeja. Ajatus kuolleiden ruumiinosien yhdistämisestä ja niin syntyneen olennon herättämisestä eloon tuntuu meistä nyt yksinomaan groteskilta - juuri siltä goottilaiselta kummitusromantiikalta, jolta sen on täytynyt tuntua Mary Shelleyn aikalaislukijoista. Mutta huolimatta Frankensteinin "goottilaisista" kauhuelementeistä juuri Mary Shelleyn tapa tuoda tieteen etiikka ensimmäistä kertaa vakavan tarkastelun kohteeksi tekee teoksesta klassikon, joka tuntuu erityisen sopivalta postmodernille ajallemme (vai pitäisikö puhua jo trans-, mutaatio- tai uusiomodernismista?), joka ei enää usko tieteen kaikkivaltiaan asemaan ja edistyksen myyttiin ainakaan yhtä sinisilmäisesti kuin edesmennyt "moderni" aika.
Me alkavan vuosituhannen ihmiset elämme voimakkaasti kahden T:n maailmassa: Tieteen ja Teknologian (vaikkakin nyttemmin voitaisiinkin puhua myös Taloudesta kolmantena T:nä); nämä ovat ne Suuret Tarinat, joiden avulla nykymaailmaa hallitaan. 1900-luku atomipommeineen ja keskitysleireineen on ollut pitkälle Faustin vuosisata; aika näyttää, tuleeko 2000-luvusta Frankensteinin vuosisata. Vai ehkä sittenkin tarunomaisen titaani Prometheuksen - ilman tuota surullisen kuuluisaa korppikotkaa?