Etusivu Arkisto Toimitus Haku Tilaus Yhteistyössä Elintilaa!-kirjoituskilpailu In English
 
  Teatterin kokemisen erityisyydestä. Antti Leikas

Aikakauslehti
www-artikkelit

Helmikuu 2007

 

Teatteri herättää suuria tunteita, kuten sen on tarkoituskin. Tunteet kuohuvat myös muualla kuin näyttämöllä, katsomossa tai lämpiössä. Räiskyviin keskusteluihin osallistuvat teatterin harrastajat ja ammattilaiset sekä etenkin ne, jotka eivät vapaaehtoisesti katso teatteriin päinkään, edes kiikarilla.Olen itse heikonlainen teatterin katsoja. Pitkästyn helposti, alan nuokkua, vilkuilen kelloa ja lasken minuutteja väliaikaan. Paitsi jos esitys on hyvä – silloin kaikki on toisin. Hyvässä esityksessä arki unohtuu ja vatsanpohjassa on mukava lämmin tunne, kuin olisi kaatanut mukillisen kaakaota housuilleen. Ero huonon ja hyvän näytelmän välillä on huikeasti suurempi kuin vaikkapa hyvän ja huonon elokuvan. Huonoakin elokuvaa saattaa katsoa kun muuta tekemistä ei ole. Huonon näytelmän tuijottaminen on piinaa, miinusmerkkistä aikaa, pois minulta ja elämästäni.

Jokin teatterissa askarruttaa. Miksi se koetaan niin tarpeelliseksi, että suuri osa Suomen kaupungeista ylläpitää kunnallista teatterilaitosta, siinäkin vaiheessa kun rahanpuutteen vuoksi vanhainkodissa on viisi puuropäivää viikossa? Onko teatteri kaupungin sivistyksen mitta? Ulkoisen vai sisäisen?


Oulun kaupunginteatterin rakennus
suljettiin vuonna 2002 lähes kahdeksi vuodeksi peruskorjauksen takia. Remontin budjetti ylitettiin railakkaasti, kuten tapoihin kuuluu. Teatterin toiminta siirrettiin remontin ajaksi Atrian vanhaan makkaratehtaaseen, ja rakennus sai samalla nokkelan nimen 'Teatria'. Mitä olisi tapahtunut, jos massiivisen muutto-operaation sijaan teatteri olisi yksinkertaisesti vain pantu kiinni? Teatterin työntekijät olisivat olleet lomautettuina ja ihmetelleet että mitä perkelettä.

Mitä Oulun kaupungille ja sen ihmisille olisi tapahtunut? Kuinka monen elämän laatu olisi huonontunut? Miten pian olisi havaittu, että ilman teatteria ei voi elää? Vai voiko?

Teatterilaiset olisivat aikansa kiroiltuaan alkaneet kuka pakkailla kamppeitaan, kuka opiskella konduktööriksi tai lähihoitajaksi. Osa olisi merkannut kalenteriin rastin, milloin pitää palata töihin ja sitä odotellessa lueskellut Volter Kilven tuotannon.

Olisiko joku havainnut kaupungilla leviävän levottomuuden ja kuhinan: täältä puuttuu teatteri? Ylioppilasteatterin ja Akseli Klonkin esitykset olisivat olleet tupaten täynnä jo muutaman kuukauden; viimeisistä lipuista olisi käyty yhä väkivaltaisemmiksi muuttuvia mellakoita. Muutama teatterin joutilas ammattilainen olisi nähnyt tilaisuutensa tulleen ja ryhtynyt teatterialan yrittäjäksi: Idea paperille, porukka kasaan, starttirahaa TE-keskukselta, Finnveran takaamaa lainaa pankista, tilat penkit ja pensselit ja ensi-iltaa ulos. Kohta teattereita olisi ollut kolme taikka neljä.

 

Väliajalla konjakkia, erätauolla olutta

 

 

 

Teatterin kokemisen erityisyydestä

 

Teksti: Antti Leikas
Kuva: Hanneriina Moisseinen


 

 

Eräs Kaltion avustaja kirjoitti
minulle tammikuun alussa
kiukkuisesti, että teatteri on
turha aihe käsiteltäväksi
lehdessämme, ainakin
monen jutun verran.
– Oululaisten teatterimurheet
eivät muuta maata koske, ja
komeljanttarit pelleilkööt
omilla rahoillaan, hän jatkoi.
Erityisesti häntä sieppasi,
että 'teatteri-ihmiset ovat
melko sietämättömiä'.
Olin samaa mieltä etenkin
viimeisestä asiasta. Tosin
jouduin jatkamaan pitkän
listan muita elämän aloja,
joihin liittyvät ihmiset ovat
myös erityisen sietämättömiä.
Teatterin käsittelystä emme silti
 luopuneet, sillä sopiva määrä kontakteja sietämättömiin ilmiöihin ja ihmisiin pitää mielen ja kehon virkeänä.


 

 

 

 

 

 

 

      'Teatterielämys'
      © Mikko Perkoila (1982)

      Menin kerran teatteriin.
      Teatterissa näyteltiin 
      jotain kuuluisaa näytelmää 
      mahtavaa ja surullista
      jonka nimeä en muista
      enkä muista tekijääkään.
 
      Menin kerran teatteriin.
      Teatterissa naurettiin
      kun tuttu mies mainoksista
      lehden taikka kahvimerkin
      näyttämölle astui vain.
      Se oli vähän kummallista.
 
      Menin kerran teatteriin.
      Väliajalla näyteltiin 
      upouutta kampausta,
      timantteja ja helmiä,
      silkkiä ja minkinkarvaa.
      Siemottiin sherrylasista.
 
      Menin kerran teatteriin.
      Teatterissa naurettiin
      kun vain kuului näyttämöltä
      sana 'pieru' taikka 'paska'.
      Siinä oiva tunnustus
      ensi-iltayleisöltä.

 

 

 

 

 

 

 

 

Kun kaupunginteatteri olisi taas alkanut käynnistellä toimintaansa, olisi edessä ollut ankara rekrytointi. Yli puolet teatterin väestä olisi ehtinyt irtisanoutua lomautuksen aikana. Ouluun olisi virrannut etelästä uutta draama-ammattilaista ja kaupungin teatteri-ilme olisi nyt täysin uudenlainen. Raikas! Elävä! Ravisteleva! Pienet teatterit houkuttelisivat katsojia järjestämällä Rotuaarilla ja kauppatorilla säkenöiviä performansseja ja yllätysnäytöksiä. Lopulta teatterin uusi imu nähtäisiin jopa Kärppä-otteluiden vähentyneissä katsojamäärissä.


Teatterista on helppo
kuvitella kaikenlaista. Jotta en sortuisi pelkkään kuvitteluun,
kysyin Espoon Kaupunginteatterin johtajalta Jussi Helmiseltä neljä kysymystä. Helminen
toimi Oulun kaupunginteatterin johtajana vuosina 1986–1990. Kysymykset olivat seuraavat:

1.  Minä olen nukkunut monissa teatteriesityksissä. Mistä se voi johtua?

2.  Paras teatterikokemukseni on se, kun katsomon oven läpi lyötiin kirves.
     Mikä on mielestäsi kirveen asema teatterissa?

3.  Jännittävässä jääkiekko-ottelussa sanotaan olevan dramatiikkaa, siis draamaa.
     Voisiko jännittävässä draamassa olla hitunen jääkiekko-ottelua? Miten?

4.  Elokuvahistorian suurimmat koomikot ovat olleet taitavia kompastelijoita. Myös
     näyttämöllä kompastuminen näyttää hauskalta. Mikä kompastumisessa naurattaa?


Ja Helminen lähetti kirjeen:

        Tervehdys, aikakauslehti Kaltion päätoimittaja Antti Leikas.
        Lähetit minulle neljä kysymystä, joten vastaan kaikkiin viiteen.

        1.  Oletan, että kuhunkin teatterissa nukkumiseesi on oma syynsä.
        Minä nukun teatterissa (tai oopperassa) jos olen hyvin väsynyt.
        Jet-lagissa kerran nukahdin tahdostani huolimatta myös Robert 
        Wilsonin The Knee Plays -esityksessä. Joskus nukun tahallani, 
        koska uneni ovat alkanutta esitystä mielenkiintoisempia. En 
        kuitenkaan ole kuullut yhdestäkään tapauksesta, jossa koko 
        yleisö olisi nukkunut, josta lie tehtävissä johtopäätös, että 
        valvojia esitys kiinnostaa. Tunnen myös henkilöitä, joilla 
        on uniapnea, ehkä kannattaisi kysyä lääkäriltä?

        2.  Myös erääseen minun hyvään teatteri-kokemukseeni liittyy 
        kirveitä, useita. Sibiussa näyteltiin Andrei Zholdakin ohjaamaa 
        Dostojevskin Idiootin pohjalta tehtyä teosta. En nukkunut. 
        Saaritsan laulussa irtisanottu Niemisen kaveri minä näkee 
        puun vierellä kirveen. Kuulijan on pääteltävä mitä laulun minä 
        kirveeltä odottaa tai mitä sillä tekisi. Teatterin verstaissa on 
        kirvesmiehiä, heillä on töitä. Katsomon oven läpi kirves lyödään 
        joko harjoitellusti, jolloin se kuuluu esitykseen ja yllättää 
        katsojan, tai palopäällikön määräyksestä, jolloin jokin muu 
        seikka on yllättänyt sekä katsojat että teatterilaiset. 
        Kirveen asema teatterissa on hyvä ja pysyvä.

        3.  Voi. Ensi syksynä Espoon Kaupunginteatterissa on. Olin 
        80-luvulla mukana kirjoittamassa näytelmää TPS–Tappara. 
        Oulun Kaupunginteatterissa tehdessämme näytelmää Elmo 
        menimme näyttelijöiden kanssa Kärpät–Jokerit otteluun, 
        istuimme äänimiehen mikrofonin ympärillä ja kun muu 
        yleisö huusi Kärpät-Kärpät-Kärpät, huusimme me 
        Elmo-Elmo-Elmo. Saimme hyvän akustiikan tehosteellemme. 
        En nukkunut. (Kärpistä potkut saaneen Kari Mäkisen valmentama 
        Jokerit voitti, ja vei aikansa ennen kuin paha palasi takaisin.)

        4.  Hitunen jääkiekko-ottelua teatteriesitykseen saadaan 
        ammattitaidolla, hyvällä ohjauksella, kirjoittamisella ja 
        näyttelemisellä. Esityksen alkaessa yleisö ei voi mitenkään 
        arvata miten se päättyy, mikä on seuraava juonen käänne, 
        mikä käytetty kerronnan keino. Tähän pyrimme esimerkiksi 
        Oulun Kaupunginteatterin esityksessä Elämän musiikki. Omasta 
        mielestäni siinä pelaa ykkösketju, ei ota jäähyjä, eikä lopputulosta 
        voi arvata, vaikka kotijoukkue voittaakin.

        5.  Huono kompastuminen ei naurata. (Eikä herätä nukkuvaa.) 
        Hyvässä kompastumisessa naurattaa yllätyksellisyys, ajoitus, 
        elämänkaltaisuus ja inhimillisyys. Ja se, että se ei ole totta 
        eikä siinä kenkään loukkaannu.


Kuten vastauksista näkyy, Helminen tietää mistä kirjoittaa. Jotta asia tulisi käsiteltyä mahdollisimman monipuolisesti, vastaan vielä itse samoihin kysymyksiin.

1.  Olen nukkunut kun olen ollut väsynyt ja näytelmä on ollut tylsä. Olen taitava nukahtaja ja osaan tehdä sen lähes huomaamatta, ilman että notkahtava pää paljastaa temppuni. Proseduuri on tämä: a) jäykistän niskani b) kohdistan katseeni näyttämön taakse c) vedän hitaasti henkeä d) uloshengityksessä suljen silmäni e) nukun. Herään kun näyttämöllä tapahtuu jotain riehakasta, esimerkiksi lausutaan sana pieru taikka paska.

2.  Hienoimman teatterielämykseni olen kokenut Kajaanissa, kun katsomon oven läpi lyötiin kirves. Se säväytti. Kristian Smeds ei ole turha jätkä, vaikka onkin antanut julkisuudessa joskus typeriä lausuntoja. Muistaakseni pedofiileistä. Muistaakseni lausuntoon liittyi kirves. Olen itsekin sijoittanut näyttämölle kirveen. Kirjoitin 90-luvulla Oulun ylioppilasteatterille muutaman näytelmän, joista ainakin kahdessa kirveellä oli rooli. Yritin pitää mielessäni vanhoja draamaohjeita: jos näyttämöllä on kirves, sitä on käytettävä. Jos et tiedä miten jatkaa, pane mies tulemaan ovesta kirves kädessä.

3.  Tähän en osaa vastata itse lainkaan. Teatterissa juodaan väliajalla konjakkia, jääkiekko-ottelussa sama sessio on nimeltään erätauko ja silloin juodaan olutta. Kutsun joskus, mielestäni vitsikkäästi, teatterin väliaikaa erätauoksi. Olen käyttänyt sekä väliaikaa että erätaukoa siihen, että olen lähtenyt esityksestä tai ottelusta kesken pois. Kuten jutun alkupuolella tunnustan, olen heikonlainen katsoja.

4.  Poikasena kävin Varkauden Teatterin näytöksissä katsomassa, kuinka nykyinen teatterinjohtaja Jukka Tyrväinen pelasti monta näytelmää läsnäolollaan. Hänen metodinsa (näin muistelen) oli yksinkertainen: kun näytelmän tempo ja tunnelma uhkasivat latistua, Jukka juoksi lavalle, oli kaatuvinaan mutta ei kaatunutkaan, ja katsomo repesi. Lakit lensivät. Tätä kirjoittaessa Varkauden Teatterin web-sivuilla kerätään nimiä adressiin, jolla vastustetaan Varkauden kaupungin päätöstä leikata teatterin tukea ronskisti.


Jutun alussa on mainittu sanapari 'oululaisten teatterimurheet'. Lipsahdus paljastaa, että tätä lehteä suunniteltaessa on käyty huolestunutta keskustelua Oulusta ja teatterista. Miksi teatteri aiheuttaa huolta?

Teatterimurheita syntyy siitä, kun teatterin katsojat eivät tunne saavansa tarpeeksi mahdollisuuksia nähdä hyvää teatteria. Lisää murheita tulee, kun teatterin ammattilaiset kokevat, etteivät saa tehdä työtään niin hyvin kuin haluaisivat. Onko Oulussa näitä murheita enemmän kuin muissa kaupungeissa? Onko Helsingissä vähemmän murheita, kun kaupunki on pullollaan toinen toistaan kiinnostavamman tuntuisia näyttämöitä ja esityksiä? Entä Kajaani, mitä siellä tapahtuu? Miksi Kajaanin kaupunginteatteria ei ole koskaan kutsuttu laitosteatteriksi? Ehkä siksi, että nuhjuisen viehättävä puurakennus torin laidalla ei vain näytä laitokselta. Tai ehkä siksi, että siellä on lyöty kirves ovesta läpi kesken esityksen.

Oulu ei ole huono teatterikaupunki. Toisaalla tässä lehdessä kerrotaan, että Oulu on loistava teatterikaupunki. Yhdessä artikkelissa laskeskellaan, kuinka paljon kaupunki maksaa tukea jokaisesta kaupunginteatterin lipusta, ja kuinka vähän Akseli Klonkin lipusta. Isoja rahoja olisi houkutteleva ruveta jakamaan uudestaan. Sekä Oulussa että muualla olisi mahdollista saada vähemmällä enemmän. Pienellä rahalla parempaa teatteria. Mutta komeljanttarit pelleilkööt omilla rahoillaan, kuten joku on joskus sanonut. •


Antti Leikas