Katariina:

23.7.

Ovat kovasti pohtineet lehden identiteettiä. Minäkin, joka en löydä edes omaani, miettimässä näitä ikuisuuskysymyksiä. Me emme ole sanomalehti, me emme välitä objektiivista tietoa. Tietomme on välttämättömästi värittynyttä. Luommeko taiteilijoista oman taideteoksen omilla artikkeleillamme? Päätoimittaja on aina ollut visionääri. Harkinnut mielessään näitä kysymyksiä, tuonut artikkeleissaan esiin yksilön, yksilön kokemuksen, näistä kokemuksista syntyy osa yhteisön kokemusta ja näin uskomme muuttavamme rehvakkaasti maailmaa. Ainakin yritämme, sanon, maailmassa on niin vähän yritystä.

Omakohtaisten kokemusten välittäminen on silti eri asia kuin tutkia tekstissä omaa identiteettiään, tuoda häiritsevästi esiin salaisuuksiaan, havaintojaan, heikkouksiaan. Toimittaja ei saa olla egoisti eikä etenkään säälittävä. Taiteilijakaan ei saisi olla säälittävä vaikka onkin, fiksuimmat peittävät sen. Ihmiset eivät siedä heikkouden osoittamista, pelkäävät sitä itsessäänkin.

Tänään alkaa Qstock, pohjoisen ylpeys kesäjuhlakentällä, viimevuotinen yleisömäärä odotettuun nähden kolminkertainen, tänä vuonna liput ovat loppuunmyytyjä jo ennen tapahtumaa. Minä olin tähtireportteri, Päätoimittaja kertakäyttökamerallaan ammattikuvaajani. Vietimme suurimman osan ajasta vip-tilassa halvan oluen houkuttelemana, kohtaamiset julkimoiden kanssa olivat tynkiä ja epäammattimaisia. Päätoimittaja nappasi kamerallaan kuvan naisartistista, josta ei ollut koskaan kuullutkaan. Minä esitin ujosti kappaletoiveen erään yhtyeen jäsenelle, joka murahti takaisin, ettei ole varma, voiko vaikuttaa asiaan. Myöhemmin kävi ilmi, että kyseessä oli bändin roudari Pasi. Näyttivät kaikki niin samalta. Jopa Tommi Liimatan tapaaminen meni myttyyn, vaikka hän oli jo tuolloin ollut Kaltion kolumnistina jonkin aikaa. Toimittajat – tässä kohtaa täytyy puolustautua ja väittää, ettemme olleet läheskään ainoat – käyttäytyivät huonosti, potivat ammattitautiaan. Aamulla heräsin artikkelin aiheet nollassa, Päätoimittaja oli mennyt hukkaan, niskaa kivisti kummallisesti. Myöhemmin muistiin hiipi mielikuva Tehosekoittimen keikasta Acid Cineman ja Oulun musiikkivideofestivaalien taiteellisen johtajan kanssa anniskelualueen pöydällä päätä nakkelemassa, Päätoimittaja oli kadonnut risteyksessä, kun pyörät olivat sattumanvaraisesti kääntyneet eri suuntiin. Voi häpeää.

Olisivatko ihmiset voineet lukea festivaalista ja vip-tilan tunnelmista, jos toimittaja olisi käyttäytynyt asiallisemmin, tehnyt taustatyönsä, sopinut haastattelunsa etukäteen. Nyt he jäivät nuolemaan näppejään. Kyse oli siis minusta, minä olen tärkeä. Minä olen tietolähde. Tämä kaikki on toimittajan vastuulla. Toimittaja on se, joka vihoissaan antaa artistille huonon leiman. Toimittaja on se, joka nostaa aloittelevan taiteilijan huippukastiin. Toimittaja on se, joka raportoi sodista ja kansanmurhista, näkee sen, mitä tullaan totuudeksi kutsumaan, vaikka tämä totuus onkin vain hänen subjektiivista totuuttaan, sirpale hänen omaa näkemysmaailmaansa, näkökulma toimittajan identiteettiin.

Ja toimittaja on, kuten kriitikot, alhainen liero ja odotettu ylistäjä, vallankäyttäjä ja pateettinen märehtijä.

                                                                                                    Seuraava jakso >    

                                                                                                    sisällysluettelo >>