HALUATKO KIRJAILIJAKSI?  ASU HELSINGISSÄ,
OPISKELE, KIRJOITA PALJON, HENGAILE KULTTUURIPIIREISSÄ.
HELMI KELLOKUMPU EI TEHNYT MITÄÄN NÄISTÄ,
MUTTA SILTI  HÄNESTÄ TULI KIRJAILIJA.

Pieni ruutumekkoinen tyttö, lapikkaat jalassa, katsoo yläviistoon. Hän odottaa kirjavaa lintua, jonka on kohta kerrottu pyrähtävän lentoon kameran hupun alta.
 Tyttö on kuivaniemeläinen kirjailija Helmi Kellokumpu (s. 1925). Hänen odottamaansa kirjavaa lintua ei koskaan tullut, mutta paljon muuta tuli.
– Sairasteltiin. Sisareni sai tuberkkelin, kaksi veljeäni kuolivat pieninä. Olin kahdeksan, kun isäni menehtyi keuhkotautiin. Nuorin veljeni syntyi kuukauden jälkeen isän kuolemasta.
 Kellokumpu arvelee itse selvinneensä hengissä siksi, että varttui kolme ensimmäistä ikävuottaan äitinsä vanhempien luona.
 – Olin terve ja hyvin hoidettu lapsi silloin. Onnettomuutemme alkoi, kun isä ja äiti menivät naimisiin ja muutimme isäni vanhempien luokse. Elämä meni sitten niin kuin se meni.
 Kellokummun elämässä toteutuu miltei puhdasoppisesti asia, joka löytyy monen muunkin hänen ikäpolvensa naisen elämästä: aikaa ja mahdollisuuksia omien kunnianhimojen toteuttamiseen on ollut rajallisesti. Kirjailijanura ei siintänyt edes haaveissa. Kirjoittamista enemmän Kellokumpu oli kiinnostunut kuvallisesta ilmaisusta.
– Ajattelin, että minusta tulee taidemaalari kuten kaukaisesta sukulaisesta Kellokummun Maijasta.
 Lahjakkuutensa puolesta Maija Kellokumpu (1892–1935) sopiikin hyvin kirjailija Kellokummulle esikuvaksi, kohtalonsa puolesta taas ei. Pohjoisen kyliä ja sodassa menetettyjä maisemia kuvannut taitelija elätti itsensä ompelijana. Saadessaan viimein taloudellisen tilanteensa vakaaksi ja voidessaan taas maalata, hän sairastui ja kuoli 43-vuotiaana.

Kuivaniemen kyläraitti on hiljainen. On kirkas ja kaunis tammikuinen pakkaspäivä. Kellokumpu keittää kahvit ja tarjoaa tuoretta rieskaa. Tunnelma on välitön. Ikäeromme, puoli vuosisataa, minne se katosi? En malta silti olla utelematta, miten kustantaja suhtautui yli seitsenkymppisen lähettämään käsikirjoitukseen.
– Tiedä tuota, olisiko alussa sattunut työtapaturma, en kuulutellut ikääni. On eräänlainen stereotypia, että määrätyn ikäiset kirjoittavat määrätynlaista tekstiä.
 Niinhän sitä luullaan.
 Maija Kellokummun tavoin Helmi Kellokumpu on lähtöisin Sallasta, tarkemmin ottaen Sallan Kallungin kylästä. Kotipaikka jäi, kun tuli sota ja lähtö evakkoon. Siitä pitäen on Kellokummun elämässä ollut monta lähtöä ja monta uutta kotia. Tutuiksi ovat tulleet niin Lapin syrjäiset pikkukylät kuin Kälviä, Kitee, Liminka ja Merimasku. Kaikkiaan hän on asunut yli kahdellakymmenellä paikkakunnalla. Maiseman vaihto on tapahtunut milloin sodan, milloin työn tai silkan muutoshalun vuoksi.
– Liikkuva ihminen on kotoisin joka paikasta, eikä paljon mistään. Kirjoittamiselle ei merkitse mitään, missä asuu, Kellokumpu sanoo.

Novelleissaan Kellokumpu palaa lapsuutensa maisemiin itäkairalle, jossa Lappi ja lanta sekoittuvat toisiinsa. Eletään sotien jälkeistä puutteen ja jälleenrakentamisen aikaa. Työtä on paljon. Lastenkin on tartuttava toimeen, pienempiään kaitsemaan tai pöllejä ajamaan.
– Irvillä ikenin, kynnen kovuudella oli leipä hankittava. Miehet liikkuivat kauppamatkoilla lännessä ja idässä. Naisten elämä typistyi pirtin ja navetan välille.
 Erityisesti Kellokumpua kiehtoo ihmisen venymiskyky ankarissa oloissa.
– Aivan tarkoituksella olen kuvannut esimerkiksi savottaelämää särkeäkseni kuvan romanttisesta jätkästä. Alkutuotanto oli kovin vaivaisten varassa. Savottamiehet eivät olleet mitään taunopaloja, vaan huonosti ruokittuja poikalapsia, sodasta jalka- tai käsipuolena selvinneitä, harmaakasvoisia pikkutilojen miehiä. Ei paremmin toimeentulevien kannattanutkaan moiseen raadantaan ryhtyä.
 12-vuotiaana Kellokumpu lähti lapsenlikaksi sukulaisperheeseen, 15-vuotiaana karjakkokouluun. Kirjojen maailma avautui ensi kerran kauppakouluvuosina Pietarsaaressa ja Rovaniemellä. Paikallisista kirjakaupoista ja kirjastoista löytyivät maailmankirjallisuuden klassikot, John Steinbeckin Vihan hedelmät ja Spoon River -antologia. Myös Katri Valan Pesäpuu palaa oli mieleistä luettavaa.
 Esikoisteoksensa, nuortenkirjan Rajakylän lapset (1961) kirjoittamisen aikaan Kellokumpu asui Kuusamossa. Kuudes lapsi syntyi, arki täytti elämän, ja kirjoittaminen jäi liki neljäksikymmeneksi vuodeksi. Varsinaisen työuransa Kellokumpu teki myymälänhoitajana, "puotipuksuna", kunnes perhe kasvoi sen verran suureksi, että oli käytännöllisempää jäädä kotiin.
Vasta eläkevuodet, oma aika ja rauha sysäsivät palaamaan mielessä kypsyneisiin tarinoihin. Työ on poikinut kolme kokoelmaa: Lasteen alaisia (1998), Havun takana (2000) ja Riukuaitaa (2004). Edelleenkin ajatus kirjailijuudesta ja myyttisestä luomispakosta tuntuu kaukaiselta:
– Seikka, joka työnsi minut liikkeelle, oli ihan arkinen. En tullut toimeen pienellä eläkkeellä, eikä haluttanut jängille hillanpoimintaan eikä käpysavottaan. Kirjoittamalla sain vähän neularahoja. Vaikka en kiellä, että tunsin mielihyvää huomatessani, että päässäni raksuttaa vielä.
 Paljon on tullut nähdyksi ja koetuksi, monet vaikeudet kammetuksi. Sota ja evakkomatkat, avioliitto ja kuusi lasta. Viimein elämä yksin, takana värikkäät vuodet täynnänsä ihmiskohtaloita. Leus-Lennulla, karvakorva-Henterillä tai muutamallakin etelästä kylään ajelehtineella miehenputrikalla ei ole vastineita elävässä elämässä, mutta kertomusten herättämät kysymykset ovat tuttuja kaikille pohjoisen elämää tunteville. Mikä on ihmisen mitta luontoa vastaan? Kuka kipuaa sosiaalisessa hierarkiassa korkeimmalle? Kellokummun ote ei ole armoton, ennemminkin kaiken suhteellisuuden paljastava, paikoin ironinenkin.

Kellokumpua on verrattu Mukkaan ja Liksomiin, syystäkin: hänen novelleissaan on samaa tiiviyttä, samaa uskonnon ja luonnon ristipaineen kuvausta.
– Esikoiskirjan jälkeen suunnittelin kirjoittavani jotain lestadiolaisuudesta, keräsin jo aineistoakin, mutta se jäi.
 Ei kuitenkaan kokonaan: kaikki Kellokummun novellikokoelmat sisältävät useamman lestadiolaista elämänmuotoa tarkastelevan tarinan. Niissä herraskaiset isännät ja emännät istuvat evankeliumin tipun alla hurskautta tihkuen. Rupulikansa on taaempana, kauempana Jumalastakin.
 Taistelu turmelusta vastaan on kaikille yhteinen kylän ilolintua myöten. Keinoja ei kaihdeta. Karnevaalissa saarnamies Portimo tulee kylään puhelinkoneen kanssa ja veivaa kammella yhteyden yläkertaan: "Paljonko tämän emännän synneistä?" Novelli Pesovettä, systeri vihjaa taas lestadiolaisuuden luonteeseen valistusliikkeenä: palavasanainen saarnaaja saa turmeluksessaan rypevän kylän kaidalle tielle:
 – Jeesuksen nimessä ja veressä, Jeesuksen nimessä ja veressä kaikki synnit anteeksi. Iloon, rauhaan ja vapauteen asti.
Pyhähuhdan Maija vyöryy laajana kuin meren emä ja lausuu ilmestyskirjaa.
Jo kiittää Aili, lyö kättä jalkaa Tiina. Yli pirtin lentää Liisa. Käy polviensa varassa kontaten kylän ilonainen:
– Voi Herra Jeesus, minäkin raukka%u2026
 Siionin pyhät mummot saavat autuudestaan sädehtivät otsarivat. On puhdistuttu. Viikkojen kuluessa säteily kuitenkin himmenee, turmelus saa taas tulta alleen, ja jälleen on tarvista taitaville saarnaajille.
 Kellokumpu näyttää herätysliikkeen vallan pelikenttänä, sukupuolittuneena sellaisena.
– Lestadiolaisuutta ei voi sivuuttaa. Se läpäisee pohjoisessa yhteisöjen elämän. Sen eri haarojen johtajaurokset ovat koonneet oman laumansa, saaneet kanavan johtamiskyvyilleen, tyydytyksen vallanhimolleen. He ovat nostattaneet uskonsotia. Lestadiolaisten joukosta on löytynyt tavattoman hyviä organisaattoreita, ihmismielen insinöörejä. Ei kai ihme, että liike kukoistaa edelleen. Kirjallisuuteenkin riittää ainesta.
 Kellokummun näkökulma lestadiolaisuuteen on ulkopuolisen. Hän on käynyt seuroissa, mutta ei tunne vetoa uskonnollisuuteen.
 – Usko ja sen ilmenemistavat tarjoavat väylän ihmisen sisäiseen ajatusmaailmaan. Kirjailija on biologi, ihminen näyte hänen pihdeissään.
 Kaikenlaista oikeaoppisuutta ja lokerointeja vierastavana hän ei kuitenkaan asetu todistamaan kenenkään valintoja vääriksi. Aatteet syntyvät aina johonkin tarpeeseen, jokainen siis kulkekoon polkujaan.

Kellokummun yhtälö, perinnäiset aiheet ja moderni, pelkistetty kerronta muodostavat tehokkaan vaikutelman. Kerronta on verkkaista mutta napakkaa, omalla poljennollaan kulkevaa, omaperäisyydessään tuoretta. On kuin perinteisestä kansankuvauksesta olisi pyyhitty pölyt ja näkökulma tarkennettu naisten maailmaan – maailmaan, jossa elämän kiertokulku on konkreettisimmillaan.
– Naisten aika meni arjen askareista huolehtimiseen, ja leskeksi jääneiden osa oli huono. Äitinikin sai monet vedet kantaa ja monta miniänitkua itkeä. Selviäminen edellytti kekseliäisyyttä.
 "Ei kallokas ole kenkä, ei nulppo ajokas, eikä nainen ihminen. Loppuun oli ajettu." Särkymävaran Sylvi synnyttää lapsia sänkeen ja hankeen, loppuunsa saakka, eikä Maan äitejä – muotokuva anna sen lohdullisempaa näkymää naisen elämästä. Ullasta, kahdentoista lapsen äidistä, joka oli taitaen ja tarkasti suoriutunut askareistaan – perhe oli ollut kylläinen, pirtti siisti, karja hoidettu, vedet kannettu ja mies palveltu – tulee vanhana hajanainen kuin ikäkulu pärekoppa.
 Raamattuun parodisesti viittaava Miksi Saara nauroi? kuittaa epäoikeudenmukaisuuden. Sulo, pienviljelijä, tietää että Jumala antaa uuden vaimon, jos entinen sattuu kuolemaan synnytykseen. Syytä vaimonsa nauruun hän ei onneksi tiedä: Saara iloitsee "verenpainelääkkeeksi" saamistaan e-pillereistä.

Monet kertomusten työt, esineet ja tavat ovat nykylukijalle jo outoja. Marhaminnat, hamutat, saverikot ja jantantaarat kummittelevat vain vanhainkodissa noutajaa odottelevan hevosmiehen mietteissä. Kuvattua maailmaa ei enää ole. Kellokumpu näkeekin työnsä hyvästeinä pohjoisen kylille, jotka katosivat muuttoliikkeen ja elämäntavan muutoksen myötä.
– Tavallaan kirjoittamiseni on hyvästijättö kadonneelle elämänmuodolle, pienhistoriaa aikalaisen silmin. Historian suuret kaaret on jo kirjoitettu, on pienten aika, aika kertoa elämän kovasta leikistä.
 Pikkukylät ovat autioituneet, koulut ja postit lakkautettu, ihmiset lähteneet työn perässä etelään. Jäljellä on vain jokunen mummonraato ja honkautunut ukonkoikkura.
 Tarinat ja niiden maailmat elävät kuitenkin niin kauan kuin joku jaksaa niistä kertoa.
– Vaikka muistot menneisyyden ihmisistä ja tapahtumista olisivat jo haalistuneet, kutistuneet sormen mittaisiksi, elävät ne kääpiöelämäänsä, vaikuttavat tekemisiin, tahdottiinpa tai ei. Koskaan niistä ei kokonaan pääse.
 Poistuessa on kirkas talvipäivä taittunut jo hämärään. Kahvitellaan vielä tovi. Suunnitelmiaan tulevan varalle Kellokumpu ei osaa sanoa. Elellään päivä kerrallaan.
 Kirjavaa lintuaan hän odottaa yhä.

Helmi Kellokumpu (s. 1925) on sallalaissyntyinen, nykyään Kuivaniemellä asuva kirjailija.
Esikoisteoksensa, nuortenromaanin Rajakylän lapset Kellokumpu kirjoitti WSOY:n kirjoituskilpailuun, ja se julkaistiin 1961. Kirjoittaminen jäi kuitenkin liki neljäksikymmeneksi vuodeksi, kunnes vuonna 1998 ilmestyi kertomuskokoelma Lasteen alaisia (1998). Se on saanut jatkokseen teokset Havun takana (Runeberg-palkintoehdokas, 2000) ja Riukuaitaa (2004).
 Kellokummun novelleissa uutta Suomea rakennetaan sodan hävittämille perustuksille. Kansakoululaitos levittää ilosanomaansa ja lapsia riittää särkymävaraksi asti. Yksittäiset ihmiskohtalot ja sattumukset Kellokumpu kertoo hersyvän tarkkaan. Etäännytettynä näkökulma tavoittaa jotain yleistä yli yksityisen kokemuksen:
Nanni Katri leikkaa leivästä pitkän siivun, sivelee sen voilla, jossa karkeat suolarakeet kiiltävät. Jostakin mielen pohjalta nousee kuva, kuin pastelli. Hän näkee tuon keskenkasvuisen tytön kököttävän kauhtuneessa karttuunimekossa rannan nurmikkotörmällä, osana ympäristöä, luonnon kämmenellä, selittämättömän silmän alla. Kun hän katsoo kuvaa, hän tietää katsovansa sisimpänsä ytimeen, siihen, mitä on.
Opetusministeriö on myöntänyt Kellokummulle valtion taiteilijaeläkkeen tunnustuksena hänen kirjallisesta työstään.

Helmi Kellokumpu täytti 80 vuotta maaliskuussa 2005.

Jaana Märsynaho

Jälki
Hän oli Merja-Marja, Tommin ihana nainen,
varmalla puheella, vesisateen vihkimät.
Siihen tuli Ale, tietty tyhjänpuhuja ja
väärinmuistaja. Pikkupäissään ja kateuksissaan
pyörtänöhuoraksi nimesi yhden miehen naisen,
pani epäilyksen itämään.
Tommi, se tulisukka, meni ja päsäytti
aivonsa pellolle.
Taivaanranta katosi, puutarhaan satoi tuhkan.
Joskus vievät askelet veräjäpuulle. Vientonen
tuulenhenki värähdyttää silmäluomia, poskipäihin
nousee punerrus. Kuuma käsivarsi kientyy lantiolle.
Vain aistien harhaa kaikki.

S.O.S
Meitä oli joukko ilosia poikia täällä havun takana,
taikka fiinimmin periferiassa. Ja naiset olivat tulleet krantuiksi.
Ennen oli paremmin: Miehellä saattoi olla kaksi akkaa.
Toisen pani navettaan, toista näytti ihmisille.
Tuumattiin, mitä kukanenkin kiihkeimmin toivoi elämältä.
Yks Unto halusi olla kahvimylly. Meitä nauratti. Unto
pääsi kahvimyllyksi. Toisetkin pääsivät.
Jotenkin keikahtivat asiat väärille jengoille. Täällä
ei ole enää ainuttakaan ukkomiestä. Kaikki naidut miehet
ovat akanmiehiä.
Hoi, tasa-arvovaltuutettu. Täällä olisi nuijalle töitä.

Leskirouvan jeremiaadi
Voi äiti näitä päiviä. Nuorena nappasi
miehen kuin täin korvalliselta. Jo piti
olla sorja. Oijoi.

Nyt on hakemisessa.
Kuinka ovatkaan sankarit kaatuneet ojiin
ja allikoihin, viinapirun villitsemät.
Valkkaa siinä sitten.

Helmi Kellokumpu