Joulukuu 2006

Teksti: Antti Leikas

Puna-armeija, poliisi ja luovuus

Nuorena kopeana miehenä jouduin riitelemään Tampereen yliopistossa luovan kirjoittamisen kurssin vetäjän kanssa luovuuden käsitteestä. Luennoitsijan mielestä luovuutta oli se, kun hän ystävineen keksi kysyä vanhaa rautatieasemaa vuokralle asunnoiksi. Minun mielestäni minä ja ystäväni olimme luovia kun hoksasimme yön kähmeessä ruuvata irti pysäköintiaikaa rajoittavan lisäkyltin kesäduunikerrostalon pihan liikennemerkistä. Tuijottelimme luennoitsijan kanssa toisiamme vihamielisesti, eikä kirjoitustyö päässyt käyntiin. Parikymmentä vuotta myöhemmin olin kuuntelemassa luovuuskonsulttina esiintynyttä Mato Valtosta suuren insinööritoimiston maksamassa tilaisuudessa. Konsultti Valtonen kertoi, että luovuutta oli se, kun hän ystävineen oivalsi kysyä Puna-armeijan kuoroa laulamaan yhdessä Leningrad Cowboysin kanssa Helsingin Senaatintorille.

Esimerkeistä päätellen on luovaa, kun keksii ystävänsä kanssa tehdä jotain, mitä ei ole kuullut kenenkään muun tehneen. Luovuus tarvitsee ystäviä. Toisaalta se tarvitsee oivalluksen ja käsityksen siitä, että on keksinyt jotain uutta. Ei haittaa, vaikka käsitys olisi väärä, jos luova hetki on jo iskenyt ja uusi ajatus syntynyt.

Edelleen voidaan havaita, että luovasta keksinnöstä ei välttämättä seuraa taloudellinen menestys, paitsi Mato Valtosen tapauksessa. Luovan kirjoittamisen opettajasta en tiedä muuta kuin sen, että hän jätti kurssin kesken. Minä puolestani jouduin selittelemään poliisiautossa, miksi roikuin kesäyönä vantaalaisessa liikennemerkissä lenkkiavaimen kanssa.

* * *

Luovuus on hengen liikettä, jolle aine antaa näkyvän muodon ja taivutuksen. Kun atomit löydettiin, jyrkimmät materialistit pitivät todistettuna, että henkeä ei ole. Kaikki on atomien liikettä, neronleimaukset neurologisia nytkähdyksiä, hullu rakkaus kemiallinen häiriö. Tämä lienee edelleen virallinen luonnontieteellinen selitys, mutta aiheesta ei paljon keskustella, koska hengen olemassaolon kieltäminen tuntuu kiusalliselta. Jostain syystä hengen ja aineen erillisyys mukailee paremmin arkihavaintoa.

Geeniteknologian ja alkion kantasolututkimuksen myötä pohdinta hengestä ja aineesta on saamassa uusia ulottuvuuksia. Atomit eivät tarjonneetkaan ylitystä ylittämättömälle, siltaa hengen ja aineen välille. Voiko selitys löytyä siitä maagisesta hetkestä, kun alkion kantasolun DNA-rihmat alkavat kiertyä kudelmaksi, josta kehittyy minuus, yksilö, ihminen?

Antti Leikas