Minun pohjoistani rajaavat pilvet ja kuu. Siellä on meri, merellä veneet ja viiltävä tuuli. Veneillä puiset airot, vakavat soutajat, tuulella joka ilta uusi laulu. 

Meren takana sumuinen ranta, siellä lehtipuut, laulava kieli ja hylätty puutarha, jonka ympärillä tummunut vanha aita. Puutarhan portti pysyy lukossa, mutta aidan yli pääsee kiipeämällä. Puutarhassa vanhat  korkeat tammet, rönsyilevä kasvusto, villinä rehottavat valkovuokot, vadelmapensaat, vadelmissa vihreät toukat. Sisiliskot auringossa kivien päällä. Istun niiden vierellä hetken. 

Puutarhan takaa alkaa lehtimetsä. Puiden takaa, ylhäältä kalliolta, katson mustaa saattuetta, jonka etummaisena mies kantaa pientä valkoista arkkua. Siirtolaisia, kuten minä, laulavat hiljaa ja matalalta. En tiedä mitä arkussa on. Jatkan matkaa. Metsän sylissä suuret jyrkät kalliot ja hylätty kivilouhos. Maassa makaa kyljellään toisiinsa nojaten erimuotoisia kiviä. Jotkut kivistä ovat hautakiven muotoon lohkottuja, ilman nimiä. 

Juoksen hypin kivien päällä. Mielikuvitus piirtää kivien väliin syvän meren ja korkeat aallot. Suuret mustat  etanat takertuvat kivien pintaan. Kuun ilmestyessä taivaalle etanat nostavat paksut sarvensa, työntävät niitä pilviä kohti. Ennustavat.

Matka tuolta rannalta tälle rannalle on pitkä. Se taittuu isossa laivassa, sen liukkaalla kannella ja alku on hankala. Pitää lähteä, asua eri paikoissa, ennen kuin voi jäädä. Tänne. Syysiltana takapihalla kuulen tuulen ja lokit ja melkein meren. Valot syttyvät ikkunoihin, ruoho on vielä vihreä, vaikka jo kylmä, puut ovat pudottaneet lehtensä. 

Puiden paljaiden oksien välistä näen kuun. Se on sama kuu, jota toisella rannalla melkein kolmenatuhantena iltana katselin. Kuu hymyili. Hymyilee se vieläkin, mutta harmaa harso peittää sen katseen.

Joskus harvoin jätän tämän kaupungin, sen kesyt varpuset, kivikadut. Matkaan koilliseen, katson miten maisema muuttuu. Metsä harvenee, jylhistyy ja monen hiekkatien ja mutkan takana minua on vastassa suo. Se ei muutu, eikä menninkäiset keijut siellä. Ne odottavat minua keskiyön juhliinsa, sitovat valkeat verhot kotiensa ovien eteen, hymisevät. 

Kävelen suon yli, kohti lampea. Kulkiessani tiedän, että minun pohjoiseni jatkuu myös toisen rajan taakse. En ole siellä käynyt, mutta olen kuullut kutsulaulut. Taivaalla on kuu, joka seuraa minua valotolppien, laivamatkojen, hiekkateiden, metsien, korpien halki.

Pia Ronkainen