- Mää sanon vaan näin, että taiteilijan tulee tehdä parhaansa. Että taiteilijan tulis tuntea vastuuta omista teoksistaan niinku omista lapsistaan, se on paskapuhetta. Taiteilijalla on ainoastaan se leikkikehä, missä se on, ja sieltä saattaa lentää vaikka mitä paskaa silimille.

Jouni Kestin jyrkänoloiset mielipiteet pulpahtelevat esiin kuin vahingossa.

- Kyllä se yleisö ja ihmiset, siis terve väestönosa, pystyy erottelemaan, että mikä se on sitä taidetta ja mikä ei.

"Taiteen" kaiken kasvoilleen vyörytetyn aistimaterian seasta suodattamaan kykenevä ihminen on siis terve. Sairas on se, jolla ei tällaista sihtiä ole ja joka ei ymmärrä tai arvosta aitoa luovuutta.

Vaikeavammaisin väestönosa on yritysmaailma, jonka taiteesta puhuttaessa saa heittää "kylymästi hevonvittuun".

- Siellä on justiin ne tyhymimmät rahanomistajat jotka ei tiedä muista ku taloudellisista arvoista. Kuulin, että Oulun teknomiljonäärien luona oli käyny semmonen teos ku "Taistelevat metsot"; ne oli siinä sitä päivän ihaillu ja ryypänny ja ihimetelly kuin kallis se on.

Asiakkaitten vieraannuttaminen tarkoituksellisesti halveeraamalla voitaneen määritellä jonkinlaiseksi hulluudeksi. Taiteilijan työnantaja lienee kuitenkin aina viime kädessä se, joka teoksen ostaa.

- Mutta miksi mää semmosille möisin, jotka ei ymmärrä mun taidetta, vaan mittaa keihäänheittoa litran mitalla? Eihän lapsellekaan anneta semmosia leluja jotka se heti särkee. 
 

Eihän tässä ole mitään tolkkua. Yhdessä lauseessa taiteilija on kehässä leikkivä lapsi, seuraavassa lapsina ovat yleisö. Kesti vaatii "taiteen" tunnistamista ja arvostamista, mutta tähän kykeneviä aikuisia ihmisiä ei hänen retoriseen maailmansa tunnu mahtuvan.

"Taiteilijan työ ja tuotanto", Kesti kirjoittaa vuonna 2002 ilmestyneessä teoksessaan Musameduusan Sepalus-akatemia, "on itseisarvo, johon tulee tyytyä." Samoissa kansissa vaaditaan musiikkia vastaamaan "nykyaikaisen ihmisen tarpeisiin". Sitä, miten nämä arvot tunnistetaan tai mitä nämä tarpeet ovat, ei sitten tekstissä paljastetakaan. Politiikassa tätä saatettaisiin kutsua populismiksi, mutta jospa Kesti voisi yrittää selventää.

- Musiikin pitäs olla semmosta joka kolahtaa nykyihmiseen, ettei se katsomossa nuku; ei sitä pysty sen täsmällisemmin sanua. Taidemuodot on koiria, jotka puree karavaania.

Kestin musiikkia pohtiessaan Oulun Konservatorion [mikä] ja improvisatioryhmän vetäjä Timo Kinnunen päätyy samanlaiseen ajatukseen:

- Maailmassa on jo paljon muotonsa saanutta taidetta, jonka vastapainona tarvitaan jotakin uudistavaa ja kyseenalaistavaa. Valmiiksi koettu ei jaksa pitää virikkeistöä tarpeeksi korkeana.

Taiteeksi kutsutun todellisuuden osan tulee taistella mielen veltostumista vastaan. Jouni Kestin ensisijainen tehtävä on siis estää Jouni Kestiä tylsistymästä. Ulkopuoliselle jopa keskittymishäiriönä näyttäytyvä useammassa taidemuodossa työskentely paljastuu aktiivisuutta ja tekemisen iloa ylläpitäväksi voimaksi.

- Se on hyvä tässä tekijän kannalta, että jos kyllästyy maalaamiseen, voi alakaa säveltää, jos kyllästyy säveltämiseenkin niin voi kirjottaa, ja jos kirjottaminen käy tylsäksi voi taas säveltää ja maalata – tässä on tämmönen ruletti, joka pyörii.
 

Kestin työtä määritellessä onkin luontevampaa puhua yksilön luovasta tekemisestä kuin "taiteesta", joka käsitteenä korostaa yhteisöllisyyttä. Esimerkiksi Oulun taidemuseon entinen johtaja Ullamaria Pallasmaa kuvailee Kestiä "yltiöyksilölliseksi" kuvataiteilijaksi, joka "ei mahdu mihinkään asialliseen lokeroon".

Kinnunen näkee valmiisiin kategorioihin taipumattomuuden tärkeänä osana Kestille kehittynyttä välitöntä suhdetta tekemiseen korostaen taiteilijan esimerkillistä asemaa.

- Kesti on muistutus hyvin tärkeästä kulttuurin ulottuvuudesta, oikeudesta elää luovasti. Ja arvostettavaa hänessä on se, että hän saa yleisönsä ymmälle.

Kesti kuitenkin kieltää pyrkivänsä teoksillaan yleisön ärsyyntymiseen tai ihmetykseen:

- Jos jotkut kokee ajattelun moottoriksi tai sytykkeeksi minut, niin siihen voin sanoa vain, että ei multa oo kysytty mitään. Mää toimin näin, tahattomasti. Tää on automaatti, mää oon ihan lapsesta asti ollu tämmönen. Että turpiin tulemisen varmuudesta huolimatta oon aina tehny nämä kommervenkit. Mää oon yrittäny olla kiltisti, mutta siitä ei tullu mitään.

Kuin lukisi Matti Nykäsen haastattelua. Löin Merviä, koska rakastan. Tai toisin päin. Taiteen tekeminenhän ei sinällään ole rikos, mutta mikä muka tekee taiteilijasta niin etuoikeutetun, että hän voi olla ottamatta vastuuta omista teoistaan? Viedäänhän kleptomaanitkin jos ei telkien taakse, niin ainakin hoitoon.

- Mullakin on yksityiselämä, siviilielämä, henkilökohtanen tämmönen arki, että mää jään joskus itekkin ihmettelemään että miksi vittu tuokin piti tehä. Mutta sitten taas ajan kuluessa nämä asiat – varsinki jos ne liittyy taiteeseen – niin lunastaa paikkansa.

Ainoastaan historia, ajan kulku, voi tuomita teon tai teoksen oikeaksi tai vääräksi. Ei ole sellaista absoluuttista juridista tai moraalista lakia, jonka varaan ihminen tai yhteiskunta voi itsensä rakentaa.

En mainitse, kuinka lähellä Nietzschen oman moraalinsa luovaa Yli-ihmistä Kestin Taiteilija vaikuttaa olevan. Taiteilijan, Kesti painottaa jälleen, on vain tehtävä parhaansa. Kaikesta muusta on vastuu vastaanottajalla.

- Taide vaan herättää ihmisessä jonkun ajatusreaktion tai mielenkiinnon johonkin suuntaan. Ja se ihminen kun lähtee omaa liikkeelle lähtenyttä ajatustaan toteuttamaan, niin ei se voi olla taiteilijan vika, koska taiteilija ei vastaa sen asiakkaan ajatuksenjuoksusta.

- Taideteos on sillä tavalla arvaamaton niinku metsäkissa tai joku... saattaa tehä semmosen asian mitä ei ollu sovittu.

Taiteen tekeminen on käsityötä, jossa merkitsee "se istuminen, se kakku." Toisaalta Kesti painottaa myös taiteen vaatimaa "tolkutonta" lahjakkuuden määrää. Vaikka tässä näkemyksessä taiteilijuus näyttääkin vaativan ihmisyksilöltä lähes suhteettoman paljon, Jouni Kesti kieltää taiteen sinänsä pitämisen liian korkeassa arvossa:

- Ei taidetta passaa ruveta arvottammaan, tai kannata oottaa taiteelta liikaa. Sillä on tietty, pieni tehtävä tässä ihmisen rakennusmateriaalina mutta ei sen enempää.

Taide tulisi tuoda alas norsunluutorneistaan, joihin se on liialla arvottamisella vangittu.

- Taiteilijoille taide on ihan arkinen asia. Se on vahinko että se on eriytetty; se on justiinsa sitä taiteella keinottelua se sen eriyttäminen arkipäivästä. Kapitalisti kytkee taideteoksen niin että se on arvopaperi, jota se säilyttää kabineteissa ja pankkiholveissa.

- Eli taide aiheuttaa ajattelua; ajatteleva ihminen on hankala hallita, niin hallitsemishaluiset vievät taiteen pois näkyviltä.

Kesti ei todellakaan tunnu pyrkivän sanomisissaan minkäänlaiseen johdonmukaisuuteen. Eikö juuri tämä ajattelun aiheuttaminen ole arvokasta? Jos taideteos on kuin jonkinlainen amuletti tai muu taikaesine, zen-filosofian vastaukseton arvoitus tai seuramatkalta kotiin tuotu muistoesine, joka itsessään on turhaa rihkamaa mutta luomiensa muistojen tai ajatusten kautta manaa esineen kohtaamistilanteeseen arvaamattomia latauksia, niin eikö se ole kuitenkin tärkeä edes kuljetusastiana?

Ilmeisesti ei. Kestille esineellä ei ole päämääriä tai itseisarvoa. Ihmisellä on.

- Mulla on kolome lasta, kaks on jo maailmalla, yks vielä kotona... Lapset on lapsia, ne on arvokkaita, mutta eihän taiteella oo mitään arvoa. Se on... semmosia kuolleita esineitä, ja sitten niitä joku arvostaa. Se on joku semmonen perversio. Taiteen arvostaminen on perversio.

Tähän päädytään. Jos taiteella ei ole arvoa, tuskin millään muullakaan. Ei ainakaan rahalla. Aletaanko nihilisteiksi koko porukka? Jouni Kesti on elämässään päässyt siihen pisteeseen, missä huomataan, että tärkein asia maailmassa on puutarhanhoito, eikä sekään ole kovin tärkeää.

- Mää just pähkäilen sitä, että mikä se ihminen on, mikä ihmiskunta onkaan, onko tämä joku perseestä irronnu paska joka kelluu avaruudessa tietämättä miksi ja tietämättä alkuperäänsä, että mistä ravinnosta tämä paska on suodattunu. Että ei tämä taiteilijankaan elämä suurta oo, jos tuloksena on tämmösiä ajatuksia. Mutta ehkä se vapautuminen suuremmista harhaluuloista onkin elämisen arvoista.

- Kyllähän nuorempana oli mukava tehä taidetta, ku sitä luuli että sillä oli jotain merkitystä, mutta kun tämä mitättömyyden raja on näkyvissä...

Jouni Kesti? "Mitättömyyden rajalla"?

- Joo-o, näin se on... sillon nuorempana oli mukavaa, nykysinhän ei oo enää mukavaa. Että se on aivan sama sanonko mää juu vai jaa omasta työstä, sillä ei oo mitään merkitystä. Orja tekee työtä; sillon kun se laiskottelee niin sillon sillä on omaa aikaa ja on moraalisesti tuomittavissa.

Eli pakko on tehdä. Sisäinen pakko.

- Eihän minulta ole kysytty mitään, se on luonto joka teettää mulle, että jostaki syystä on jotakin lahjakkuutta minuun virrannut, niin eihän se oo minun syytä tai minun vika. Tai ansio. Ja ku ei oo muuta tekemistä, ei sais aikaa kulumaan jos ei säveltäis.

Höpö höpö. Romanttinen kuva riutuvasta, sisäisestä pakosta maailmantuskan taidetta luovasta nihilistisestä nälkätaiteilijasta on kaukana Kestin hyvinvoivan oloisesta habituksesta. Ei tätä miestä saata hyvällä omallatunnolla mieltää kenenkään tai minkään orjaksi. Ei edes itsensä.

- Onko tässäkään huoneessa taidetta... Se on – tottakai mäkin oon monesti kyyninen ja sillai puhun paskasti ja tällain, mutta jos ihan niinku totta puhutaan niin näin on että jos joku taide-esine pystyy tuottamaan älyllistä mielihyvää, tai ei niin älyllistäkään – perusinhimillistä mielihyvää – se on henkistä laatua – niin silloin ollaan tekemisissä jonkun tärkiän asian kanssa.

Ja eiköhän jokainen taiteilija kuitenkin jollakin tasolla halua tuottaa tätä mielihyvää myös toisille?

- Tottakai semmonen toivomus on. Mutta se ei taas kuulu mulle olla omahyvänen. Saahan mää ajatella mitä tahansa omissa aivoissani, mutta mitä se hyödyttää?

No niin.

- Jos ihan totta puhutaan, niin sillon kun opettelin maalaamaan niin oli tämmösiä ajatuksia. Mutta nykyään mää ihimettelen, että miten nää on niin kummallisia, että ei kai tämmösiä kukkaan jaksa katella. Kato nyt itekkin nuita; mää oon kuitenki laskenut sen sillain, että ei näitä kannata polttaa tai tuhota, ku eihän sitä koskaan tiijjä, se on niinku se vara...

Mutta loppujen lopuksi taide on tavallista. Samanlainen elämän osa kuin syöminen tai nukkuminen. Kerran reittilautalla Ruotsiin mennessäni satuin jakamaan hytin vanhoilla päivillään luontaislääkitsijäksi itsensä kouluttaneen entisen tehdastyöläisen kanssa. Miehen keho oli ollut täysin rikki, kunnes luontaisravinteilla sai suolensa toimimaan. Siitä se aukesi. Nyt juoksi jo maratonin. Taiteen tekeminen – tai ei sanota taiteen, sanotaan luova tekeminen – on niin kuin suolen joka-aamuinen toiminta, ei välttämättä kaunista mutta ihmisen terveydelle ensisijaisen tärkeää. Siksi seuraavakaan lausunto ei vaadi Kestin kaipaamia voimakkaita lainausmerkkejä.

- Mullehan kaikki on, taiteilijalle kaikki mitä se tekee on paskaa, se prosessi on tärkein. Mää pidän mun omia töitä ihan paskana. Ei mulla oo muuta... jos mää rupiaisin kehumaan, että voi vittu mää oon hyvä säveltäjä, niin miltä se kuulostais? Se ois karmeaa.

Tästä ei voi enää jatkaa. Historia tuomitkoon. Se vain pitänee vielä mainita, että haastattelun aikana Jouni Kesti nauroi usein.

Lue toimittajan litteroima alkuperäinen, kolmetuntinen haastattelu kokonaisuudessaan >>

          Avotsivut, Jouni Kestin toimittama verkkojulkaisu. Esillä myös Kestin maalauksia >>