Pohjoinen alkaa Limogesin korkeudella. Oikeastaan jo Briven kaupunki on minulle pohjoista, varsinkin sen belgialaisia rannikkokaupunkeja muistuttava, koksipölyn peittämä tiiliarkkitehtuuri ja köyhää keskusta kiertävä porvaristalojen nukkuva kehä. Kaupungin koko nimi kuuluu: Brive-la-Gaillarde. Minä käännän sen vapaasti: Vilun Hulivili.

Siellä toimii viimeinen oikea kurkkupoliklinikka. Viimeinen ennen tundraa. Viime viikolla minulle tehtiin siellä niin sanottu larynx-oscopia, jonka tarkoituksena on katsoa, miten pohjoiseen ihminen saa mennä. Minulta tietysti kiellettiin pohjoinen kokonaan. Tohtori Dufour (jonka nimi muuten tarkoittaa uunista tullutta) sanoi kädet puuskassa: "Dest fini le Nord, monsieur! Pohjoiseen teillä ei nyt ole asiaa! Olkoonkin että kotelonne on värkätty pohjoisessa mutta keuhkoputki ilmiselvästi suunniteltu etelän lehtipuualueelle. Välttäkää umpiopakattua, ilmatiivistä pohjoista. Se kuivattaa kidan kuin kidan Ja missä kuiva kita siellä virus! Suosikaa aina Lounasta. Älkää unohtako vesipiippuanne. Istukaa aina juomapaikkojen välittömässä läheisyydessä."

Kylmän vihat äänihuulissani minä ajattelen nyt maantiedettä ja yritän siirtää kompassin magneettisen pisteen ännästä ässään. Istun dordognelaisen pappilan salissa, takan ääressä ja hengittelen tohtori Dufourin minulle antamia höyryjä. Niillä on tarkoitus tyynnytellä talven hyyelmiä.

En siis yritäkään Limogesiin asti. Kylmä Limoges on kuin hyytynyt keitto haaleassa paljussa. Kuuminta siellä ovat sen viimeiset porsliiniuunit. Limogesin porsliini oli aikoinaan hyvinkin haluttua. Sen parhaita tuotteita matkittiin aina Böömissä asti. Pyhiinvaeltajat käyttivät "Limogesin reittiä" mennäkseen Santiago de Compostelaan ja teetättivät emaljirasioita, pyhäinjäännöslippaita, juoma-astioita ja tietysti kenkiä mennen tullen. Sitten Erasmus Rotterdamilainen luki tyhmien joukkoon kaikki ne, jotka "lähtevät toivio-retkelle Jerusalemiin tai Roomaan tai Pyhän Jaakobin haudalle Espanjaan, missä heillä ei ole mitään tekemistä, ja kotona vaimo ja lapset puolestaan kärsivät kurjuutta." Lisäksi alettiin epäillä oliko apostolin ruumis haudattu sinne päinkään. Joku oli nähnyt hänen luunsa Toulousessa. Joku toinen peräti Madeiralla. Muutenkin pyhiinvaeltajien joukossa alkoi liikkua yhä enemmän retkuja ja suoranaisia varkaita. Tämä ei tiennyt hyvää Limogesille. Vieraanvara ja kestiystävyys loppuivat. Porsliini ja kengät muuttivat takaisin halvempaan Kaakkois-Aasiaan. Lämpötila laski kymmenen astetta. Sydämet jäähtyivät. Ja lompakot. Vaikka Limoges onkin nyt levinnyt Toulouse-Pariisi valtatien varteen, on suorastaan tyrkännyt kitansa valtatien päälle, harva viitsii enää pysähtyä.

Limogesista pohjoiseen – sillä Limogesillakin on pohjoisensa – siellä sijaitsee Orleans. Me muistamme tietysti sen neitsyen. Neitsyt kuumeni ja soti ja tyrkki pohjoista etelään ja toisinpäin. Meni vähän sekaisin ilmansuuntien kanssa, ja niin hänet lopulta poltettiin kaukana kotoaan Rouenissa, ja vielä kerettiläisenä.

Nyt Orleans kelpaa enää Le Penille, äärioikeistojohtajalle, joka on ottanut neitsyen suojelukseensa, tehnyt hänestä airuensa ja viettää kaupungissa yhden ylpeän iltapäivän kerran kylmässä kesässä. Ja ylistää pohjoista, sen karaisevia voimia, ilmastoa ja kaikkea mikä on vaaleata. Mutta missä hänen pohjoisensa on, sitä ei tiedetä. Onko se "petit nord" eli Flanderi vai onko se peräti arktisten legendojen ja susien "Le Grand Nord"?

Etelä on Le Panille taas ytä kuin voro ja kaikki kierous. Hän inhoaa etelää, varsinkin Algeriaa, joka varasti hänen toisen silmänsä. Tyhjään kuoppaan istutettiin pohjoisessa lasisilmä. Sanomattakin on selvää että minä ja Le Pen olemme eri mieltä ilmansuunnista.

Chateauroux on jo niin pohjoista että kuura peittää sen kolmanneksen vuodesta. En ole sinne vielä uskaltautunut. Siellä on nyt avattu ympärivuotinen luistinrata ja sairaala tietysti täynnä lonkkavikaisia ja verisiä neniä. Kaupungin vaakunassakin torni liukastelee ja kaatuu!
 
Mainostavat että ruoka on siellä rustiikkia ja tukevaa. Tarkoitettu keräämään hylkeiden malliin tuhti kerros laartia nahan alle Solognesta puhaltavia viimoja vastaan. Olleeko siellä edes minkäänlaista miilunpolttajan majaa jossa lämmitellä? Kun huurteinen, pohjoista kohti sinnittelevä juna pysähtyy Chateauroux'n asemalle, ovia ei tahdo saada auki. Aivan kuin ylempi voima kehottaisi matkaajaa pysymään junassa.
 
Minne asti roomalaisten pitikään nousta aikoinaan puolustaakseen raukkoja rajojaan! Asterix ja Obelix rehentelivät koko Gallian puolesta ja Panoramix (Akvavitix) keitti heille sellaisen nyrkkitotin että viisikymmentä falangia menetti suuntavaistonsa ja lensi takaisin Roomaan. En ymmärrä miksi piti olla niin uhmakkaita. Jos roomalaisten olisi annettu asettua, lämmin sirocco olisi jäänyt heidän pepluumeistaan Galliaan ja meidän kaikkien olisi nyt helpompi hengittää.
 
Mutta vielä pohjoisemmaksi on joidenkin mentävä! Jos menette Vierzoniin, mitä kyllä suuresti epäilen, älkää unohtako töppösiä ja taiteltavaa saunaa! Ilmasto alkaa olla sellaista, että repii vahvemmatkin keuhkot ja nenästä tippuu räkäisiä jääpuikkoja

Vierzonissa on, niin kuin missä tahansa siperialaisiessa gulagissa, täisauna, musta pörssi, ja pari huoraa. Kynnysrahaa kysytään kaikkialla. Kirkko on luopunut tehtävistään mahdottomuuden edessä. Urut ovat tukehtuneet. Joku soittaa raihnaista posetiivia niin kuin se vanhus Schubertin Winterreisessa.

Sata kilometria Vierzonista pohjoiseen avautuu napapiirin ahdistavin tasanko. Sitä kutsutaan Ile de Franceksi, Ranskan saareksi, kuten Etelämantereen kohmeisia, muodottomia kenttiä kutsutaan hellitellen milloin Pikku Senegaleiksi milloin Aurinkosatamiksi.

Ranskan saaren keskellä kohoaa kaupunki, jota roomalaiset kutsuivat Lutetiaksi, johtaen sen todennäköisesti latinan sanasta "luteus" eli loka, törky. Se joka Lutetiassa on käynyt, tietää mitä tarkoitetaan. Missään maailman kaupungissa ei ole niin paljon jäätynyttä koiran kakkaa. Vai susiako ne ovat?
 
Gallialaiset keksivät vaihtaa nimen Pariisiksi. Ei auttanut. Törky ei kadonnut. Jo 1400-luvulla Pariisia pidettiin Euroopan ahtaimpana ja törkyisimpanä kaupunkina. Ja kylmänä. Pohjoiset kaupungit ovat aina vetäneet puoleensa köyhiä ja muualta karkotettuja, jotka kuvittelevat niissä saavansa osansa lämpimästä liedestä. Kuninkaat eivät olisi millään halunneet sinne asettua, hallittuaan niin kauan jossain täälläpäin, viinin ja viikunapuun korkeudella.

 
Sitten Henrik IV Tollo keksi änkeytyä hoveineen Pariisiin ja sanoi: "Onhan Pariisi toki yhden messun arvoinen." Messu tarkoittaa kirkossa vietettävää kylmää hetkeä.
 
Kaupungin keskellä kohoaa, niin kuin runoilijat sanovat, kivettynyt pitsi nimeltä Notre Dame. Kaikenlaisia omituisia kymertyneitä hirviöitä pyrkii ylöspäin "Meidän Rouvamme" kupeilla. Niiden kohoava reitti on jäätynyt kuin liian varhain sulanut puro. Lupauksista huolimatta lämmin ei kohoakaan ylöspäin, niin kuin rukoukset, vaan päinvastoin pakenee takaisin sinne mistä tuli.

Lehterit tärisevät Sorbonnessa, kun siellä riidellään, onko tulossa jääkausi vai kevät. Ja siitä onko taivaassa kuumaa vai kylmää, ja millä Danten mainitsemalla helvetin lauteella on kaikkein kuuminta. Intelligentsija on aina uskonut riitelyn lämmittävän.

 Neuroottiset eksistentialistit istuvat kintaat kädessä, tuhat myssyä ja pannumyssyä päässä Saint Germain des Prés'n jäätävissä kahviloissa. Joku yrittää tervaisilla keuhkoillaan puhaltaa näköreikää ikkunaan. Ei onnistu. Sartre on jo aivan valkoinen. Yhtä valkoinen kuin Beauvoirin silkkihuivi. Mustaa on ainoastaan hänen muinainen kahvinsa. Tuntuu kuin kaikki laulaisivat Purcellin tuttua, Kuningas Arthurin kylmää aariaa: "Mun antakaa vain jäätyä uudestaan!"
 
Mutta minä istun tukevasti suuressa nahkaisessa lepotuolissani ja höyryhengitän Suomesta tuotetulla vesipiipullani enkä tahdo jäätyä. Katson lämpimästi takkaa, jossa tohisten ja ihanan omahyväisesti palaa dordognelainen ikivihreä lehtipuu. Se sanoo: J'y suis, j'y reste. Täällä olen ja pysyn.

On totta että pohjoisen jäätyneestä kaupungista koilliseen on vielä jokunen kaupunkipahanen, aivan kuin jonkin taudin etäispesäkkeet. Brygge ja Knokke ja Haarlem. Kirkot ja hotellit on tehty jäästä. Se ei ole fabulaa. Legendan mukaan kaikki Beneluxin kuningattaret muuttuvat kerran vuodessa lumihiutaleiksi ja lentävät Monacoon. Sitten on vielä jäisiä tulppaaneja, hyytyneitä tuulimyllyjä, Friisin maan hytiseviä dyynejä, joilla jotkut muinoin yrittivät rakastella ohimennen. Viimeisenä Aurinkokuningas. Nyt ei ole ketään panemassa aurinkoa rysään. On vain kaksi pyryä: Bryssel kaupallinen ja Bryssel ei-kaupallinen.

Joku epäjumala kehotti ihmisiä muinoin nousemaan kohti pohjoista. Tekemään sieltä käsin kaikki toiviomatkansa etelään. Tiedetään mitä siitä tuli. Ei kerta kaikkiaan mitään. Satelliittikuva todistaa. Ja kolesterolitaulukot.

On hyvä muistella miten kävi Descartes-poloiselle. Ruotsin kuningatar Kristiina kutsui ajattelijan luokseen, ja koska Descartesilla oli juuri silloin pää täynnä juttuja, mutta kirstu tyhjänä, hän tuli ulos leivinuunistaan, jossa hänen oli tapana ajatella, otti reen alleen ja lähti Tukholmaan. Siellä hän sitten jäätyi ja kuoli vuonna 1650. Älytöntä! Ihminen, joka oli ilmoittanut voivansa ajatella vain uunissa, lähtee Ruotsiin opettamaan ajattelua! Ihminen, joka oli kehottanut kaikkia ensin epäilemään, joka jätti jälkimaailmalle epäilyttävän mietelmän: ajattelen, olen siis olemassa, nousi lämpimästä vuoteestaan kello viisi joka aamu ja tietysti sai ruotsalaisen keuhkokuumeen!
 
Onneksi minä istun täällä. Tuossa on tiikerintalja. Se siirtää ajatukset Bengaliin. Tuossa arabialainen taikamatto. Ja taikamatolla kartta ja kompassi. Muistelen varovaisella hellyydellä Katri-Helenan suositun letkajenkan sanoja:

"Tiukka mutru huuleen,
selkä vastatuuleen
Se on pohjoinen!
Tuuli kaikki tietää
tuuli kaikki sietää
tunnen kyllä sen! ..."

Käännän kuitenkin toipilastuolini etelään päin. Otan kiikarin. Ja kompassin. Tuolla on Toulouse, Sevilla, Cordoba ja ne maat, joissa keksittiin haukkametsästys ja kyyhkyslakat!
 
Siellä on oikea etelä. Siellä missä kyyhkyslakat nousevat neljälle tai peräti kahdeksalle kivijalalleen, joiden lentoaukoissa puhaltaa lämmin myötätuuli, ja joiden harjalla kyyhkyparit kuhertelevat ja laulavat Sylvian joululaulua nurinpäin.

Siellä ihminen rakentaa kyyhkyslakkansa tarpeeksi etäälle juottopaikasta niin, että poikastaan juottava kyyhkynen ehtii lämmittää veden kurkussaan lähteen ja lakan välissä.

Hannu Väisänen syntyi Oulusssa. Valmistui taiteilijaksi kahdeksanvuotiaana Oulunsuun kansakoulussa. Voitti poikien piirustuskilpailun Raatin seurakuntatalolla. Liittyi sittemmin kiertelevään lauluyhtyeseen nimeltä Record Singers, jossa Väisäsen lisäksi solisivat Mirja Airas, Outi Heiskanen ja Pekka Nevalainen. Yhtye esitti Tukholmassa lyhennetyn mukaelman Joutsenlammesta. Saatuaan kosketuksen kansainvälisyyteen, Väisänen päätti muuttaa Pariisiin. Kuvitettuaan sieltä käsin kansalliseepoksemme, hän siirtyi lounaisranskalaiseen kylään, jossa häntä odotti pappila ja kappeliurkurin viransijaisuus. Muisteli lapsuutensa kasarmeja kirjassaan Vanikan palat. Tunnetuiksi ovat tulleet myös hänen viikunahillonsa, joista käytetään nimitystä "Mélasse du Presbytère, eli Pappilan Tahmea."

Minun Pohjoiseni -sarjassa ovat aiemmin kirjoittaneet Hannu Niklander 6/04, Pentti Holappa 5/04, Hanna Hauru 3/04, Maarit Verronen 2/04, Maria Peura 1/04, Hannu Taanila 6/03 ja Markus Drake 5/03.