2/02

Muistatko, milloin on se lyhyt hetki, jolloin näytimme valokuvissa oikean ikäisiltä? Emme liian nuorilta ja kokemattomilta, emme liian vanhoilta ja kuluneilta?

Tässä lehdessä on valokuvataiteilija Aino Kanniston kuvia hänestä itsestään, joita hän ei halua kutsua omakuviksi. Omakuva on muotokuva, johon tekijä kuvaa, maalaa tai valokuvaa, itsensä.

Muistatko? Olemme alastomia ja makaamme selällään, jokeltelemme. Syömme aamupuuroa naama kiisselissä. Isän sylissä autonratissa, totisena luokkakuvan eturivissä, rippikuvassa finni otsassa...

Ne kaikki ovat vain kuvia. Valokuvat dokumentoivat todellisuutta, mutta myös luovat sitä. Ne ovat tarkoituksella, mutta eivät aina tietoisesti valittuja, ja vain eräitä tulkintoja todellisuudesta. Kuvat minusta, itsen tai toisten ottamat, luovat minäkuvaani, itselleni. Suhteemme kuviin muuttuu. Ajan kuluessa, ja minäkuvamme muuttuessa, osa kuvista menettää merkitystään, osa tulee tärkeämmiksi.

Kuvissaan Kannisto esittää erilaisia hahmoja ja leikkii ympäröivästä (kuva)maailmasta tuttuja naisen roolileikkejä. Kuvien kautta voi katsoa ja samaistua hänen fantasiamaailmoihinsa. Ja katsoja, mies tai nainen, voi leikkiä omissa fantasiamaailmoissaan.

Nuoren omakuvan tekijän kuvista saattaa nähdä epävarmuutta, itseään ja tulevaisuutta kohtaan. Iäkkäämmät käsittelevät omakuvissaan usein suhdettaan vanhenemiseen. Yhtäkaikki, omakuvat kertovat tekijänsä sisäisestä maailmasta enemmän kuin ulkoisesta. Omakuvien maailma on minäkuvan ikuisen etsimisen ja epävarmuuden maailma. Niissä voi kohdata ihmispsyyken rajattomuuden ja kaipuun toiseen - eksistentiaalisen olemassaolon kivun.

Nuori taiteilija ei halua kutsuttavan omakuviaan omakuviksi. Ehkä siksi, että myös todellinen elämä on vain erilaisia roolisuorituksia ja minäkuvammekin vain muuttuvaa kuvitelmaa, loppujen lopuksi.

Jussi Vilkuna